Luin tossa äsken ton mistähän löytäis tyttöystävän -jutun. En tiedä, minkälainen kaveri on kyseessä, mutta tänään omassa tuttavapiirissä (23-28 vee) keskustelimme seuraavasta asiasta:
meitä on 5 naista. Jokainen vähintäänkin sievä, normaalipainoinen. Ei mitään missejä, mutta näpsäköitä nuoria naisia. Jokainen käy töissä tai opiskelee korkeakoulussa. Kellään ei ole mitään isoja ongelmia nyt eikä takana, suurin pahe taitaa olla tupakointi. Osa harrastaa paljon liikuntaa, osa ei. Jokainen pukeutuu asiallisesti ja pitää huolta itsestään yleisestiottaen.
Ja jokainen on yksin. Jokaisella on takana lukuisia ja taas lukuisia epäonnistuneita parisuhdeviritelmiä. Mistään ei koskaan tule mitään sen kummoisempaa. Se ei vaan tunnu siltä, yhtäkkiä ei oo mitään sanottavaa sille toiselle. Tai ei ole yhtään samanlainen huumorintaju... tai mitä tahansa, mut se vaan ei tunnu hyvälle. Yhdessäolo ei oo vaivatonta eikä mukavaa edes alussa, joten turha yrittää pidemmälle.
Heitin tänään ilmaan ajatuksen siitä, että mitä jos sellasia oikeita ei olekaan? Suurin osa tuttavapariskunnista on seurustellut "kakarasta" asti. Jos tutustuisivat nyt toisiinsa, tuskin siitä tulis mitään - nuorena kaikki oli toisenlaista. Mitä pidempään on yksin, sitä tarkemmin ehtii määrittelemään sen, mitä haluaa ja mitä ei.
Allekirjoittanut ei vaadi mahdottomia. Ulkonäöllisesti nyt pitkän (kun itse olen) ja sellaisen, ettei lapset pelkää. Mut sisältä pitäis ollakin jo paljon: huumorintajuinen, älykäs ja perusasiat kunnossa. Siinä on kai jo liikaa.
Koko suomi on yksinäisempi kuin koskaan. Kaikenmaailman senssipalstat pursuaa ilmoituksia. Kaikki haluais löytää jonkun, mutta mikä meitä vaivaa?
meitä on 5 naista. Jokainen vähintäänkin sievä, normaalipainoinen. Ei mitään missejä, mutta näpsäköitä nuoria naisia. Jokainen käy töissä tai opiskelee korkeakoulussa. Kellään ei ole mitään isoja ongelmia nyt eikä takana, suurin pahe taitaa olla tupakointi. Osa harrastaa paljon liikuntaa, osa ei. Jokainen pukeutuu asiallisesti ja pitää huolta itsestään yleisestiottaen.
Ja jokainen on yksin. Jokaisella on takana lukuisia ja taas lukuisia epäonnistuneita parisuhdeviritelmiä. Mistään ei koskaan tule mitään sen kummoisempaa. Se ei vaan tunnu siltä, yhtäkkiä ei oo mitään sanottavaa sille toiselle. Tai ei ole yhtään samanlainen huumorintaju... tai mitä tahansa, mut se vaan ei tunnu hyvälle. Yhdessäolo ei oo vaivatonta eikä mukavaa edes alussa, joten turha yrittää pidemmälle.
Heitin tänään ilmaan ajatuksen siitä, että mitä jos sellasia oikeita ei olekaan? Suurin osa tuttavapariskunnista on seurustellut "kakarasta" asti. Jos tutustuisivat nyt toisiinsa, tuskin siitä tulis mitään - nuorena kaikki oli toisenlaista. Mitä pidempään on yksin, sitä tarkemmin ehtii määrittelemään sen, mitä haluaa ja mitä ei.
Allekirjoittanut ei vaadi mahdottomia. Ulkonäöllisesti nyt pitkän (kun itse olen) ja sellaisen, ettei lapset pelkää. Mut sisältä pitäis ollakin jo paljon: huumorintajuinen, älykäs ja perusasiat kunnossa. Siinä on kai jo liikaa.
Koko suomi on yksinäisempi kuin koskaan. Kaikenmaailman senssipalstat pursuaa ilmoituksia. Kaikki haluais löytää jonkun, mutta mikä meitä vaivaa?
Vastaukset 7
Vanhimmat
käydä myös niin että mitä pidempään on yksin niin sitä enemmän voi joutuu karsiin vaatimuksistaan.
niinkin, että alunperinkin asettaa ns. epäolennaisia vaatimuksia.
Paras(ja samalla pahin) kuulemani unelma miehen määre oli:"sen vanhempien pitää olla akateemisesti koulutettuja".
Yhtähyvin esteenä voi olla se "pakko olla joku"-ilmiö, jolloin jokaista vastaantulijaa mittailee mahdollisena kumppanina.
Siksi ei sitten natsaakaan.
