Entinen anorektikko- ja bulimikko

Ei ollut turha viestisi, vaan motivoiva!

Kuka sinut sitten pelasti?
Itse sairastan vaihtelevasti anoreksiaa ja bulimiaa nyt neljättä vuotta, kohta viidettä... x( Ja haluaisin itsekin pelastua. Onko se mahdollista yksin? Hoidot on aina keskeytyneet, kun niin hidasta ja turhauttavaa meininkiä ollut, ja olen tuntenut itseni siellä aina niin typeräksi.

Ei todellakaan ollut turha viesti! Ei todellakaan... tämä antaa vaan toivoa, sillä kuten hyvin tiedät, ei usko itseensä ja parantumiseen ole kauhean korkealla, kun sh on päällä. Mutta itse yksi päivä on jo voittoa! päätin edellispäivänä (haha.. tiedän.. yksi päivä.. eipä tunnu paljolta, mutta ymmärrät kuinka hienoa sekin jo on kun aina kun on yksin kotona, niin oksentaminen on niin helppoa) että nyt yritän oikeasti. Syön sitten vaikka vähän enemmän, niin ehkä se ruokahalua ja safka määrä jossain vaiheessa normalisoituu.. oppii ns. syömään kunnon kokoisia annoksi ja vaikka hieman ähkyynkin, mutta vessaan en tahdo enää mennä. Eilen aamulla söin jopa nälkääni proteiini suklaapatukan ja vaikka tuli huono omatunto (yleensä paastoan päivällä ja illalla treenien jälkeen kaikki lähtee käsistä..) niin omatunto lähti pois, kun vakuutin itselleni, että mulla oli kauhea nälkä ja hei, muutkin tekevät joskus näin. Ei tarvi olla super terveellistä kehonrakentaja ym. laihduttaja ruokavaliota päivästä ja hetkestä toiseen. Ja vielä pääsin senkin takia nousevista aamudemoneista eroon.. kun kuin sattumalta sen edellisillan bulimia lopettamis päätöksen jälkeen näin eilen aamulla luurangon rautatientorilla. Enkä valehtele.. olen nähny anorektikkoja ennen.. mutta nähdessäni tämän tytön takaapäin olo tuli niiiiiiin surulliseksi.. tiesin heti mitä hänen kääntyessään näkisin.. ensinnäkin luulin varautuneeni kasvoihin.. mutta en ollut koskaan nähnyt ihmistä joka näytti suoraan kuin keskitysleiriltä tulleelta. Huomasin sen ahdistuksen kun hän oli menossa rayhin pelaamaan rahapelejä ja koska siellä oli paljon ihmisiä, kääntyi hän kannoillaan pois. KAtseet ahdisti... se näkyi niin kauas. Ja nämä tunteet tiedän niin hyvin, koska isosiskoni on sairastanut anoreksiaa.. Mutta niin. Tämä tuntui kohtalon iskulta naamaani vasten: tuoltako tahdot siis näyttää? Tahdotko että koko elämä ja ihmissuhteet lipuu ohitse vain sen takia että tahdot olla jotain mitä et tule luultavasti koskaan saavuttamaan? JA vaikka tässä painitaan huonon omantunnon kanssa kun eilen yölläkin heräsin syömään loput lihapullista.. (yösyöpöttely kuuluu omaan sairauteeni myös suurena osana.. herään yöllä mässäämään..) niin tässä nyt aamulla mietit, että ihan sama! Ainakaan en oksentanut eilen! ja se on tärkeintä!

Voisitko kertoa vielä miten sinä pääsit voiton puolelle? Itse varaan nyt hammaslääkärin ja pelosta huolimatta käyn tsekkaamassa purukaluston kuntoon. Ja koitan aloittaa puhtaalta pöydältä.. ja onneksi olen pystynyt myöntämään sairaudestani jo aika usealle läheiselleni. Kaipa tähän auttaa .. siis siihen myöntämiseen pystymiseen tämä 30-vuoden ikä.. ja kyllästyminen tähän elämäntyyliin. Puhuminen auttaa.

Kiitos viestistäsi ja hitto, aivan mahtavaa että olet parantunut. Tätä ei toivoisi pahimmalle vihollisellekaan.! :)