Olen nyt 19v nuori nainen ja havahtunut muutamasta asiasta tämän aikuisuuden ja itsenäisen elämän alkaessa.
Nuorempana koulun käyminen ei pahemmin minua kiinnostanut,syystä jos toisestakin.Käytin aikani ennemmin kavereiden kanssa dokaamiseen ynm hauskan pitoon.Ylä asteelta pääsin huonoin numeroin pois ja jatkoin amikseen jossa en kauaa viihtynyt kun oli tuo "hällä väliä" asenne jäänyt ylä-asteelta päälle.Niinmpä lopetin koulun aikeissa mennä töihin.
No eipä se työssä käyminenkään napannut ja niin jäin tyhjän pantiksi kotiin ja sossun luukulle asiakkaksi.Masennuin todella pahasti (kukapa ei,jos kotona vaan mätänisi).Mikään ei kiinnostanut paitsi dokaaminen aina kun rahat riitti.Eksyin muutenkin aika vääriin piireihin ja elin todela sekopäistä elämää.Näin jälkeenpäin ajatellen,olin todella hukassa itseni kanssa.
En oikeastaan tiedä mitä tapahtui kun onnistuin ponnistamaan itseni takaisin jaloilleni,mutta pääasia että onnistuin.Aloitin uudessa koulussa ja tutustuin uusiin kavereihin.Aloitin työn teon opintojeni ohella ja muutin omaan asuntoon.Alkoholia juon nykyään vaan silloin kuin on synttäreitä tai muita juhlia.Liikunnasta on tullut osa elämääni ja tunnen pitkästä aikaa ELÄVÄNI ja että asiat ovat oikeasti nyt järjestyksessä (lukuunottamatta sitä että olen opiskelija...rahaa voisi olla enemmän)
Asia mikä minua painaa on seuraavanlainen : Pidän vanhoihin kavereihini nykyään aika harvoin yhteyttä,mutta pidän kuitenkin.Tuntuu että en osaa päästää heistä irti,vaikka meillä ei nykyään kovinkaan paljon ole yhteistä (minua kiinnostaa opiskelu ja heitä pelkkä bilettäminen).Olen tuntenut heidät niin pitkään että jos lakkaisin ottamasta yhteyttä niin tuntuisi kuin katkaisisin välit perheenjäseniini.Kuitenkin aina kun puhumme tai näemme en tule iloiselle tuulelle (eikö ystävien näkemisestä pitäisi tulla?) vaan pikemminkin vihaiseksi ja surulliseksi että ajat ovat muuttuneet niin paljon ja että meillä ei yksinkertaisesti ole enää samanlaista yhdessä kuin teineinä.En koskaan edes odota heidän näkemistään vaan pikemminkin mulla tulee aina semmosia "suoritus paineita" ja tosi epämukava olo.Tuntuu että heihin yhteyden pito olisi pelkkä velvollisuus.
Luokkalaisteni kanssa viihdyn nykyään aika paljon.Onneksi olen tutustunut heihin.Tuntuu niin epätodelliselta että elämäni on tehnyt näin suuren parannuksen.Kukapa olisi uskonut että minä nauttisin opiskelusta? Ja että minä (vanha juoppo :D) en nykyään koske pulloon kuin ani harvoin? Tulevaisuuden suunnitelmissa on jopa jatkaa opintoja korkeakouluun! Muutama vuosi taakse päin niin olisin nauranut ilmat pihalle jos joku olisi kertonut millaista elämäni ja tulevaisuuden suunnitelmani nyt ovat :D
Olen kiitollinen että koin muutaman vuoden ajan elämäni (tähän asti) tuskaisimpia ja hirveimpiä aikoja sillä ne ovat syy miksi jaksan puskea eteenpäin ja tavoitella jotain suurempaa kuin viina pullon avaamista ja kotona makaamista.Ne ajat muistuttavat minua joka päivä siitä mihin EN HALUA enää KOSKAAN päätyä.