Kyllä koira koiran tuntee.
Itse olen elämässäni saanut haluamani, haaveilemani. Yhden turhan avioliitonse maksoi, mutta senkin suhteen alussa mies oli juuri sitä mitä toivoin.
Sittemmin erosin ja haaveilin, ja eräänä iltana Se Oikea käveli sydämeeni.
Ihminen, jonka olin tiennyt ja tuntenut jo vuosia. Ja jota en ollut koskaan ajatellut "siinä mielessä".
Niin vain, yhden kerran sitten jysähti ja kunnolla. Ja äkkiseltään hän edusti kaikkea sitä, mikä ei voi sopia minulle.
Sittemmin kunnolla tutusteltaessa hän edustikin kaikkea sitä, mitä olin kaivannut.
Etsimällä en olisi löytänyt. Oli liian lähellä.
Nyt aviossa.
Voisiko kuitenkin olla niin, että kaikesta huolimatta vaadit liikoja, vaikka et sitä kehtaisi itsellesikään myöntää?
Samoin sen jälkeen, kun olet jonkun hetkiseksi "kelpuuttanut" niin jatkuisiko liikojen vaatiminen/odottaminen siinäkin? Odotatko alkuihastuksen jälkeen jotain kummallista? "supersyventymistä" ja sairaalloista rakkauden tunnetta tyyliin tv-sarjat sekä hömppälehdet?
Oletko jo valmiiksi skeptinen, etkä uskalla olla avoimin mielin jutussa mukana? Joo, takkiinhan voi tulla ja pahastikin mutta miten tunteet syventyisivät, jos niitä ei uskalla pitää koko ajan auki?
Miehenhän tulee olla akateeminen, sillä muuten hän on sivistymätön ja barbaarinen?
Tarkoitukseni ei ole ärsyttää millään muotoa, vaan tuossa oli omia tuntemuksiani aiemmista suhteistani erilaisten naisten kanssa.
Olen toki jo hieman vanhempi (36) mutta muisteloni:)) alkavat noin 10-vuoden takaa.
Pitkä, hoikka,rehellinen,sosiaalinen, itsestään huolta pitävä, alkoton jopa hyvännäköinen mies, ei akateeminen on noita asioita tässä hetkisen myös pohdiskellut, että mikä menee pieleen, kun sitä perhettä ja pysyvää suhdetta ei ilmaannu.
Vastausta en toki ainakaan vielä tiedä mutta yritän silti sen löytää?!?
Pelkkä seksi ei tarjoa enää riittävästi mielenkiintoa ilman "koko pakettia".
Toisaalla saamme lukea naisista joiden miehet käyvät vieraissa, orjuuttavat, käyttäytyvät muutoinkin törkeästi jne.
Miten ihmeessä he ovat pariutuneet ja miksi sellaista siedetään?
Merkillisiä asioita tämä elämä pitää sisällään...
Lueskelin tätä keskustelun kulkua tuossa. Alannah pohti, josko etsin liikaa. En oikein usko siihenkään. Toisin kun tuosta mun ensimmäisestä kirjeestä kävi ilmi, olen kaikesta huolimatta varsin onnellinen ja tyytyväinen elämääni - vaikka Se Jokin puuttuukin. En tarvi miestä elättäjäkseni enkä tullakseni paremmaksi tai jotenkin kokonaisemmaksi ihmiseksi, pärjään kyllä ominenikin. Toisinaan olen jopa ajatellut, että parisuhteettomat kaudet on kaikista tasapainoisimpia, kun ei tarvi ihmetellä näitä ikuisuuskysymyksiä.
Odtontako mä mieheltä kuitenkin liikoja? Objektiivista vastaustahan mulla ei luonnollisestikaan ole, mutta rohkenen silti väittää, että en. Kun mä jonkun "kelpuutan" siinä määrin, että päästään tutustumisasteelle, mun on täytynyt todeta jo, että se mies on fiksu ja mukava. Sen jälkeen alan kaivaa esille sitä, onko hän hauska ja onko meillä samanlainen arvomaailma.
Joku väittää, että vastakohdat täydentää toisiaan. Mä en etsi vastakohtaani, en missään nimessä, vaan miehistä peilikuvaa itsestäni. Ihmistä, joka ajattelee samalla tavalla isoista asioista. Äläkä nyt lue karrikoiden ja niin, että tarvii olla kaikesta samaa mieltä. Mä rakastan keskustelemista - ja mukavintahan on keskustella silloin, kun ei olla samaa mieltä.
Supersyventymistä... En mä odota mitään supersyventymistä. Mä odotan vaan mukavaa ja vaivatonta yhdessäoloa. Sitä, että voidaan jutella yhtälailla turhanpäiväisistä asioista kuin isoistakin asioista. Pikemminkin mä taidan vähän pelätä supersyventymistä. En halua kihloihin huomenna ja pelästyn taatusti liian varhaisia rakkaudentunnustuksia. Se sairaalloinen rakkaudentunne taitaa olla enemmänkin mun kauhuskenaario kuin toive. Haluaisin vaan rauhassa tutustua toiseen ja todeta, että tässä on tämän naisen hyvä olla.
