Sen tuntee, kun se tulee. Jäkätyskolumni. Nyt minun on kirjoitettava sellainen, joten hengittäkää syvään ja ottakaa mukava asento: luvassa on armotonta jäkätystä.
Minulla on töitä sekä perjantaisin että lauantaisin. Olen sen jälkeen yleensä puhki. Olen nälkäinen, ärtynyt ja passiivinen, ja mitä silloin kaipaan, on tehokas rentoutumiskeino. Minusta olisi tavattoman mukavaa mennä Tennispalatsiin, ostaa lippu johonkin suuren maailman viihde-elokuvaan ja unohtaa arkitodellisuus. Siis - käydä elokuvissa.
Mutta kun siellä puhutaan.
Siis ääneen. Siis elokuvateatterissa. Elokuvan aikana. Siellä keskustellaan häpeilemättömästi vierustoverin kanssa mistä hyvänsä aiheista kuin kyseessä ei olisikaan elokuvateatteri vaan jokin pahuksen Mäkkärin kahvila. Ja räpelletään kännykkää.
--
Olen ennenkin tällä palstalla pohtinut, onko minusta tulossa täti. Elokuvateatterissa, jos missä, tuo ajatus riivaa. Kaikki menee hyvin niin kauan kuin valitsen päivänäytöksiä, joihin nuoret eivät ehdi - siis tätinäytöksiä - mutta perjantai-iltana yhdeksän jälkeen se on menoa. Sama, vaikka vetäisin jo valmiiksi nutturan, sillä elokuviin lähtee silloin täti, joka vihaa teini-ikäisiä.
Jos nimittäin elokuvissa joutuu teini-ikäisten viereen, voi saman tien heittää toivonsa nautinnollisesta katselukokemuksesta - ellei sitten ole se kaveri, joka aina voittaa lotossa. Minä en ole. Yritän valita epäsuosittuja elokuvia. Otan paikan eturivistä, johon useimmat eivät halua, ja rukoilen Jumalaa ja lottokonetta, että viereinen paikka jäisi tyhjäksi. Tai jos ei tyhjäksi, niin siihen istuisi joku yksinäinen täti. Tai edes yksinäinen teini: joku murjottava runotyttö. Kun Jumala ei kuuntele, ja viereeni istuu kuin istuukin ryhmä sirkeäsilmäisiä 15-vuotiaita, jotka elävät elämänsä parasta aikaa - niin vielä minä jaksan toivoa, että juuri tälle ryhmälle äiti olisi opettanut, että elokuvissa ollaan hiljaa.
Ei toteudu. Se ei vain toteudu - voi paholaisen kakka.
--
En ole kohtuuton. Käsitän, ettei lapsen keskittymiskyky ole sama kuin aikuisen: minulla on oppilaina lapsia, jotka eivät paneudu yhteen asiaan edes vartiksi kerrallaan, leffanmitasta puhumattakaan. He ovat 6-10-vuotiaita. Kun lähes täysi-ikäiset ihmiset käyttäytyvät samalla tavalla elokuvanäytöksessä, jonne jo ikärajan puolesta pääsevät vain 15 vuotta täyttäneet, niin jokin siinä minusta klikkaa.
Ensinnäkin: onko tämä lyhytjänteisyys yleistettävissä laajemmallekin näiden katsojien elämään? Minkä kokoiseksi yltää maailmankuva nuorella ihmisellä, joka pystyy ottamaan vastaan informaation vain, jos se tarjoillaan hänelle vartissa? Pystyykö hän lukemaan kirjoja? Kykeneekö seuraamaan musiikkiteoksia? Entä miten käy, jos olisi opeteltava jokin taito, jonka oppiminen vaatisi pienen määrän kärsivällisyyttä ja omistautumista? Entä, jos joskus olisi osoitettava sellaista itsenäisyyttä, ettei joka käännettä voikaan kysyä kaverilta tai kommentoida kännykkään?
Toisekseen: jos 15-vuotiaan keskittymiskyky on 10-vuotiaan tasolla, niin mitenkäs muut henkiset ominaisuudet? Pitäisikö olettaa, ettei tällainen lapsi ole vielä valmis näkemään 15-vuotiaille tarkoitettuja asioita - kuten väkivaltaa sillä tasolla, jolla sitä K15-elokuvissa näytetään?
Myönnetään: tekopyhää. Täti jeesustelee maailmankuvasta, vaikka oikeasti kiinnostaa vain tädin oma elokuvarauha. Joten sanotaan sama lasten kielellä: Nyt ne suut kiinni! Tai täti soittaa poliisin. Ja Ihmemiehen. Ja Tehotytöt. Ja leegion japanilaisia animehahmoja. Ja sitten me yhdessä potkitaan teitä ja heitetään teidän kännykät mereen.
