Heip!
Nyt tästä tulee varmaanki sanomista, mut valitanpa silti...
Eli...
Poikani on nyt noin 5kk ja välillä palaa pinna ja ärsyynnyn. Tiedän että kaikki ei voi saada lapsia tai ajattelevat lapsenhoidon olevan ruusuilla tanssimista. Tunnustan, minä olin yksi niistä joka ajatteli joskus samoin!
Vaikka hyvin muistan vielä sen pettymyksen mikä tuli kun menkat alkoi, enkä ollutkaan raskaana. Itkin koko päivän ja olin alakuloinen. Kun raskaustesti näytti plussaa en edes uskaltanut ensin iloita.
Nyt pitää kuitenkin tunnustaa että vaikka ajattelin vauvanhoidon olevan ihanaa ja ennenkaikkea helppoa, olin väärässä. Nostan todella hattua yh-äideille.
Kun ajattelen että lähdetään maalle ajamaan, niin kuuntelen 2h suoraa kiljumista takapenkiltä. Istun alas syömään, alkaa huuto. Teen ruokaa, alkaa huuto.
Kaikki äidit kokevat varmaan samoja tunteita. Miksi äiti ei saa sanoa että oma lapsi ärsyttää välillä!?! Miksi ihmisillä on sellainen käsite että lasta vaan ja ainoastaan rakastaa, eikä mitään kielteisiä tunteita tule? Äiti ei saa sanoa olevansa väsynyt, yksinäinen vauvan kanssa kotona tai kyllästynyt. Heti jos sanot että koko päivä on mennyt päin honkia, aletaan kertoa jostain masennuksista tai sanotaan että"itseppäs sen lapsen halusit ja teit". Kyllä niin tein ja olen onnellinen siitä. Äitien pitää nykypäivänä olla joku yli-ihminen jolla ei ole mitään itsekkäitä tunteita, tekee uraa ja hoitaa lapsia ja parisuhdetta.
Rakastan poikaani kyllä! En voisi kuvitella elämääni ilman tuota tuhisevaa ja niin suloista vauvaa. Olen onnellinen siitä että saan ja pystyn olemaan kotona hoitamassa vauvaa. Tiedän että kaikilla ei ole sitä mahdollisuutta, vaikka haluaisikin.
Kiitos ja anteeksi tämä valitus :) välillä sitä vaan palaa pinna, vaikka äiti olenkin ja hemmetin ylpee siitä :D
Nyt tästä tulee varmaanki sanomista, mut valitanpa silti...
Eli...
Poikani on nyt noin 5kk ja välillä palaa pinna ja ärsyynnyn. Tiedän että kaikki ei voi saada lapsia tai ajattelevat lapsenhoidon olevan ruusuilla tanssimista. Tunnustan, minä olin yksi niistä joka ajatteli joskus samoin!
Vaikka hyvin muistan vielä sen pettymyksen mikä tuli kun menkat alkoi, enkä ollutkaan raskaana. Itkin koko päivän ja olin alakuloinen. Kun raskaustesti näytti plussaa en edes uskaltanut ensin iloita.
Nyt pitää kuitenkin tunnustaa että vaikka ajattelin vauvanhoidon olevan ihanaa ja ennenkaikkea helppoa, olin väärässä. Nostan todella hattua yh-äideille.
Kun ajattelen että lähdetään maalle ajamaan, niin kuuntelen 2h suoraa kiljumista takapenkiltä. Istun alas syömään, alkaa huuto. Teen ruokaa, alkaa huuto.
