Helou kaikille, ajattelin keroa omia kokemuksia vähäsen, jos joku vaikka jaksais lukea. Mulla on diagnosoitu bibo noin vuosi takaperin, ja ensimmäinen ajatus oli jotta voi hiivatti, nyt kyllä mies lähtee lätkimään. Suhde meinaan oli hetken aikaa romuna hja viittä vaille oltiin eroamassa, koska minun mieliala ailahteli todella voimakkaasti. Välillä olin kuin puohon ammuttu karhu ja sain silmittömän kiukkukohtauksen ihan tyhjästä, välillä taas olin mitä lutuisin ja huomionkipeä takiainen. Mutta asiat saatiin onneksi miehen kanssa kuntoon, minä käyn säännöllisesti psykologilla ja lääkitys on saatu kohdilleen, toimii oikein hyvin, ja tänä päivänä mielialani on hyvin tasainen. Tottakai vielä välillä tulee päiviä, jolloin ahdistaa, kiukuttaa tai **tuttaa, mutta mies on suhtautunut aiaan hyvin, ja parisuhde voi paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Oikein paljon tsemppiä kaikille. Itse oon oppinu paljon kuluneen vuoden aikana, ja olen sinut itseni kanssa. Toki olisi kiva jakaa kokemuksia muiden kanssaihmisten kanssa, jotta saa ihan rohkiasti kirjoittaa :)
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Moi!
Tiedän tunteen, kun mielialat sahaavat päivittäin ellei tunneittain. Se kamala olo, väsymys ja ahdistus, joka siihen liittyy. Kun on itse hukassa, niin on parisuhdekkin. Mulla ollut diagnoosi nyt 5 vuotta ja lääkitys toiminut hyvin alusta lähtien. Muutama notkahdus ollut tänä aikana, kun lääkitysä on pitänyt nostaa, koska oireet ovat palanneet. Me ollaa mun miehen kanssa oltu koko tämä aika yhdessä ja hän on oppinut tuntemaan mut sairauteni kanssa. Ymmärtämään kuinka tärkeetä oireenhallinta on. Vaikka oireet on poissa on sairaus kuitenkin läsnä koko ajan. Siitä huolimatta rakkautta on
Voisitteko sairaudesta kärsivät kertoa mitä ihmettä voin tehdä vaimoni hyväksi, eli kaikkihan alkoi näin.
Noin 4kk sitten koko elämämme vain romahti todennäköisen manian tultua, sama tapahtunut noin 4 vuotta sitten ja tästä toivuttiin vaimoni sairaala jaksolla. Muutamaa päivää ennen kuin vaimoni "ilmoitti" ettei enään rakasta minua vaan tuntee vihaa ja katkeruutta minua kohtaan hän rakasti minua syvästi ja kahta lastamme. Kuten jo arvata saattaa vaimoni "heitti" minut ulos kodistamme (lähdin hyvällä ihan vain lastemme etua katsoen jottei heidän tarvitse nähdä isiä ja äitiä tappelemassa), nyt on jo avioero hakemus menossa vaimoni aloitteesta. Hänellä ei ole pysyvää päivärytmiä vaan valvoo miten sattuu yöt ja sairauden myötä syömishäiriökin tullut esille eli on laihtunut/kuihtunut täysin.
Joka viikko tai päivä vaihtuu éron syy, milloin se on hän itse (haluaa itsenäisyyttää, tuntee olevansa kahlittu) ja milloin se olen minä, en ole kuulemma tehnyt tarpeeksi kotona vaikkakin olen töissä käynyt ja hoitanut kotiaskareet (siivoamiset jne.) olen myös hoitanut ne kaikista tärkeimmätkin asiat eli hoitanut lapsiani jotka ovat minulle kaikki kaikessa.
Nyt vaimoni on jossain päin suomea huitelemassa, lapset onneksi on minulla kotona. Olen puhunut hänen psykiatreilleen ja mitään ei voi kuulemma tehdä ennen kuin hän tekee jotain itselleen tai muille... Talous hänellä on menossa alas ja nopeasti, epäilisin kesään mennessä luottotietojen menetystä (velkaa niin paljon). Vaikka asuimme kaikki saman katon alla meillä ei mennyt noin paljon rahaa kuin hänellä nyt 1kk menee.
