Onko muita samassa tilanteessa olevia ?
Meillä on uusiovl- perhe, minulla on edellisestä elämästäni kaksi isompaa lasta ja nykyisen aviomieheni kanssa yhteinen 3 vuotias tyllerö. Olemme molemmat 42- vuotiaita, enkä minä enää jaksaisi raskautta ja pikkuvauvan hoitoa. Nuorimmaisen syntymän jälkeen olin melko väsynyt, enkä muista ensimmäisestä vuodesta oikeastaan mitään. Lapset ovat elämäni ja olen onnellinen, että löysin aviomieheni leskenä oltuani reilun vuoden. Oletin, etten enää pystyisi rakastamaan aidosti ketään miestä saati saamaan vielä lasta.
Mieheni on alkanut huokuttelemaan ja taivuttelemaan minua vielä iltatähden tekoon, mutta ei siis painosta. Oma mieleni on niin sekaisin asiasta, etten tiedä haluanko vai en. Välillä haluan ja toisena päivänä itken kun en koe olevani enää valmis. Tiedän, että jos tulisin raskaaksi, rakastaisin ja haluaisin lapsen... mutta elämäni on nyt niin hyvin ja haluaisin nauttia juuri tästä ajasta, antaa aikaa murrosikäisille teineille ja pienelle rakkaalle. En haluaisi jakaa tätä aikaa vauvan kanssa. Tiedän että mieheni on tukena ja apuna, mutta on ns. vanhanaikainen ja jaottelee miesten / naisten työt - ja lapsen pukeminen, pesut jne ovat niitä "naisten" juttuja. Hän hoitaa sitten kyllä muuten vastuutaan.
Lisäksi minä olen ollut vuosia se joka tuo leivän kotiin. Miehellä ammatti, jota vastaavaa työtä ei ole tällä seudulla tarjolla, ja tekee pieniä keikkoja ajoittain. Minusta taloutemme ei kestä neljättä lasta. Ainakin olisi muutettava uudelle seudulle, miehen töiden perässä. Sitä en halua, ennenkuin isommat lapset ovat käyneet peruskoulunsa ja lähtevät opiskelemaan muualle.
Tämäkin jo helpotti, kun sain purkaa mieltäni.
Avoimesti puhumme miehen kanssa, mutta en ole kenenkään tuttavani kanssa puhunut asiasta. Aika näyttää.
Meillä on uusiovl- perhe, minulla on edellisestä elämästäni kaksi isompaa lasta ja nykyisen aviomieheni kanssa yhteinen 3 vuotias tyllerö. Olemme molemmat 42- vuotiaita, enkä minä enää jaksaisi raskautta ja pikkuvauvan hoitoa. Nuorimmaisen syntymän jälkeen olin melko väsynyt, enkä muista ensimmäisestä vuodesta oikeastaan mitään. Lapset ovat elämäni ja olen onnellinen, että löysin aviomieheni leskenä oltuani reilun vuoden. Oletin, etten enää pystyisi rakastamaan aidosti ketään miestä saati saamaan vielä lasta.
Mieheni on alkanut huokuttelemaan ja taivuttelemaan minua vielä iltatähden tekoon, mutta ei siis painosta. Oma mieleni on niin sekaisin asiasta, etten tiedä haluanko vai en. Välillä haluan ja toisena päivänä itken kun en koe olevani enää valmis. Tiedän, että jos tulisin raskaaksi, rakastaisin ja haluaisin lapsen... mutta elämäni on nyt niin hyvin ja haluaisin nauttia juuri tästä ajasta, antaa aikaa murrosikäisille teineille ja pienelle rakkaalle. En haluaisi jakaa tätä aikaa vauvan kanssa. Tiedän että mieheni on tukena ja apuna, mutta on ns. vanhanaikainen ja jaottelee miesten / naisten työt - ja lapsen pukeminen, pesut jne ovat niitä "naisten" juttuja. Hän hoitaa sitten kyllä muuten vastuutaan.
Lisäksi minä olen ollut vuosia se joka tuo leivän kotiin. Miehellä ammatti, jota vastaavaa työtä ei ole tällä seudulla tarjolla, ja tekee pieniä keikkoja ajoittain. Minusta taloutemme ei kestä neljättä lasta. Ainakin olisi muutettava uudelle seudulle, miehen töiden perässä. Sitä en halua, ennenkuin isommat lapset ovat käyneet peruskoulunsa ja lähtevät opiskelemaan muualle.
Tämäkin jo helpotti, kun sain purkaa mieltäni.
Avoimesti puhumme miehen kanssa, mutta en ole kenenkään tuttavani kanssa puhunut asiasta. Aika näyttää.
Vastaukset 2
Vanhimmat
taas kopio toiselta palstalta.. minkä takia, en ymmärrä :)
Joku se näitä samanlaisia väsää !