Kaikki äidit kokevat varmaan samoja tunteita. Miksi äiti ei saa sanoa että oma lapsi ärsyttää välillä!?! Miksi ihmisillä on sellainen käsite että lasta vaan ja ainoastaan rakastaa, eikä mitään kielteisiä tunteita tule? Äiti ei saa sanoa olevansa väsynyt, yksinäinen vauvan kanssa kotona tai kyllästynyt. Heti jos sanot että koko päivä on mennyt päin honkia, aletaan kertoa jostain masennuksista tai sanotaan että"itseppäs sen lapsen halusit ja teit". Kyllä niin tein ja olen onnellinen siitä. Äitien pitää nykypäivänä olla joku yli-ihminen jolla ei ole mitään itsekkäitä tunteita, tekee uraa ja hoitaa lapsia ja parisuhdetta.
Rakastan poikaani kyllä! En voisi kuvitella elämääni ilman tuota tuhisevaa ja niin suloista vauvaa. Olen onnellinen siitä että saan ja pystyn olemaan kotona hoitamassa vauvaa. Tiedän että kaikilla ei ole sitä mahdollisuutta, vaikka haluaisikin.
Kiitos ja anteeksi tämä valitus :) välillä sitä vaan palaa pinna, vaikka äiti olenkin ja hemmetin ylpee siitä :D
Vastaukset 32
Vanhimmat
kuka on kieltänyt sanomasta niin? ei kukaan. sanavapaus kaikilla. se ärsyyntyminen on ihan normaalia kuuleppas. minulla on kymmenen vuoden lapsettomuushoidot takana,vihdoin lapsi kainalossa,ja vannon käsi raamatun päällä että ärsyynnyn ehkä liiankin mitättömistä asioista. se kuuluu ihmisluontoon. kaikki ärsyyntyy joskus. itse saan kiittää että lapseni on maailman kiltein,mutta mietin useesti "mitä jos kohdalleni olisi sattunut itkevä valittava vatsatautinen ipana!!"..olisin varmasti hoidossa jo.
se on pakko tunnustaa että yksi tuskallisimmista hetkistä on päällepukeminen.voi itku sitä hetkeä,jos puet itselles päälle eka,hiki valuu naamasta,lapselle ei mee hanska oikein,alat kiroomaan,ja sitte tietää kaik miten homma etenee kun lapsi tajuu et ahaa äiskä on hiilenä..jos puet eka lapselle,se hikoilee ja alkaa kitisemään. miksei voi olla vara palkata nannya :D..lapsi olis aina valmiiks puettu ja syötetty hehehh.. ei vaineskaan. sellaset pienet asiat ottaa joskus pannuun ihan kunnolla. hetken päästä mietin,perskele,kyseessä on pien lapsi..olempas pässi.
Kyllä minusta monikin sanoo että ärsyttää ja saa sanoa. Itse yritän tietoisesti ajatella ja sanoa että se on se kitinä mikä ärsyttää tai se ettei saa käydä vessassa rauhassa tai se että pitää herätä yöllä. Siis että jokin toiminta ärsyttää, ei "lapsi itse". Tämä nyt on hienosäätöä enkä odota sitä muilta, mut ite oon huomannu että on helpompi olla ja päästä ärsytyksestä yli kun erottaa ihmisen ja toiminnan.
Hieno kirjoitus!
Olen aivan samaa mieltä kanssasi! :)
Kyllähän näitä on nähty eri keskusteluissa kuinka äidit jotka tunnustavat väsymyksensa haukutaan lyttyyn. Niistä ei vain saa välittää!
Sano se ärsytys ulos, että et kimmahda kokonaan! Saat olla väsynyt jne. Mä olen kolmen ihanan tyttären yh-äiti - nyt jo kaikki isoja. Aikoinaan n. 7 vuotta kotiäitinä - enkä ole yli-ihminen saatika St. Mother... kaikkea kanssa. Monesti sain kuulla, että meillä oli sotilaallinen kuri - kannatti! Kannatti myös sanoa, että "kersat" ärsyttivät!!! On ne ihania. Etkä voi ajatella, että jotkut ei saa lapsia ja sen takia et voi sinä sanoa mitään negatiivistä! Elä ja käytä "maalaisjärkeä"... Äläkä vaan usko muiden neuvoja... 8) tai ehkä voit soveltaa neuvojien hyvät osuudet. Mukavaa kevään odotusta. Ja hei, mulla menee vieläkin välillä hermot näiden IPANOIDEN kanssa - välillä meillä on vilkkaampaa kuin Hkin asemalla - mutta se on vaan elämään.
