Ajattelin saavani täältä asiallisia vastauksia.
Ystävättäreni äiti on sairastanut tietoisesti syöpää vajaan vuoden verran (lääkäri oli sanonut että tämmöiseen on tarvittu 10 vuotta jos toinenkin..)
ja voisi sanoa että nyt puhutaan enää viikoista.
Kaikki mahdolliset lääkkeet annetaan, välillä sairaala reissuja kun olo on niin huono.
Hoitoja saa vain siksi, että yritetään edes hieman hidastaa leviämistä (levinnyt keuhkoista maksaan, munuaisiin, haimaan ym. sisäelimiin, aivohin eli sikälli mitään ei ole enää tehtävissä.)
Asian pontti on nyt se, että olen nähnyt hänen äitiään viimeksi silloin kun oli juuri saanut tiedon syövästä ja kunto vielä normaali. Mutta nyt, parin viikon päästä jos sinne asti jaksaa, ystäväni pyysi minua mukaansa katsomaan äitiään.
Tottakai asia on raskas ystävälleni ja tahdon ehdottomasti olla tukena.
Mutta tuntuu etten pysty siihen. Tahdon muistaa hänet niin kuin olen viimeksi nähnyt; on jo kuitenkin todella huonossa kunnossa ja muuttunut ulkoisesti melkolailla. Olen vielä kuitenkin niin herkkä ja olen varma että pillahdan itkuun. Miltä se sitten hänen äitistään tuntuisi, hänellähän se hätä on eikä minulla.
Kuitenkin olemme tunteneet ja ovat hyvin läheisiä minulle koko perhe lapsuudestani, koska paljon siellä leikin ja näin..
Menenkö vai enkö mene? Olenko itsekäs, jos tahdon tosiaan muistaa toisen semmoisena kun hän on (kun aika jättää)?
" tee niin kuin parhaaksi näet.." ei nyt auta yhtään koska on niin ristiriitaiset fiilikset...
Ystävättäreni äiti on sairastanut tietoisesti syöpää vajaan vuoden verran (lääkäri oli sanonut että tämmöiseen on tarvittu 10 vuotta jos toinenkin..)
ja voisi sanoa että nyt puhutaan enää viikoista.
Kaikki mahdolliset lääkkeet annetaan, välillä sairaala reissuja kun olo on niin huono.
Hoitoja saa vain siksi, että yritetään edes hieman hidastaa leviämistä (levinnyt keuhkoista maksaan, munuaisiin, haimaan ym. sisäelimiin, aivohin eli sikälli mitään ei ole enää tehtävissä.)
Asian pontti on nyt se, että olen nähnyt hänen äitiään viimeksi silloin kun oli juuri saanut tiedon syövästä ja kunto vielä normaali. Mutta nyt, parin viikon päästä jos sinne asti jaksaa, ystäväni pyysi minua mukaansa katsomaan äitiään.
Tottakai asia on raskas ystävälleni ja tahdon ehdottomasti olla tukena.
Mutta tuntuu etten pysty siihen. Tahdon muistaa hänet niin kuin olen viimeksi nähnyt; on jo kuitenkin todella huonossa kunnossa ja muuttunut ulkoisesti melkolailla. Olen vielä kuitenkin niin herkkä ja olen varma että pillahdan itkuun. Miltä se sitten hänen äitistään tuntuisi, hänellähän se hätä on eikä minulla.
Kuitenkin olemme tunteneet ja ovat hyvin läheisiä minulle koko perhe lapsuudestani, koska paljon siellä leikin ja näin..
Menenkö vai enkö mene? Olenko itsekäs, jos tahdon tosiaan muistaa toisen semmoisena kun hän on (kun aika jättää)?
" tee niin kuin parhaaksi näet.." ei nyt auta yhtään koska on niin ristiriitaiset fiilikset...
Vastaukset 2
Vanhimmat
joo kyllä olet itsekäs, sillä sinun tunteistasihan on kyse. etkö ajattele kuolevaa ? ja ystävääsi ? mene, sillä se on viimmeinen kerta ja eikö ole hyvä että ei tarvi olla huono omatunto. se miltä ystäväsi äiti näyttää, se kuva himmenee ajan myötä eikä sen tarvi edes tuntua pahalta. olen tuon itse läpi käynyt, ihminen itsessään oli niin rakas ettei siinä pahemmin ulkonäkö vaikuttanut.
Et ole itsekäs, jos jätät menemättä, mutta usko pois: muistikuvasi hänen sairaasta versiostaan ei jää lopullisesti päähäsi. Itsekin olen joutunut kohtaamaan läheisiäni, jotka ovat sairastaneet syöpää, ja heidän kuolemansa jälkeen muistan heidät yhä pirteinä ja terveinä. Toki muistikuva siitä, miltä joku näytti sairastaessaan, on päässä.
Olet ystävällesi läheinen, ja ilmeisesti myös hänen äitinsä tuntee sinut hyvin. Kannattaisi ehdottomasti mennä jo ystäväsi tukemisen vuoksi, sillä hän pyysi sinut mukaansa. Se kertoo siitä, kuinka kovasti hän haluaa tukeasi ja läsnäoloasi. Hänen äitinsä varmasti ymmärtäisi, miksi itket tilanteessa - miksi et itkisi? Et loukkaa sillä ketään.