Haluatteko kuulla tarinani? En takaa että se on onnellinen... tai, kuka tietää. Ehkä.
Kävelin elokuun loppuvaiheilla kotikyläni nuopparille. Hiekka ritskui lenkkitossujeni alla ja yö oli tavallista kylmempi. Ja synkempi. Oli kai pilvistä.
Yritin olla palelematta vaivaisessa mustassa minihameessa ja possunpunaisessa villapaidassa, jonka tätini Camilla oli kutonut.
Neulos oli harvaa, kulunutta ja venyneen näköistä. Se johtui kai siitä, että vuosia aiemmin olin ollut niin suurikokoinen, että nyt kaula-aukko roikkui olkapäilläni...
No, nuopparin pihaan päästyäni koitin tavanomaisesti etsiä poikaystäväni Lewisin auton. Ja niin löysinkin.
Lähestyin autoa varovasti, en antanut yhdenkään hiekanjyvän pilata öistä yllätyssuukkoani..
Kun saavuin auton luo, näin että hän nojasi eteenpäin. Miksi?
Tökkäsin häntä sormella olkapäähän. Hän ei hievahtanut.
Ravistelin häntä... mutta hän ei herännyt.
Minä jähmetyin paikalleni. Kyyneleet virtasivat poskillani.
Lewis makasi auton rattia vasten. Hievahtamatta.
Olin kauhun vallassa. Kuka? Miten? Miksi? MIKSI??!
Lähdin juoksemaan päämäärättömästi. Kohti lähimetsää.
Minä juoksin, juoksin ja juoksin, kunnes aloin väsyä.. ja kuulin oksan risahduksen takanani.
Pelästyin, ja katsoin taakseni. Se oli Darcy. Paras ystäväni.
"Hei, mitä sinä täällä näin myöhään teet??" hän kysyi hieman yllättyneenä. "Minä.. minä.. Minun täytyy mennä. Nähdään", sanoin ja juoksin eteenpäin - kuivuneet kyyneluomat poskellani.
"Candy! Odota!" hän huusi perääni, mutta minä en kuunnellut. Olin niin... väsynyt. Poikki.
Lewis oli kuollut. Enkä voisi kertoa kenellekään. Kenellekään!! Minua epäiltäisiin heti..
Ja.. eihän se edes ole totta. Eihän? Sano ettei ole. Ei. Minä en hyväksy sitä.. IKINÄ!
jatkuu tuonnempana
Kävelin elokuun loppuvaiheilla kotikyläni nuopparille. Hiekka ritskui lenkkitossujeni alla ja yö oli tavallista kylmempi. Ja synkempi. Oli kai pilvistä.
Yritin olla palelematta vaivaisessa mustassa minihameessa ja possunpunaisessa villapaidassa, jonka tätini Camilla oli kutonut.
Neulos oli harvaa, kulunutta ja venyneen näköistä. Se johtui kai siitä, että vuosia aiemmin olin ollut niin suurikokoinen, että nyt kaula-aukko roikkui olkapäilläni...
No, nuopparin pihaan päästyäni koitin tavanomaisesti etsiä poikaystäväni Lewisin auton. Ja niin löysinkin.
Lähestyin autoa varovasti, en antanut yhdenkään hiekanjyvän pilata öistä yllätyssuukkoani..
Kun saavuin auton luo, näin että hän nojasi eteenpäin. Miksi?
Tökkäsin häntä sormella olkapäähän. Hän ei hievahtanut.
Ravistelin häntä... mutta hän ei herännyt.
Minä jähmetyin paikalleni. Kyyneleet virtasivat poskillani.
Lewis makasi auton rattia vasten. Hievahtamatta.
Olin kauhun vallassa. Kuka? Miten? Miksi? MIKSI??!
Lähdin juoksemaan päämäärättömästi. Kohti lähimetsää.
Minä juoksin, juoksin ja juoksin, kunnes aloin väsyä.. ja kuulin oksan risahduksen takanani.
Pelästyin, ja katsoin taakseni. Se oli Darcy. Paras ystäväni.
"Hei, mitä sinä täällä näin myöhään teet??" hän kysyi hieman yllättyneenä. "Minä.. minä.. Minun täytyy mennä. Nähdään", sanoin ja juoksin eteenpäin - kuivuneet kyyneluomat poskellani.
"Candy! Odota!" hän huusi perääni, mutta minä en kuunnellut. Olin niin... väsynyt. Poikki.
Lewis oli kuollut. Enkä voisi kertoa kenellekään. Kenellekään!! Minua epäiltäisiin heti..
Ja.. eihän se edes ole totta. Eihän? Sano ettei ole. Ei. Minä en hyväksy sitä.. IKINÄ!
jatkuu tuonnempana
Vastaukset 1
Vanhimmat
Löysinhän tän ykkös osan.. Hyvä oli. ;)