Ikinä en ole kuullut, ettei saisi ärsyttää. Kyllä itse kerron huonoistakin päivistä ja hetkistä, vaikken valittajatyyppiä olekaan. Samoin kertovat kaikki tutut äidit ja usein helpottaa, kun saa kertoa ja sitten nauretaan rasittavimmille jutuille. Meillä kolme poikaa, vanhin erityislapsi ja todellakin usein äiti jää ihmetteleen, että mistä noi jätkät noi juttunsa keksii.. ;)
Kyllä meillä ainakin kuulee isännän suusta etten minä saa väsymystäni ja vihaani näyttää. Ukolle ei mee jakeluun ettei 9vuoden pätkäunilla pärjää ilman päikkäreitä.
Olen niin samaa mieltä kanssasi.. On monena aamuna alkanut melkein itkettää kun kolmevuotiaani on kaatanut kaikki jauhot, mausteet, leivät, fairyt sun muut ja eilen olet samat sotkut siivonnut!
Yksinhuoltajana ei ole helppoa, itse sen tiedän, kaiken päälle vielä opiskelu. Mutta lapsi antaa paljon, kuten myös ottaa.
Minä ainakin äitinä koen turhautumusta ja väsymystä toisen tempauksiin ja välillä tuntuu ettei enää jaksa enempää. Silti rakastan lastani eniten maailmassa, se saa jaksamaan. Tsemiä sulle! Olisipa minullakin joku tsemimässä :)
Lastentarvikeliikkeestä ja Ikeasta saa salpoja kaapinoviin. Kannattaa omien hermojen säästämiseksi ja lapsen turvallisuuden vuoksi laittaa koti sellaiseksi, ettei lapsi saa kaikkea käsiinsä. Ei todellakaan tarvi ajatella, että lapsen on vain opittava "olemaan kunnolla". Kolmivuotias kiipeää jo tuolin kanssa, joten ylös nostaminen ei kaikilla auta, yläkaappeihinkin salvat mihin vaan saa laitettua. Toiset lapset ovat kiinnostuneita kaikesta ja käyvät käsiksi kaikkeen, mutta ajan kanssa jauhopussi lakkaa kiinnostamasta. Ei ole kasvatuksesta kiinni. Aaltomaljakot varastoon vaan. Jaksaa muut asiat sitten paremmin kun on vähemmän vahdittavaa.
Mitä sinä, paikia teit sillä aikaa, kun kolmevuotiaasi oli "kaatanut kaikki jauhot, mausteet, leivät, fairyt sun muut"? :O
"Äitien pitää nykypäivänä olla joku yli-ihminen jolla ei ole mitään itsekkäitä tunteita, tekee uraa ja hoitaa lapsia ja parisuhdetta."
Sinäpä sen sanoit. Usein on niin, että äidit asettavat itse itselleen tällaisia vaatimuksia ja ovat herkkiä kaikelle pienellekin arvotelulle mikä tulee ulkopuolelta. Tai pelolle/epäilylle että arvostellaan. Kukaan ei kuitenkaan voi millään olla täydellinen ja jokainen ihminen on väsynyt joskus, vaikka ei edes olisi lapsia hoidettavana.
Minä luulen, ettet sinä olisi ihminen, jos et joskus ärsyyntyisi. Olisit kone. Kyllä minä ainakin paapatan välillä tuskaksi asti läheisilleni, kun taivallan tätä arkea 3kk koliikkivauvan ja 3v uhmiksen kanssa. Ja kaikki minua on kannustaneet, että saa sanoa jos ottaa päähän ja joskus voi ottaa jopa niinkin paljon päähän, että pitää laskea vauva sänkyyn ja mennä käymään pihalla haukkaamassa happea :D Onneksi tuohon pisteeseen ei ole vielä menty.