Vaimoni tällä hetkellä haluaa yksinhuoltajaksi ja muuttaa melkein suomen toiseen päähän. Hänellä ei ole kuin peruskoulutus käytynä koska muut opiskelut ovat jääneet sairauden takia kesken kun ei ole keskittymis kykyä stressin saapuessa kuvioihin.
Olen aivan helisemässä, menettämässä elämäni ilot ja elämäni rakkauden. Jotain varmasti jäi nyt kertomatta mutta onhan tässäkin tekstiä luettavaksi, kiitos jo nyt vastauksista.
No nyt muistuikin mieleeni vaimoni olevan erittäin ärtynyt ja jopa aggressiivinen, kaikki sosiaaliset kontaktit on mennyt littanaksi ja jäljelle on jäänyt netti kaverit joita hän on nyt muutamien kk sisään hankkinut.
Moi!
Kuullostaa mun korvaan aika rankalta. Sekamuotosta jaksoa ja maniaa. Onko sillä sun vaimolla minkäänlaista lääkitystä? Ei sun kannata olla huolissaan siitä, että vaimos saa yksinhuoltajuutta. Etköhän sinä ole se tasapainoisempi puolisko lasten kannalta. Kun se tosta tokenee ja todellisuudentaju palaa voi asiat olla toisin. Voimia sulle.
Kyllä, rankkaa erittäin rankkaa suuntaan jos toiseen. Sekamuotoista minäkin epäilisin ja psykiatri minun kertoman perusteella, luojan kiitos vaimoni on sanonut psykiatrille vuosia sitten miehen tulevan juttelemaan jos hän ei siihen enään pysty. On hänellä lamictal 300mg päivittäin muttei muuta, eikös tuo lamictal ole oikeastaan vain ja ainoastaan masennuksen tasaukseen jos en aivan väärin ole ymmärtänyt asiaa.
Kyllä hän viime maniassakin tokeni, halusi erota mutta romahdus tuli ja vei sairaalaan itsetuhoisella käytöksellään. Pyyteli anteeksi tekojaan/sanojaan, mitään pettämistä ei ollut eikä ole ikinä tarvinut pelätä koska vaimollani on myös samalla vaativa persoonallisuushäiriö jossa itse kontrolli on erittäin korkea. Mutta nyt ei voi kaiketi enään pettämisestä puhua kun avioero on vaiheessa 1... Pelottaa kyllä erittäin paljon ja haluaisin palata vaimoni luokse mutta kaikista eniten haluan hänen toipuvan ihan vain lastemme vuoksi jotta heillä olisi jälleen kaksi tervettä vanhempaa vaikkei olisikaan yhdessä.
En minäkään usko yksinhuoltajuuteen vaimoni kohdalla, lakimieheni on näin sanonut joka on periaatteessa tuntenut minut jo silloin kun olin margariini rasiassa kaupan hyllyllä ja sossukin on minun puolella tässä asiassa.
Olisipa helppoa jos ei olisi niin vahvoja tunne siteitä vaimoani kohtaan, voisin hoitaa asian pelkäämättä tulevaa. Olimme molemmat vasta "penikoita" alkaessamme seurustelemaan eli 15 vuoden ikäisiä, nyt olemme yli 30. Pitkään talsittu yhdessä ja vuoristoradalla on ollut yhtä helvettiä siihen asti kunnes kuulimme vaimoni diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.
Ihmettelen vain mihin katosi taas monen vuoden jälkeen se rakkaani, kuulemma valehdeltuja tunteita näyttänyt minulle vuosi kaudet. Hänen sanoin vielä noin 5kk sitten "Mitä ihmettä näet minussa? Sinä voisit löytää paljon muutakin, paljon parempaa itsellesi." Vastaukseni kuten aina oli ja on "Älä höpötä, minulla on jo kaikki mitä olen halunnut". Tuollainen hänen itsetuntonsa on "normaalisti", nyt itsetunto on kuin jumalalla, joka on omalla kierolla tavallaan hyväkin asia.