Minulla on töitä sekä perjantaisin että lauantaisin. Olen sen jälkeen yleensä puhki. Olen nälkäinen, ärtynyt ja passiivinen, ja mitä silloin kaipaan, on tehokas rentoutumiskeino. Minusta olisi tavattoman mukavaa mennä Tennispalatsiin, ostaa lippu johonkin suuren maailman viihde-elokuvaan ja unohtaa arkitodellisuus. Siis - käydä elokuvissa.
Mutta kun siellä puhutaan.
Siis ääneen. Siis elokuvateatterissa. Elokuvan aikana. Siellä keskustellaan häpeilemättömästi vierustoverin kanssa mistä hyvänsä aiheista kuin kyseessä ei olisikaan elokuvateatteri vaan jokin pahuksen Mäkkärin kahvila. Ja räpelletään kännykkää.
--
Olen ennenkin tällä palstalla pohtinut, onko minusta tulossa täti. Elokuvateatterissa, jos missä, tuo ajatus riivaa. Kaikki menee hyvin niin kauan kuin valitsen päivänäytöksiä, joihin nuoret eivät ehdi - siis tätinäytöksiä - mutta perjantai-iltana yhdeksän jälkeen se on menoa. Sama, vaikka vetäisin jo valmiiksi nutturan, sillä elokuviin lähtee silloin täti, joka vihaa teini-ikäisiä.
Jos nimittäin elokuvissa joutuu teini-ikäisten viereen, voi saman tien heittää toivonsa nautinnollisesta katselukokemuksesta - ellei sitten ole se kaveri, joka aina voittaa lotossa. Minä en ole. Yritän valita epäsuosittuja elokuvia. Otan paikan eturivistä, johon useimmat eivät halua, ja rukoilen Jumalaa ja lottokonetta, että viereinen paikka jäisi tyhjäksi. Tai jos ei tyhjäksi, niin siihen istuisi joku yksinäinen täti. Tai edes yksinäinen teini: joku murjottava runotyttö. Kun Jumala ei kuuntele, ja viereeni istuu kuin istuukin ryhmä sirkeäsilmäisiä 15-vuotiaita, jotka elävät elämänsä parasta aikaa - niin vielä minä jaksan toivoa, että juuri tälle ryhmälle äiti olisi opettanut, että elokuvissa ollaan hiljaa.
Ei toteudu. Se ei vain toteudu - voi paholaisen kakka.
--
En ole kohtuuton. Käsitän, ettei lapsen keskittymiskyky ole sama kuin aikuisen: minulla on oppilaina lapsia, jotka eivät paneudu yhteen asiaan edes vartiksi kerrallaan, leffanmitasta puhumattakaan. He ovat 6-10-vuotiaita. Kun lähes täysi-ikäiset ihmiset käyttäytyvät samalla tavalla elokuvanäytöksessä, jonne jo ikärajan puolesta pääsevät vain 15 vuotta täyttäneet, niin jokin siinä minusta klikkaa.
Ensinnäkin: onko tämä lyhytjänteisyys yleistettävissä laajemmallekin näiden katsojien elämään? Minkä kokoiseksi yltää maailmankuva nuorella ihmisellä, joka pystyy ottamaan vastaan informaation vain, jos se tarjoillaan hänelle vartissa? Pystyykö hän lukemaan kirjoja? Kykeneekö seuraamaan musiikkiteoksia? Entä miten käy, jos olisi opeteltava jokin taito, jonka oppiminen vaatisi pienen määrän kärsivällisyyttä ja omistautumista? Entä, jos joskus olisi osoitettava sellaista itsenäisyyttä, ettei joka käännettä voikaan kysyä kaverilta tai kommentoida kännykkään?
Toisekseen: jos 15-vuotiaan keskittymiskyky on 10-vuotiaan tasolla, niin mitenkäs muut henkiset ominaisuudet? Pitäisikö olettaa, ettei tällainen lapsi ole vielä valmis näkemään 15-vuotiaille tarkoitettuja asioita - kuten väkivaltaa sillä tasolla, jolla sitä K15-elokuvissa näytetään?
Myönnetään: tekopyhää. Täti jeesustelee maailmankuvasta, vaikka oikeasti kiinnostaa vain tädin oma elokuvarauha. Joten sanotaan sama lasten kielellä: Nyt ne suut kiinni! Tai täti soittaa poliisin. Ja Ihmemiehen. Ja Tehotytöt. Ja leegion japanilaisia animehahmoja. Ja sitten me yhdessä potkitaan teitä ja heitetään teidän kännykät mereen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jos jollain on pakottava tarve kasvottomasti aukoa päätänsä, niin se hänelle suotakoon, joillekkin se on ainoa sosiaalinen kontakti muihin. :)
Tiedän tunteen. Ittellekin nousee välillä niin iso inho teinejä kohtaan että tekis mieli kuristaa kaikki. Tuntuu että itte ois aina heitä askeleen edellä.
Teinien toilailuja seuratessa tulee vaan masennus että mihinkä maailma on menossa jos nämä on niitä tulevaisuuden aikuisia. Teinit, ryhdistäytykää!!
terveisin 16-v poika, henkisesti 85v
16v pikkupoika ja henkisesti 16v myös.