Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni psykologilla masennukseni takia, mutta tapaaminen oli kauhea. Tilaisuus muistutti enemmän psykologian luentoa, jonne eksyin kerran. Lisäksi hyvin suuri osa ajasta oli noloa hiljaisuutta, kun ammattilainen odotti, että kerron jotain. Ja kaiken tämän päälle ripaus ongelmieni vähättelyä. Ainoat asiat mitkä sain sanottua hänelle on masennus ja etten uskalla puhua kenellekkään.
Parin päivä päästä on taas tapaaminen, mutta pelkään että siitä tulee samanlainen. Miten pitäisi puhua psykologille ja missä välissä pitäisi kertoa, että syön väkisini kahdesti päivässä, koska ei ole lainkaan ruokahalua. Että kun olen luennoilla, kaupassa tai missä tahansa poissa huoneestani, unelmoin että pääsisin kotiin viiltelemään ja että suunittelen lopullista ratkaisua kaikkiin ongelmiini. En haluisi kuolla, mutta se vaan tuntuu ainoalta ratkaisulta.
Parin päivä päästä on taas tapaaminen, mutta pelkään että siitä tulee samanlainen. Miten pitäisi puhua psykologille ja missä välissä pitäisi kertoa, että syön väkisini kahdesti päivässä, koska ei ole lainkaan ruokahalua. Että kun olen luennoilla, kaupassa tai missä tahansa poissa huoneestani, unelmoin että pääsisin kotiin viiltelemään ja että suunittelen lopullista ratkaisua kaikkiin ongelmiini. En haluisi kuolla, mutta se vaan tuntuu ainoalta ratkaisulta.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Höpöhöpö, lähinnä jota huvittaisi kuolla on Walhroosin perhe Suomessa nyt kun hävettää niitä.
Arvasin että olet tyttö, kerron jotain, tosiaan nuo yli.poiston -opiskelijat yrittävät olla psykologeja, mutta, se on vaan niille opiskelua se... eivät ne mitään osaa jos eivät ole professorin statuksella yliopistossa.
Mutta toivottavasti saisit jonkun mukavan unen vaikka kun kerroin jotain, kun nukkuminenkin aina välillä kannattaa. Toivottavasti ajat unessa vaikka 1961 avo Corvettella :)
Tulosta vaikka tää teksti minkä kirjotit ja anna sille psykologille luettavaksi. Ehkä pääsette siitä alkuun.
Tosi ikävää, että tapaaminen oli tuollainen. Uskalla kuitenkin vielä toiselle tapaamiselle; ehkä se tuntuu jo paremmalta. Muista,e ttä jso siitäkin jää p**ka maku suuhun, vika ei ole todennäköisesti sinussa. Psykologi ei ilmeisesti ole osannut kuunnella sinua, vaan on halunnut päteä (luennoida).
Joka tapauksessa tarvitset apua. Olen ajatellut, että ihmistä ei ole luotu aina selviämään yksin: on oikeus ja hyvä pyytää tiukassa paikassa apua. Jos tämä ihminen ei ole sinulle oikea, vaihda hoitavaa ihmistä. Sinulla on siihenkin oikeus. Toivottavasti jaksat vielä sen (tiedän, ettei ole helppoa pitää puoliaan, kun on jo maassa).
Voimia sinulle toivotan!
Kannattaa vaihtaa psykologia, sanon tämän omasta kokemuksesta. Tai on muitakin kuten psykiatrisia sairaahoitajia.
Jos jaksat nin kerro jo vaikka suraavalla kerralla nuo aikoamsi asiat. Onko niin että terapeutti on antanut sinut itsesi hakea luottammusta ja ei olen sen vuoksi alkanut johtdattelemaan puhumistasi. Pitää alussa jotenkin tutustua - eiköhän jatkossa ala kielen solmut avautumaan.
Miten psykologit yleensä suhtautuvat noihin itsetuhoisiin ajatuksiin, suunitelmiin ja tekoihin. Saattaa kuullostaa hölmöltä, sitä se varmaan onkin, mutta pelkään naurunalaiseksi tulemista enemmän kuin kuolemaa. Naurunalaiseksi tulemisella tarkoitan nyt, ettei minua uskota, oteta tosissaan tai nauretaan.
Kyllähän ne on ammatti-ihmisiä ja kuuntelee tietysti vakavissaan asiakastaan. Psykologin tehtävä ei oo epäillä, vaan kuunnella, ohjata keskustelua ja neuvoa/ohjata tarvittaes eteenpäin. Älä pelkää, ei sulle naureta!
Pitäis kai kertoa näistä asioista, jos käy huonosti, niin ei voi ainakaan sanoa etten yrittänyt hakea apua.
Alkaa vaan voimat olla niin lopussa, etten enää jaksaa yrittää, tekee vaan mieli syödä purkillisen lääkkeitä, mennä nukkumaan, eikä ikinä herätä. Mutta vielä on jaksettava ainakin pari viikkoa, että saisin asiat vähän järjestykseen, minimoidakseen läheisten tuskan ja siivoustyön.