Ei ole helppoa olla yhdessä kun toinen sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Se on todella raskasta. Yritän ymmärtää. Rakkaus on vaan niin voimakasta niin en osaa myöskään lähteä pois.
Minun rakkauteni on kidutettu loppuun. En enää jaksa olla puolisoni kanssa, on ajateltava omaa mielenterveyttään. Vuosia ollaan menty hänen sairautensa ehdoilla, kaiken paskan mitä olen saanut kokea, hän kuittaa sairaudellaan, eikä edes kadu tai pyydä anteeksi, on vain ylimielinen itsekäs paska. Sen taakse ei voi loputtomiin mennä.
Minä lähden, minun ei tarvitse kantaa vastuuta hänestä enään. Enään en ota vastaan yhtään haukkumista, raivoamista, totaalista tunnekylmyyttä, sääli itkua, en yhtään taloudellista sotkua. Tiedän että lähtöni ajaa hänet jonnekkin todella pohjalle, hän tullee juomaan työnsä ja lopunkin terveytensä. Mutta minä en enään jaksa, maanikko vaiheessa minua ei ole ollut hänelle olemassakaan ja depressio vaiheessa olen korvaamaton. en enään jaksa. Rakkaus on kuollut kaiken kärsimyksen alle.
On parempi lähteä liitosta ennen kuin itse sairastuu mielenterveydellisesti. Tämä kuluttaa kaikilta osa-alueilta, fyysisesti, henkisesti ja psyykkisesti. Elämä on elämisen arvoista, mutta jos elää sairaan ihmisen kanssa niin onko se sitten elämää. Eläminen sairaan ihmisen kanssa on sitä että siinä unohtaa oman itsensä, sitä ajattelee vaan toista.
Taitaa olla kaikki taas vaihteeksi saman tyypin kirjoittamia viestejä. :D
Kohta tulee perään se vakiovastaus "ei kaikki bipot plaa plaa plaa...", joka jatkuu "kirjoittelu on leimaamista ja syyllistämistä plaa plaa plaa." .
Ehkä bipolle ja heidän urheilleen pitäisi olla omat palstat, niin saataisiin kokemuksien vaihtoa vastakkainasettelun sijaan.
Millä perusteella bipot eivät saisi puolustaa itseään? Niin kauan kuin tässä maassa on tyhmiä idiootteja, jotka eivät käsitä, etteivät kaikki bipot ole samanlaisia, jokaisella bipolla on oikeus puolustaa itseään. Jokaisen ns. terveen pitäisi oppia ajattelemaan hiukan laajemmin näitä asioita. Tietenkin heitäkin on, mutta aika pienissä määrin. Jotenkin vaan huvittaa, kun jotkut uhrit selittävän kaikkea kakkaa bipoista. Eivätkä tajua, että terveetkin tekevät hyvin samanlaisia asioita. Jonkun mukaan ilmeisesti tavikset eivät petä koskaan tai valehtele. Siinä on niin suppea maailmankatsomus, että väkisin jokainen siihen haluaa kommentoida.
Bipon uhri on muutenkin huvittava sana. Miksi ihminen tekee itsestään uhrin? Suhteesta pitää lähteä kävelemään, ennen kuin on joku uhri. Itseään ei saa siihen tilaan päästää. Minäkin olen ollut taviksien uhri. Jokaisen heivasin elämästäni, niin johan masennuskin lähti pois, kun hyväksikäyttäjistä pääsi eroon. Ei saa antaa kenenkään alistaa itseään, oli sairas tai ei.
venni-emilia, tota syyllistämistähän me "ei bipot" ollaan saatu jo kuullakin: Masennus lähti kun bipo pääsi partneristaan eroon. Totuus taisi olla, että masennus lähti ja tilalle tuli mania, jonka kaavaa noudattaen partneri jätettiin. Sitten seli seli, ei se mitenkään bipoudesta johdu. Bipojen masennuksetkin ovat vain ihan puolisoiden aiheuttamaa, karmea partneri estää maanista bipoa totetuttamasta unelmiaan, plaa plaa plaa ... Ja mikään ei koskaan johdu bipoudesta, mutta kaikki asiat johtuvat bipon puolisosta.