Skeptisyydestä. Kyllä, olen. Suurin osa on. Skeptinen, kyyninen, kylmä, varovainen. Jos ihmistä pelottaa, siitä tulee sellainen. Kun alkaa elämään suruja edeltä käsin. Kun pelkää, ettei tästäkään taas tule mitään. Ei uskalla kiintyä eikä heittäytyä, ajattelee, että parempi katsoa kuin katua. Tähän viittasin tuossa aiemmassa ei välitöntä sitoutumista -jutussa.
Akateemisuudesta. Joskus alta parikymppisenä opiskelijana mainostin tuota akateemisuutta, mutta oon luopunut siitä jo kauan sitten. Akateemisen ja fiksun välille ei voi laittaa yhtäläisyysmerkkiä, joskaan ei erisuurtakaan. Tärkeämpää kuin korkeakoulutus on se, että ihminen pärjää omillaan ja tekee parhaansa. Olkoon se sitten vaikka paskakuski, ei mua se todellakaan kiinnosta, kunhan mun ei tarvi päivittäin kuunnella marinaa paskasta palkasta ja kurjasta työstä. Niin miehen kuin naisen täytyy kantaa vastuu omista valinnoistaan - työ on iso osa arkea! Kuitenkin monet akateemiset ihmiset on enemmän kirjaviisaita. Mä taidan olla monessakin mielessä vanhanaikainen. Kaipaan enemmän sellasta käytännön ihmistä vaihtamaan mun auton talvirenkaan ja tapetoimaan olohuoneen - itse voin sitte vastapainoksi hoitaa niitä perinteisiä naisten hommia. Akateemisuus-kohta ei siis päde muhun.
Et suinkaan ärsyttänyt, herätit ajatuksia ja hyvä niin. Sen sijaan vastaus kysymykseen - sekä sinun että minun - mikä menee pieleen? on yhä auki. En tiedä. Elänkö mä liikaa itselleni ja työlleni? Olenko sittenkin liian pinnallinen? Varovainen?
Toisaalta saamme lukea onnettomista parisuhteista. Loppukaneettina tähän toteankin, että ehdottomasti parempi ihmisen on olla yksin kuin yksinäinen kaksin toisen kanssa.
Ihminen on kokonaisuus, jos haluat jotain, saatat saada sen, mutta myös jotain sellaista, josta et pidä. On otettava kaikki ja hyväksyttävä se tai ei kannata edes yrittää. Kyllä minä luulen, että tämän päivän pinnallisuus näkyy suhteissamme toisiin ihmisiin; vaaditaan, vaaditaan, ei muisteta hyväksyä ja rakastaa ihmistä sellaisenaan. Tuijotetaan vaan omaan napaan, eikä
edes huomata omia virheitä ja vajavaisuuksia. Loppujen lopuksi kyse voi olla siitä, että ei hyväksytä itseä. Itsensä kanssa henkisesti tasapainossa elävä ihminen hyväksyy myös muut.
Toisaalta elämä opettaa kyllä, tavalla tai toisella.
Olet oikeassa ja puhut viisaita. Omalle kohdalleni en voi soveltaa kuitenkaan tätä olen täydellinen -metodia. Toki tiedän, että niin minussa kuin kaikissa muissakin on puutteita. Mutta, mutta... Kun toiseen ihmiseen tutustuu ja ihastuu, eikö niiden alkumetrien pitäisi kuitenkin olla sitä aikaa, kun se näyttää lähes täydelliseltä sun silmissä? Toisin sanoen, sä kiinnostut siitä ihmisestä sen ihanien ominaisuuksien vuoksi. Mä en kiinnostu, kun en löydä mitään yhteistä.
Sinäkin olet oikeassa :)
Pitäisihän sen vastapuolen olla maailman ihanin
ainakin vähän aikaa. No jospa et ole vielä ihan valmis sellaiseen suhteeseen. Mutta se, että mietit tällaisia tarkoittaa myös sitä, että jossain vaiheessa jysähtää :)) Sitten ei oo mitään tehtävissä .. Minä en ole enää kovin nuori ja kokemuksesta tiedän, että jos malttaa odottaa, sitä on itse ikäänkuin valmis siihen suureen rakkauteen. Valitettavasti ne ei aina kestä , mutta näyttää tulevan tarve uuteenkin, toivottavasti loppuiän sellaiseen. Jos kovin tiheään tulee rakkauksia, ne ei ehkä ole sitten niitä suuria, "oikeita" ..
luulen, että sopivia ihmisiä on kuitenkin aika vähän. Toivottavasti sinäkin löydät sellaisen ja
melko varmaan löydätkin. Kivaa kesää !