Anna tulla vaan, se helpottaa!
Äidit eivät voi eivätkä saa osoittaa väsymystä, uupumusta, synnytysmasennusta, synnytyksen jälkeistä psykoosia, koska lapset voidaan ottaa huostaan.
Näin meillä toimii lastensuojelu.
Studio 55 3.9.2010.
Uupunut äiti haki apua - lapset otettiin huostaan.
http://www.studio55.fi/tositarina/artikkeli.shtml/1180294/uupunut-aiti-haki-apua- -lapsi-otettiin-huostaan
------------
Kyllä mua ainakin on tänään enemmän kuin ärsyttänyt mun ihana pikku tyttö.... miks se huono päivä osuu sit molemmille yhtä aikaa?!?! tai eiköhän se tartu se huonotuulisuuskin.. kaikki on mennyt heti aamusta lähtien päin peetä!! likalla ikää vuosi ja musta tuntuu välillä ettei mikään toimi, ainakaan tänään! joten saa ärsyttää ja se pitää voida sanoa! kitinä ja vitinä jatkunut aamusta asti, onneksi meni just unille niin saa ite vähän keräillä voimia ja rauhoittua, ruoka ei maistu ja se aina jostain syystä ottaa mua ihan ylivoimasesti päähän, kun tekee ruokaa, ja sit se heitetään roskiin. yrittänyt keksiä jotain uutta tekemistä ja oikeasti ollut ja touhunnut tytön kanssa ja silti kitinä jatkuu ja jatkuu. Keittiössä meillä ei saa tehdä mitään, nti roikkuu heti puntis, jos laittaa tuoliin istumaan ja katteleen mitä touhutaan jaksaa ehkä puol minuuttia jos annan jotain omia kattiloita yms jaksaa jo kaks minuuttia, ei voi sylissäkään pitää ja samalla sekoittaa/kaataa jotain kiehuvaa ruokaa.
niin ihanaa kuin tämä äitiys onkin, niin kyllä se välillä ihan työstä käy! ja on aivan normaalia etä joskus hermostuu kiukuttelevaan lapseen eikä ite jaksais ihan aina mennä sinne samalle tasolle lapsen kanssa ja leikkiä koko päivää, onneks tältä tuntuu tosiaan vaan joskus... sit muistaa taas laskee kymmeneen ennen kuin suuttuu kun se on itellä ainakin niin paska fiilis sen jälkeen kun on suutahtanut :(
Eikös nykyään joka paikassa sanota että tottakai saa valittaa. Ja tosiaan oikein yritetään nyhtää sitä tietoo etenkin neuvoloissa ja muissa virallisissa paikoissa että kai se sun arki on ikävää lapsen kanssa, myönnä pois.
Minusta nykyajan vapaan kasvatus ja just nämä hermostumattomat "yli-äidit" tekee kyllä lapselleen karhunpalveluksen. Lapsen pitää mielestäni kohdata myös kielteisiäkin tunteita ja pettymyksiä. Vai onko jonkun elämä mennyt ohitse ilman surullisuuden, pettymyksen ja kiukun tunteita?? Uskon että lapsi aistii negatiiviset tunteet vaikka niitä kasaisi sisään päin. Minä ainakin osoitan lapsilleni koko tunteiden kirjon. En näe siinä mitään pahaa, koska lapseni ovat onnellisia. Mikään ei kerro siitä, että pieleen olisi menossa. Ja kuitenkin silloinkin kun jostakin asiasta suutun olen heille turvallinen aikuinen, en kurita, en visko tavaroita. Ainoastaan ärähdän!
Minulla on neljävuotias poika kotona. Kotona olen ollut pojan kanssa pojan syntymästä asti. Syksyllä alkaa päiväkoti. Välilllä poika kiristää mutteria aika- lailla - tuntuu vielä oppineen mistä vääntää.