Koitetaan ny vaan vielä jaksaa eteenpäin. Aina kannattaa ainaki yrittää tervehtyä/hakea apua!
Alkuun siellä psykologilla voi tuntua että ei oikein tule mistään mitään. Hyvä psykologi kyllä pääsee asian juureen, kunhan sulla on halua alkaa asioita aukomaan. Suosittelen että kirjoittaisit vaikka ylos niistä asioista,joista haluat mainita. Mun terapeutti ainakin alussa kysyy että onko sellasia asioita, joista mä haluaisin erityisesti puhua ja sitten ehdottaa omat ajatuksensa siitä mikä hänen mielestään olisi hyodyllistä.
Kannattaa olla rehellinen, koska et sinä siellä sitä terapeuttia varten ole vain omaa itseäsi. Ja kun olet rehellinen terapiassa olet samalla rehellinen itsesi kanssa ja paraneminen voi alkaa.
Mutta sitten joskus ei taas kemiat pelaa psykologin kanssa ja sitten kannattaa miettiä vaihtamista. Kannattaa kuitenkin kokeilla ensin onnistuuko. Olen ite käynyt monenlaiset eri terapiatyypit ja monta psykologia on ollut. Tämän hetkisen psykologin kanssa ollaan päästy aika paljon eteenpäin ja vaikka joskus on tuntunut ettei se käsitä yhtään mitä yritän sanoa, jälestäpäin olen tullut kyllä ihan toisiin aatoksiin.
Onnea matkaan!
Tänään kävin toisen ja viimeisen kerran psykologilla. Aluksi sain puhuttu, mutta noin puolen tunnin päästä kyllästyin "state the obvious" kommentteihin ja mieti tätä ja mieti sitä. Olen jo oikeasti miettinyt niitä asioita ja päädyin siihen, missä nyt olen. Tyhmäänäkö hän minua pitää. Ja loput ajasta, eli noin 15 minuuttia, olin vain hiljaa ja pidättelin kyyneleitä. Ei minulla ole enää mitään sanottavaa kallonkutistajille.
En jaksa enää yrittää, kiitos, anteeksi ja hyvästi kaikille. Älkää päästäkö itseänne niin huonoon kuntoon, hakekaa apua ajoissa!
Hui!! Nyt vasta pelottaakin... Mulla on aika keskustelukäynti ens vkol psyk.sair.hoit kanssa... Mä olen kyl huolesta sekaisin mitä siel tapahtuu.. Ajatukset ovat risteilleet jos toinenkin... Aikaa varatessa oli ruhtinaallisesti 2.5vkoa aikaa.. Nyt enää 6pvää jotka tulevat kamalan vauhdilla vastaan... Voivoi mua.. Toiv saan unta enkä stressaa...
Miksi mikään ei voi onnistua, viikonlopun aikana halusin lopettaa kärsimykseni useaan otteeseen, mutta en uskalla ylittää sen rajan. Kuolema vaan pelottaa, kun ei tiedä mitä siellä toisella puolella on, pahin pelkoni on, että joudun aloittamaan kaiken alusta.
Pelkään elää, enkä uskalla kuolla, joudunko nyt koko loppuelämäni elämään näiden kahden pelon välissä? Vai onko muita vaihtoehtoja?
moi , se tuntuu olevan meidän oggelma eka käynti on lähes puhumaton . jo kynys hakea lääkärin lähete psyatrille on arka luontoinen. toisella kertaa saa jo jotain asioita ilmaistua. kolmaskerta toden sanoo. yleensä ne vähtelee asoita ja siten ei uskalla aina kertoa mitä mielessä liikkuu .itse sanoin ,että kaikki nyppii jatolen suunitellut itsaria. sitten alkoi juttelu .että jos haluat voin kirjoittaa lähetteen mieli sairaalaan. no seuraavalla kerralla juteltiin kuin olisi tnunettu kauan. kun menet sinne kerro oggelmistasi .ne kirjoittaa kyllä masennus lääkeitä tarvittaessa ,jos tuntuu itsarille kannattaisi käydä enemmin siellä useammin kuin olla laitos hoidossa. 7 päivää pisin reissu oli 1vuosi.osa suljetulla ja osa avo. ja lopuksi kiipusäätiön kurssille sopetumaan yhteis kuntaan .itse käyn kaksi kertaa viikossa avo lataiksessa. rohkesti vaan sinne
Minulle taas toinen kerta oli ensimmäistäkin vaikeampi, kun ymmärsin, miten psykologi luulee auttavansa mua. Ensin hän pyysi kertoa mieltäni painavista asioista, sitten hän yksinkertaisti niitä ja sitten kumosi sen merkitsemättömänä. Mutta oikeasti, hän antoi vain mahdollisuuden elää nöyrytykseni uudestaan ja lopuksi en vaan enää jaksanut sanoa mitään. Ja tottakai eniten minua vaivaavista asioista en kertonut.
