Rakas ihmiskunta,
näiden kaikkien vuosien jälkeen minun on valitettavasti todettava, ettei suhteemme tule enää koskaan muuttumaan syvemmäksi. Me olemme liian erilaisia, eikä välillämme voi enää koskaan olla todellista rakkautta. Muistan, kuinka ensi kertaa sinut tavatessani kaikki oli niin helppoa, olimme molemmat omat itsemme ja täysin vapautuneita. Elämä sujui ja tulevaisuus näytti valoisalta. Olin onnellinen. Tarjosit minulle tukea ja turvaa, sekä mahdollisuuden toteuttaa itseäni. Jälkikäteen ajatellen katastrofin ainekset olivat jo silloin näkyvissä.
En vielä silloin tajunnut täydessä laajuudessa sitä, kuinka pikkumainen ja ilkeät saatat olla, ilman mitään sen kummempaa syytä. Aluksi testasit minua - pärjäsin kohtalaisesti, mutten ilmeisesti tarpeeksi hyvin, sillä arvostelit minua ja painoit itsetuntoani lyttyyn. Ajattelin arjen koittaneen ihastuksen alkuhuuman jälkeen, eihän elämä voi olla ikuista onnea, huoletonta kirmailua onnelan kukkakedolla. Teit särön sieluuni, mutta yritin haudata sen - olithan tehnyt niin paljon hyväkseni aiemmin.
Olin liian typerä ja sinisilmäinen. Vehtasit selkäni takana, puhuit minusta pahaa. Olin hämmentynyt. Mitä olin tehnyt ansaitakseni tällaista kohtelua? Touhusi muuttuivat yhä näkyvämmiksi, kohta et enää edes vaivautunut peittelemään arvostelevaa ja halveksivaa suhtautumistasi minuun. Petit luottamukseni ja musersit minut. En ollut varautunut puolustautumaan, joten iskit säälimättä arimpiin kohtiini. Pidit minua hallinnassasi henkisellä väkivallalla useiden vuosien ajan. Olin lamaantunut enkä uskaltanut nousta vastarintaan vieläkin voimakkaamman hyökkäyksen pelossa. Menetin elämänhaluni, jokainen päivä lipui ohitse pelon ja epäluuloisuuden turruttavassa usvassa.
Suostuin ohjailtavaksesi ja elin tahdottomana miellyttääkseni sinua. Odotin väkivaltasi jälkien paranevan, haavojeni umpeutuvan. Välillä olit taas mukava, ihan kuin olisit muuttunut takaisin sellaiseksi kuin menneisyydessäsi olit. Se oli aina vain väliaikaista, sisimmässäsi riehui edelleen minut tuhonnut hirviö. Vuodet kuluivat. Ehkä kyllästyit leikkimään tunteillani ja tarpeillani, mutta välillemme erkani kuilu ja olin sinulle kuin ilmaa. Itse tunsin vain pelkoa ja vastenmielisyyttä sinua kohtaan. Erosimme toisistamme.
Sinulla ovat asiat sujuneet eromme jälkeen kaikesta päätellen yhtä hyvin kuin ennenkin. Itse olen edelleen yksin, vaellan päämäärättömästi turhuuden ja alakulon harmaita polkuja. Tunnen vain surua ja kaipausta. Teen edelleen asiat, jotka minun odotetaan tekevän, mutta kaikki on täysin ilotonta. Usein haluaisin kuolla. Aina kun näen sinut kaupungilla, alan jälleen tuntea itseni huonoksi ja arvottomaksi. Välillä olen ajatellut näitä asioita, ja minusta tuntuu, että olet narsisti.
Terveisin,
Ihminen
näiden kaikkien vuosien jälkeen minun on valitettavasti todettava, ettei suhteemme tule enää koskaan muuttumaan syvemmäksi. Me olemme liian erilaisia, eikä välillämme voi enää koskaan olla todellista rakkautta. Muistan, kuinka ensi kertaa sinut tavatessani kaikki oli niin helppoa, olimme molemmat omat itsemme ja täysin vapautuneita. Elämä sujui ja tulevaisuus näytti valoisalta. Olin onnellinen. Tarjosit minulle tukea ja turvaa, sekä mahdollisuuden toteuttaa itseäni. Jälkikäteen ajatellen katastrofin ainekset olivat jo silloin näkyvissä.
En vielä silloin tajunnut täydessä laajuudessa sitä, kuinka pikkumainen ja ilkeät saatat olla, ilman mitään sen kummempaa syytä. Aluksi testasit minua - pärjäsin kohtalaisesti, mutten ilmeisesti tarpeeksi hyvin, sillä arvostelit minua ja painoit itsetuntoani lyttyyn. Ajattelin arjen koittaneen ihastuksen alkuhuuman jälkeen, eihän elämä voi olla ikuista onnea, huoletonta kirmailua onnelan kukkakedolla. Teit särön sieluuni, mutta yritin haudata sen - olithan tehnyt niin paljon hyväkseni aiemmin.
Olin liian typerä ja sinisilmäinen. Vehtasit selkäni takana, puhuit minusta pahaa. Olin hämmentynyt. Mitä olin tehnyt ansaitakseni tällaista kohtelua? Touhusi muuttuivat yhä näkyvämmiksi, kohta et enää edes vaivautunut peittelemään arvostelevaa ja halveksivaa suhtautumistasi minuun. Petit luottamukseni ja musersit minut. En ollut varautunut puolustautumaan, joten iskit säälimättä arimpiin kohtiini. Pidit minua hallinnassasi henkisellä väkivallalla useiden vuosien ajan. Olin lamaantunut enkä uskaltanut nousta vastarintaan vieläkin voimakkaamman hyökkäyksen pelossa. Menetin elämänhaluni, jokainen päivä lipui ohitse pelon ja epäluuloisuuden turruttavassa usvassa.