Kun mehut on imetty, selitän lapselle ymmärrettävästi että nyt tarvitsen omaa aikaa ja sitten tehdään sitä ja tätä. Jos poika ei kuuntele, pistän korvatulpat ja keskityn vähän aikaa ihan omiin hommiin. Tämän olen huomannut omaksi parhaimmaksi pakokeinoksi, siis sekoamista vastaan.
Ne ovat aikuisen ihmisen aivot, jotka väsyvät. Välillä on pakko päästää irti ja antaa aivojen "kellua".
Siis kyllä on niin eri tasoisia vastauksia kuin sain omaan kirjoitukseeni samantapaisesta aiheesta. Mikäköhän siinä on? Sain itse sen käsityksen että muut ajattelee negatiivisten tunteiden olevan väärin ja sain haukkuja. Mutta tosiaan oli kiva löytää muitakin, joille arki ei aina ole juhlaa ja jotka tuntevat ärtymystä ja suuttumusta lapsiansa kohtaan. Meinaa melkein itku tulla kun itse hain tukea, enkä saanutkaan, mutta huomaan että on muitakin.
Tosi hyvä kirjoitus sinulta aloittaja, olen sitä mieltä että tästä tarvitsis enemmänkin puhua, ilman että heti heittäydytään lapsen kannalle, että voi nyt niin huonosti jos äiti joskus suuttuu. Tottakai lapsi on puolustuskyvytön ja altis vanhempiensa käyttäytymiselle, mutta eikö se ole TODELLISTA vastuunkantoa, että tunnistaa tunteet itsessään ja hakee niihin apua. Itsensä turha syyllistäminen on turhaa eikä auta ongelmien ratkaisuun. Enkä tarkoita sitä ettei omista teoista pitäisi kantaa vastuu, pitää toki, mutta kukaan ei ole koskaan niin täydellinen ettei tekisi virheitä.
Ja kokemamme tunteet on siis eri asia kuin teot. Tunteet ei ole koskaan väärin, ne kertoo meille aina jotain, ja jos niitä yrittää tunkea pinnan alle, niin silloinhan se todellinen virhe voi tapahtua että tekee itselle tai lapsille jotain.
Tarvittais enemmän yhteishenkeä meidän vanhempien välillä ja ymmärrystä siitä että monenlaisia ongelmia ja tunteita esiintyy, eikä toista pidä sen pohjalta tuomita.
Erittäin hyvä aihe aloittajalla.Minun mielestä on äideillä joskus ihan hyvä syy olla ärsyynytyt ja sanoa,että nyt menee pinna ja mutteria kiristää tosissaan.Äitiys on rankkaa ja kovaa työtä,vaikka saadaankin mahdollisuus olla vauvan/lapsien kanssa kotosalla.
Äideillä vain joskus sattuu seinät kaatumaan päälle,rankkaa olla välillä kotosalla muksun kanssa,meillä ei vain ole enään sitä vapautta,kun ennen lapsen syntymää.Joudumme luopumaan paljon asiosta ja antaa lapsille mahdollisuus kasvaa rauhallisessa ja hyväsä kasvuympäristössä.
Lapsoset vain sattu olemaan aikas hyviä tunteiden asiantuntijoita,jos on itsellä pinna kireellä,niin lapsi sen vaistoaa aikas hyvin ja tarttuu myös häneen,eli kannattaa jossain asioissa vain purra hammasta,vaikka vatuttaisi jonain hetkenä erittäin paljon.
Kumminkin pieni lapsi on avuton,ilman hoivaa se ei pärjää,eikä ymmärrä jos tekee jotain sellaista,mikä saa äidin mielen pahottumaan,kuten ruokalakot..
"tuntuuhan se pahalta,jos ruoan joutuu heittää roskiin,kun lapsi kiukuttelee eikä halua sitä syödä ja totta kai sen ottaa jollakin tapaa itseensä,mutta ei lapsi kummiskaan loppujen lopuksi tarkoita loukata.
