Olen 16-vuotias poika keski-Suomesta.
Seuraava viesti sisältää itsesääliä ja valitusta. Jatka harkintasi mukaan.
En tiedä, miten tällä palstalla suhtaudutaan minun ikäisiini, mutta päätin lopulta pitkän harkinnan jälkeen tänne kirjoittaa.
Kaikki toivo elämästä katosi ylä-asteella, sillä olin koulukiusattu ja yksinäinen. Eräs ryhmä kiusasi minua sekä henkisesti ja fyysisesti siellä. Lopulta ylä-aste päättyi. Onneksi ei tarvitse olla siellä enää.
Nykyään lukiossa minua ei kiusata, mutta KUKAAN ei tule puhumaan minulle. Kyllä, rohkaisin itseäni puhumaan muille ja teinkin niin, mutta silloin ihmiset hiljenivät ja alkoivat vaivautuneena tuijottelemaan toisiaan. Eli en olisi siis saanut puhua heille. Nykyään en edes viitsi mennä ruokailuihin, sillä siellä minua tuijotetaan kun istun yksikseni ja ahdistun siitä valtavasti.
Muutenkaan en näe mitään toivoa tulevaisuudessa. Olen yhä yksinäinen ja masentunut. Jatkuvasti kuulee työttömyydestä ja jatko-opiskelupaikkojen vähyydestä ettei enää kiinnosta koko homma. En edes tiedä miksi kävelen kouluun, joka ei hyödytä minua mitenkään ja jossa vain pääsen nöyryyttämään itseäni. En usko, että jaksan monta vuotta pitempään tätä menoa, joka on kestänyt jo neljä vuotta.
Voisin kirjoittaa enemmänkin ja tarkemmin, mutta en tiedä miten siihen suhtaudutaan täällä joten katson sitten myöhemmin.
Seuraava viesti sisältää itsesääliä ja valitusta. Jatka harkintasi mukaan.
En tiedä, miten tällä palstalla suhtaudutaan minun ikäisiini, mutta päätin lopulta pitkän harkinnan jälkeen tänne kirjoittaa.
Kaikki toivo elämästä katosi ylä-asteella, sillä olin koulukiusattu ja yksinäinen. Eräs ryhmä kiusasi minua sekä henkisesti ja fyysisesti siellä. Lopulta ylä-aste päättyi. Onneksi ei tarvitse olla siellä enää.
Nykyään lukiossa minua ei kiusata, mutta KUKAAN ei tule puhumaan minulle. Kyllä, rohkaisin itseäni puhumaan muille ja teinkin niin, mutta silloin ihmiset hiljenivät ja alkoivat vaivautuneena tuijottelemaan toisiaan. Eli en olisi siis saanut puhua heille. Nykyään en edes viitsi mennä ruokailuihin, sillä siellä minua tuijotetaan kun istun yksikseni ja ahdistun siitä valtavasti.
Muutenkaan en näe mitään toivoa tulevaisuudessa. Olen yhä yksinäinen ja masentunut. Jatkuvasti kuulee työttömyydestä ja jatko-opiskelupaikkojen vähyydestä ettei enää kiinnosta koko homma. En edes tiedä miksi kävelen kouluun, joka ei hyödytä minua mitenkään ja jossa vain pääsen nöyryyttämään itseäni. En usko, että jaksan monta vuotta pitempään tätä menoa, joka on kestänyt jo neljä vuotta.
Voisin kirjoittaa enemmänkin ja tarkemmin, mutta en tiedä miten siihen suhtaudutaan täällä joten katson sitten myöhemmin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen pahoillani etten tiedä mitä voisit tehdä.. Mutta itsellä vanhemmat riitelevät jatkuvasti ja välillä ovat eroammassa ja välillä taas ei. Joten tiedän miltä tuntuu kun ei jaksa enää elämää... Mutta tsemppiä :) :) kaikin puolin
Ps. Kannattaisi varmaan kertoa jollekkin aikuiselle että asiat ovat näin.. :)
Olin itse samassa tilanteessa sinun ikäisenäsi ja nyt 8 vuotta myöhemmin olen siinä edelleen. Hetkeksi se helpotti kun löysi jonkun kivan tytön mutta joka lopulta petti ja jätti. Nyt kun on eronnut ja asuu yksin niin se sama taas jatkuu. Montaa vuotta en enää minäkään tätä jaksa.
Ensinnäkin muista se, että kiusaajat ovat lapsellisia, henkiseltä tasolta asiattomia ja vajaaälyisiä, sekä ilkeitä. Heidän elämä ei voi olla mukavaa, jos he saavat energiaa kiusaamalla muita. Kukaan ei tule onnelliseksi sitä kautta. Paha saa palkkansa sillä tavoin. Onneksi sinun ei eikä kenenkään järkevän tarvitse olla tekemisissä sen tason henkilöiden kanssa, paitsi tulevaisuudessa työelämäässä, vaikka veikkaan etteivät he sielläkään lopulta menesty, elleivät muuta linjaansa ja kasva aikuisiksi. Asetu sen yläpuolelle.
Toisekseen on tylsämielisiä ihmisiä, joita ei kiinnosta sosiaalinen kanssakäyminen erilaisten ihmisten kanssa. Monilla on typeriä ja turhia ennakkoluuloja. Se on tasantarkkaan muiden häpeä, jos eivät välitä jutella uusien ihmisten kanssa tai jos karsastavat sellaista, jolla ei kavereita vielä ole tai karsastavat jonkun ulkonäköä esim. ylipainosta johtuen tai puheviasta johtuen jne. Ole sitten ylpeästi yksin. Parempi sekin on kuin huono seura. Siinä on ainakin se etu, että voit keskittyä 100% opiskeluun, kun ei ole ketään keskeyttämässä jutuillaan.
Usko pois että tarkkanäköiset ja fiksut huomaa sinut kyllä. Varmasti löydät tulevaisuudessa uusia tuttavuuksia. Yleensä ikä ja kokemus helpottaa ja muuttaa ihmisiä nöyremmiksi/viisaammiksi. Kaikki saa myös osansa siitä, että ulkonäkö auttamatta rapistuu iän myötä, eikä sillä ole edes mitään väliä.