Suostuin ohjailtavaksesi ja elin tahdottomana miellyttääkseni sinua. Odotin väkivaltasi jälkien paranevan, haavojeni umpeutuvan. Välillä olit taas mukava, ihan kuin olisit muuttunut takaisin sellaiseksi kuin menneisyydessäsi olit. Se oli aina vain väliaikaista, sisimmässäsi riehui edelleen minut tuhonnut hirviö. Vuodet kuluivat. Ehkä kyllästyit leikkimään tunteillani ja tarpeillani, mutta välillemme erkani kuilu ja olin sinulle kuin ilmaa. Itse tunsin vain pelkoa ja vastenmielisyyttä sinua kohtaan. Erosimme toisistamme.
Sinulla ovat asiat sujuneet eromme jälkeen kaikesta päätellen yhtä hyvin kuin ennenkin. Itse olen edelleen yksin, vaellan päämäärättömästi turhuuden ja alakulon harmaita polkuja. Tunnen vain surua ja kaipausta. Teen edelleen asiat, jotka minun odotetaan tekevän, mutta kaikki on täysin ilotonta. Usein haluaisin kuolla. Aina kun näen sinut kaupungilla, alan jälleen tuntea itseni huonoksi ja arvottomaksi. Välillä olen ajatellut näitä asioita, ja minusta tuntuu, että olet narsisti.
Terveisin,
Ihminen
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hyvin se oli ilmaistu ja kirjoitettu, kaikesta huolimatta.
Tulee mieleen äitini.
...Tulee mieleen, että voikohan liiallinen väestön kasvu olla syynä yksinäisyydelle ja syrjäytymiselle... Ei niin, että yrittäisin tässä keksiä mitään tekosyitä, mutta jos vertaa aikoihin ennen kuin ihmisiä oli tällä pallolla se 6-7miljardia, vaikka ihan tässä 1900-luvun alusta lähtien, niin oliko silloin muka tällaista ongelmaa?
Kaikkein epämiellyttävimmät ja rumimmatkin ihmiset ovat joskus jollekin kelvanneet, joten miksei kuka tahansa tämän palstan tyypeistä kelpaisi jollekin. Varmasti kelpaa. Kysymys kuuluu, että mikä on se ratkaisu jolla ihmiset löytäisivät sen, jolle he kelpaavat.
Mutta tuo viestisi on varmasti kuin monien elämästä kiskaistu. Ensin oli lapsuus ja nuoruus, ja nuoruuden myötä toiveikkuus ja naiivi-ajattelu katosivat kunnes huomasi yllättäen olevansa jo aikuinen jolla on muutamia kipeitä arpia. Eikä enää ole oikein mitään käsitystä minne suuntaan sitä nyt lähtisi, kun ei ole mitään noista vuosista jäljellä kuin ne arvet ja särkynyt sydän. Ja katkeroituminen on jo alkanut, mutta sen ei pitäisi antaa kasvaa enää yhtään. Katkera ihminen myrkyttää itsensä ja sitä kautta kaikki jotka lähestyvät.
Jaa, näköjään kommenttejakin tullut. En tiedä oliko viestissäni mitään tarkoitusta tai punaista lankaa. Kerran kaksi vuodessa minulla paha olo kasvaa liian suureksi, ja se yleensä saa minut kirjoittamaan jotain ylläolevan kaltaista. Tällä kertaa sepustus päätyi tänne. Ehkä oloni helpottui hetkeksi, kun sai oksennettua tuon möykyn ulos.
Dont be bitterille:
En usko väestön määrällä ja yksinäisyydellä olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Ennemmin kyse on siitä, että ihmiset ovat muuttaneet tiiviistä kyläyhteisöistä kaupunkeihin, kukin omaan betonikoppiinsa. Ennen saman katon alla saattoi olla kolmesta neljään sukupolvea, nykyään yhden hengen talouksia taitaa olla enemmän kuin koskaan. Samaan aikaan yhteydenpito on muuttunut yhä enemmän sähköiseksi pikaviestittelyksi, tekstareiksi ja tykkäyksiksi sen sijaan, että toisia tavattaisiin oikeasti ja oltaisiin läsnä.
Toisaalta tämä nykymeininki mahdollistaa yksilön vapauden ja riippumattomuuden, mutta tilanne voi myös muuttua vankilan kaltaiseksi. Sähköinen kommunikaatio on hyvä lisäväline, mutta se jää melko ontoksi jos ei ole todellisia ihmissuhteita sen pohjana. Kumpi lie parempi, siihen tuskin on yksiselitteistä vastausta. Itse taidan kaikesta huolimatta kallistua nykyisen mallin kannalle, vaikka se aiheuttaa omanlaisensa ongelmat.
Varmaankin moni on kokenut samanlaisia tuntemuksia elämässään samoista syistä kuin minä. Minusta tuntuu, kuin olisin elänyt elämäni tärkeimmät ja ratkaisevimmat vuoden ihmeellisessä sumussa, kaiken mennen ohi minun mitään tajuamatta. Silloin, kun olisi pitänyt aktiivisimmin miettiä ja rakentaa tulevaisuutta ja pitää yhteyttä ympäri maata hajaantuviin kavereihin, putosin imeelliseen henkiseen koomaan. Masennus ehkä? En sitä silloin tajunnut, eikä kukaan muukaan.
Saatan olla katkeroitunut. En tiedä. Toivottavasti en. Pelkään kuitenkin pahinta, välillä tuntuu, kuin olisin muuttumassa hirviöksi.