Äidillä ja lapsella on vain tosi vahva side keskenään...ainaskin oma ihana poika esikoiseni alkaa olla lähellä 7kk ikää,,,,,,,,,,aurinkoinen ja nauravainen pieni miehen alku,mutta osaa olla myös todella hermoja raastavan huonotuulinen, riippuu paljon päivistä.
On ollut tosi paljon itsellä hermojen kanssa taistelua,mutta kannattaa vain malttaa hetki,ennen kun heti räjähtää,siirtyy hetkeksi toiseen huoneeseen, kiljuu tai laskee yhdestä-kymmeneen ja menee takaisin.
Itse en vain hyväksy pienelle lapselle huutoa kurkkusuorana,ei se tajua. On niin pieni.
Ymmärrän toki,että joskus vain napsahtaa ja huutaa,mutta itse ainaskin korotan vain hieman ääntä lapselle,että huomaa jos alkaa pinna menemään. Lapset on tosi taitavia vetämään oikeista narusta ja lyömään lisää vettä myllyyn. Parempi osata hillitä omat hermonsa,että ei mene touhon pisteeseen.
Mää ainakin kiljun tytölleni 5veelle ku syötävä välillä :D ja hän paapattaa takas...! meillä vihataan ja rakastetaan tulisesti
Sit lisäisin semmosen jutun vielä että, nämä: Kyllä äiti saa hikeentyä ja hermostua ja ja ja vaikka huutaakkin.....mutta itse en tee kyllä ikinä näin vastaukset kielii aika paljon siitä kuinka tiukassa se äitimyytti istuu.
On varmasti ihmisiä jotka ei ikinä huuda lapselle mutta veikkaan että moni tällaisen vastauksen antaja huijaa vain itseään:) pitää muitten silmissä olla se loputtoman pitkä hermoinen "hyvä äiti", samalla ku sitä hehkutetaan palstoille ni laps nykii hihasta ja äiti ryöjyy et JOO JOO KOHTA TULEN, ANNA ÄITI NYT KIRJOTTAA EDES TÄMÄN JUTUN RAUHASSA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Silloin kun empatiakyky äidillä loppuu omaan 5 kk vanhaa vauvaansa (tai hänen käytökseensä ts. itkuunsa), ollaan menty pahasti pieleen.
Ei missään nimessä kannattaisi alkaa henkisesti keskenkasvuisena tekemään lapsia.
Alkuperäiselle kirjoittajalle lohduksi: Sosiaaliset paineet äitiydestä pienenevät sitä mukaa kun lapset kasvavat :)
Meillä on kaksi murrosikäistä ja volyymi on välllä KOVALLA sekä vanhemmilla että lapsilla. Peruslepposia ihmisiä ollaan kaikki. Mukulatkin on enimmäkseen järkeviä ja silloin kun temperamentit kolahtavat yhteen, karjutaan minuutti ja seuraava minuutti tehdään sovintoa.
Hermoille (jotka eivät lakkaa olemasta tai muuta muotoaan synnytyksen jälkeen) ne pipanat käyvät välillä iästä riippumatta, myöhemmin sitä vaan viis veisaa minkälaiselta äidiltä vaikuttaa muiden silmissä kun tietää asioiden olevan kuitenkin hyvin :D
Minusta 5 kk:n ikäisen vauvan kanssa ei voi ärsyyntyä. 5- tai 15-vuotiaan kanssa ärsyyntymisen ymmärrän hyvin. :)
Jos oma vauvani huutaisi 2 h suoraa huutoa, olisin todella huolissani, mikä häntä vaivaa. Mitä teen väärin? Omat lapseni ovat kyllä rauhoittuneet heti, kun heidät on otettu syliin, ruokittu ja vaihdettu vaipat. Toki päivän mittaan pitää myös riittävästi ulkoilla, leikkiä ja seurustella vauvan kanssa ja näyttää että häntä rakastetaan, ettei se rakkaus jää vain ajatukseksi äidin aivoihin.