Kun sanoin, että yksitellen kaikki ystäväni jättivät minua, hän sanoi, että näin on ehkä parempi, kun saan olla autonomisempi. Kun sanoin, että riitelyissä äitini kanssa, hän huusi minulle, ettei minusta ole mihinkään ja isona minusta tulee yksinäinen työtön. Hän vastasi minulle, että otan riidoissa sanotut asiat lian vakavasti. Onko tuollainen käyttäytyminen normaalia psykologille?
Tuntuu vaan, ettei psykologini ei ymmärrä, että asiat voivat olla huonosti, vaikka mitään oikeasti dramaattista ei ole tapahtunut minulle. Pitääkö oikeasti olla raiskattu, sairaalakuntoon hakattu tai kokea läheisen kuoleman, ollakseen masentunut?
..ja apua hakevan kemioiden on hyvä kohdata. Yritin yliopistoaikoina alkaa purkaa lapsuustraumojani, mutta tilanne oli absurdi. Ei oikein irronnut. Sitten nelikymppisenä aloin tarvita apua kipeästi ja dadaa: työterveys suositteli minulle "minun tyylistä" terapeuttia. Terapeutti taas suositteli "minun tyylistä" psykiatria ja kolme vuotta terapiaa hurahti suu vaahdossa puhuen. Olen käynyt myös pariterapiassa, jossa vasta neljäs terapeutti alkoi tuntua "järkevältä" eli sessioista sai oikeasti jotakin itselleen. Jos ja kun olet aallon pohjalla, vaadi itsellesi apua! Jos et itse jaksa, pyydä perheenjäseniä tai ystäviä tekemään se puolestasi. Itselläni on ollut se onnellinen asema, että olen voinut käyttää yksityisiä palveluja psykiatri-puolella (ja osin myös terapiapuolella). Uskoa tulevaan ei aina ole, mutta se tulevaisuus on ja joskus kirkastuu! Lääkitys ja terapia ovat olleet minun pelastukseni. Sinnittelen työelämässä ja maailmani ei ole musta-valkoinen. Enää. Suosittelen myös kirjoittamaan tuntemuksia vaikka vihkoon. On myös erilaisia kirjoja, joissa on hyviä harjoituksia yksinkin tehtäväksi. Suuntana siis kirjasto!
Valitettavasti minulla ei ole ystäviä, vain kavereita, joiden kanssa puhun luentotauoilla tai harrastukseni yhteydessä, minulla ei ole edes heidän puhelinnumeroa. Vanhemmat eivät ota ikinä minua tosissaan ja muutenkin, heillä ei ollut ikinä tapana auttaa minua vaikeissa elämän tilanteessa, vaan jättivät aina oman onnen nojaa. Siskolla taas on minulle aikaa vain pari tuntia kolmessa kuukaudessa ja kun kerroin kerran yhdestä ongelmastani, hän kertoi, että se on mitätön siihen verrattuna, mitä hänellä oli joskus 14 vuotiaana, " ja kuitenkin selvisin, enkä valittanut".
Nyt näen vain kaksi keinoa ulospääsyyn, viiltää ompelukuntoon ja kiitos sinulle nyt myös kirjallisuus. Onko mitään kirjasuosituksia?
Hei Elämässään eksynyt! Mitä jos yrittäisit vielä toista psykologia? Itselläni on totaalisen positiivinen kokemus 2, 5 vuoden terapiasta. Heti ensi tapaamisella tunsin, että psykologini on juuri sellainen kuin minä tarvitsenkin = äidin korvike, äitihahmo. Hän itse kysyi eka kerran lopuksi, että haluatko vielä miettiä asiaa (seuraavaa kertaa, aloitammeko me yhdessä terapian). Miesterapeutille en olisi voinut kertoa mitään.
Voin kertoa, että terapia on pelastanut minun elämäni. Myös minä vieläkin silloin tällöin istun vain hiljaa tai saatan sanoa, että en tiedä mitä nyt sanoisin, mutta tuo on kyllä vähentynyt rajusti alkukerroista. Ei se haittaa, siinä sitten istuskellaan. Jos ahdistuu, sekin kertoo jotain ja siitä voi jutella.
Terapeutille nimenomaan voi kertoa kaiken, ihan mitä vaan. He ovat koulutettuja ihmisiä nimenoaamn sitä varten, että jos kenellekään muulle ei voi kertoa, terapeutille voi.
Yritä vielä toista terapeuttia. Ole ihan vapaasti oma ahdistunut itsesi. Itke ja vaikka huuda. Hyvä terapeutti ottaa sen vastaan. Kaikkein tärkein asia, minkä itse olen terapiassa oppinut on se, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja sinun tunteesi on TOTTA. Terapeutin avulla niitä kaikkein kauheimpiakin tunteita on helpompi käsitellä; hän vie sinut ns. turvassa satamaan!
Jaksa vielä yrittää!
"Vapaaksi ahdistuksesta - Työkirja paniikista ja peloista kärsiville (Edmund J. Bourne). Yritä sitä kirjastosta. Ostettuna oli muistaakseni jotain 70 euroa????