Juu, jos on lapsen tehnyt, ei siihen saa "kyllästyä". Se on epäkypsää.
Helppohan sinun on sanoa, jos omat lapsesi ovat aina rauhoittuneet heti. Sinä et siis edes tiedä, mitä on kuunnella sitä jatkuvaa huutoa päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Jos minun lapseni olisi päivän huutamatta, niin minä olisin huolissani siitä. Hän nimittäin on temperamentiltaan aika huutaja. Siitä huolimatta, että minunkin lapseni on sylissä, ruokittu, puhtaissa vaipoissa, ulkoillut, leikkinyt ja seurustellut. Jotain noista tehdään koko ajan, koska huutavaa lasta ei oikein voi jättää yksinkään huutamaan.
Ei lapseen kyllästytäkään, lapsen käytökseen ehkä kyllä.
Tietääkö lapsesi, että häntä rakastetaan hänen jatkuvasta huudostaan ja "temperamentistaan" huolimatta? Äidin käytös, voi olla itseään ruokkiva malli.
Tietenkin tietää. Eikä lapseen tai hänen käytökseensä hermostuminen tietenkään tarkoita, että hän hermostuttaa KOKO AIKAA. Jos 5- tai 15-vuotiaaseen ärsyyntyy joskus (koska sen ymmärrät), niin et kai ala heti epäillä, että heitä ei rakasteta? Tai jos puolisosi ärsyttää joskus, niin et kai silti välittömästi hänestä eroa halua? Lapsissa on enemmän ja vähemmän ärsyttäviä puolia ja on normaalia havaita myös ne ärsyttävät.
Niin, se pointti on siinä, ettei 5kk vanhan käytökseen voi eikä saakaan ärsyyntyä (tai kyllästyäkään), koska siinä sahaa omaa oksaansa ja pahasti.
Mutta tämän ymmärtää paremmin sitten, kun ikää ja kokemusta tulee äidille lisää. :)
Minkäköhän verran sitä ikää tarvitaan ja kuinka monta lasta pitää tehdä ennen kuin sinun mielestäsi on kelvollinen äidiksi? Aika ikävää, jos äidit oppivat tuollaiset ihan perusasiat vaikka vasta viiden harjoittelukappaleen jälkeen, sillä silloinhan suurin osa lapsista on ihan tuhoon tuomittuja jo lähtökohtaisesti.
Voitko laittaa linkin siihen lakipykälään tai muuhun säädökseen, joka määrää noista tunteidensa säätelyistä?
Jollet sinä tätä ymmärrä, niin turha jauhaa enää samaa:
"Niin, se pointti on siinä, ettei 5kk vanhan käytökseen voi eikä saakaan ärsyyntyä (tai kyllästyäkään), koska siinä sahaa omaa oksaansa ja pahasti."
Myönnän, turha jauhaa tästä. Mutta etköhän sinäkin ala asioita ymmärtää sitten kun saat sitä ikää ja kokemusta vähän lisää.
"Voi" tarkoittaa, ettei ole mahdollista, ei kykene. Kuten huomaat tästäkin keskustelusta, moni todellakin voi tuntea ärsyyntymistä (ajoittain) omaa vauvaansa tai hänen käytöstään kohtaan. "Saa" taas tarkoittaa, että jokin kieltää asian. Missään ei tietääkseni ole mitään tunteita kieltäviä säädöksiä, eikä niitä oikein kannata tehdäkään, kun kukaan ei pysty valvomaan toisten tunteita. Et siis voi millään tarkoittaa tuolla lauseella sitä, mitä se oikeasti tarkoittaa.
Ilmeisesti pidät siis jotenkin moraalisesti vääränä, että äiti tuntee negatiivisia tunteita lastaan kohtaan? Oletat, että esimerkiksi puoli vuotta valvottuaan äidin täytyy olla suunnattoman iloinen, kun saa taas tänäkin yönä puolen tunnin välein nousta sängystä rauhoittelemaan itkevää vauvaansa. Vastakohtana tälle, hänen varmaan pitäisi olla kauhean pitkästynyt ja ikävöidä, jos lapsi sattuukin nukkumaan kokonaisen tunnin? Aikuisen tarpeet ovat joskus hyvin pahasti ristiriidassa vauvan tarpeiden kanssa ja vaikka silloinkin tietenkin vauva hoidetaan, niin se ei tarkoita sitä, että aikuisella ei saa olla luonnollisia tunteita, jotka ovat seurausta siitä, että hänen tarpeensa jäävät tyydyttämättä. Anteeksi vain, mutta sellaista robottia ei ole, joka pystyisi aina pelkästään positiivisiin tunteisiin. Ja jos muuten olisi, niin ei sekään olisi lapselle hyvä kasvuympäristö, koska silloin negatiivisia tunteita ei opittaisi käsittelemään. Eihän se vauvan käytökseen hermostuminen tietenkään tarkoita sitä, että vauvaa syytetään hänen käyttäytymisestään tai mistään. Joskus vain kaikki ei mene niin kuin haluaisi ja silloin siitä voi seurata myös negatiivisia tunteita.
Mutta kuten todettiin, niin turha tästä aiheesta on keskustella, sillä sinulla ei ole kokemusta muusta kuin rauhallisesta ja terveestä vauvasta, joka on aina iloinen ja helppohoitoinen. Odotahan vain, kun joskus tulee vastoinkäymistäkin.
Minulla on 3,5v ja 1,5v lapset, asun heidän kanssaan yksin. Meillä lentää välillä tulta ja tappuraa, sitten saman tein ollaankin sylikkäin ja halitaan.
Meillä näytetään tunteet huolimatta siitä mitä ne ovat. Ja ystäväpiirissäni jaan nämä meidän perheen kuulumiset kyllä, samoin he kertovat omansa.
Aikoinaan luulin yhden lapsen kanssa että lapsen hoito on työlästä kaiken muun ohessa. Nyt lapsia on kaksi, molemmat pieniä. Kun toinen on poissa, tuntuu että yhden kanssa selviää vaikka silmät kiinni.
Huolehdin kaikesta yksin ja esikoinen on allergikko eli kaikki ruokakin tehdään alusta pitäen itse.
Jaksan hyvin enkä valita mistään, vaikkakin välillä tuntuu että kitinän määrä on ihan liikaa ja yli sietorajan.
Miten jaksan tämän: koska olen kokenut pahempaakin. Miettikääs lasten, kodin yms. lisänä vielä ukko joka valittaa/kitisee/uhkailee kaikesta. On siis pahempi kuin pikkulapsi koska hän on aikuinen joka päättää asioistaan itse toisin kuin lapsi jota ohjataan elämän teillä. Valituksen määrä vain on vähintään sama, ellei enemmänkin kuin 3-vuotiaan uhma.
Nyt kun olen hänestä päässyt, tuntuu ettei elämä voisi olla helpompaa. Ja silti minulla on aivan ihanat kiljuvat kakarat :-)
Eiköhän tuo oo ihan oma päästä repäisty juttu. Ja kukanenkin ajattelee varmasti tavallaan, miten sopii käyttäytyä. Missään ei lue mallia, miten toimii hyvä äiti ja ihminen. Vai?
Eiköhän tuo kuuluu hyviin tapoihin ja metodeihin, että tapakasvatukseen? Mielestäni äideilläkin on oikeus ilmaista tunteensa, siinä missä muillakin.. Toisen mieltä pahoittamatta. räyhääminen on taas toinen juttu, ja kelle vihansa osoittaa ja ottaa läsnäolijat huomioon