Nuorempana koulun käyminen ei pahemmin minua kiinnostanut,syystä jos toisestakin.Käytin aikani ennemmin kavereiden kanssa dokaamiseen ynm hauskan pitoon.Ylä asteelta pääsin huonoin numeroin pois ja jatkoin amikseen jossa en kauaa viihtynyt kun oli tuo "hällä väliä" asenne jäänyt ylä-asteelta päälle.Niinmpä lopetin koulun aikeissa mennä töihin.
No eipä se työssä käyminenkään napannut ja niin jäin tyhjän pantiksi kotiin ja sossun luukulle asiakkaksi.Masennuin todella pahasti (kukapa ei,jos kotona vaan mätänisi).Mikään ei kiinnostanut paitsi dokaaminen aina kun rahat riitti.Eksyin muutenkin aika vääriin piireihin ja elin todela sekopäistä elämää.Näin jälkeenpäin ajatellen,olin todella hukassa itseni kanssa.
En oikeastaan tiedä mitä tapahtui kun onnistuin ponnistamaan itseni takaisin jaloilleni,mutta pääasia että onnistuin.Aloitin uudessa koulussa ja tutustuin uusiin kavereihin.Aloitin työn teon opintojeni ohella ja muutin omaan asuntoon.Alkoholia juon nykyään vaan silloin kuin on synttäreitä tai muita juhlia.Liikunnasta on tullut osa elämääni ja tunnen pitkästä aikaa ELÄVÄNI ja että asiat ovat oikeasti nyt järjestyksessä (lukuunottamatta sitä että olen opiskelija...rahaa voisi olla enemmän)
Asia mikä minua painaa on seuraavanlainen : Pidän vanhoihin kavereihini nykyään aika harvoin yhteyttä,mutta pidän kuitenkin.Tuntuu että en osaa päästää heistä irti,vaikka meillä ei nykyään kovinkaan paljon ole yhteistä (minua kiinnostaa opiskelu ja heitä pelkkä bilettäminen).Olen tuntenut heidät niin pitkään että jos lakkaisin ottamasta yhteyttä niin tuntuisi kuin katkaisisin välit perheenjäseniini.Kuitenkin aina kun puhumme tai näemme en tule iloiselle tuulelle (eikö ystävien näkemisestä pitäisi tulla?) vaan pikemminkin vihaiseksi ja surulliseksi että ajat ovat muuttuneet niin paljon ja että meillä ei yksinkertaisesti ole enää samanlaista yhdessä kuin teineinä.En koskaan edes odota heidän näkemistään vaan pikemminkin mulla tulee aina semmosia "suoritus paineita" ja tosi epämukava olo.Tuntuu että heihin yhteyden pito olisi pelkkä velvollisuus.
Luokkalaisteni kanssa viihdyn nykyään aika paljon.Onneksi olen tutustunut heihin.Tuntuu niin epätodelliselta että elämäni on tehnyt näin suuren parannuksen.Kukapa olisi uskonut että minä nauttisin opiskelusta? Ja että minä (vanha juoppo :D) en nykyään koske pulloon kuin ani harvoin? Tulevaisuuden suunnitelmissa on jopa jatkaa opintoja korkeakouluun! Muutama vuosi taakse päin niin olisin nauranut ilmat pihalle jos joku olisi kertonut millaista elämäni ja tulevaisuuden suunnitelmani nyt ovat :D
Olen kiitollinen että koin muutaman vuoden ajan elämäni (tähän asti) tuskaisimpia ja hirveimpiä aikoja sillä ne ovat syy miksi jaksan puskea eteenpäin ja tavoitella jotain suurempaa kuin viina pullon avaamista ja kotona makaamista.Ne ajat muistuttavat minua joka päivä siitä mihin EN HALUA enää KOSKAAN päätyä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Älä viitsi sanoa itseäsi nuoreksi naiseksi kun olet vielä pelkkä teinityttö.
Nuoret naiset ovat kauniita ja iältään 25-35v.
On huvittavaa myös lukea kun elämästä tietämätön nassikka sepittää noin pitkää stooria. Kasva vielä muutama vuosi.
Janneko se siellä?
Ei ollut sun jannesi asialla vaan 27 vuotias nainen.
Tää oli hyvä tarina, tulin iloiselle mielelle :) Itse olen 17v ja lukiossa ja itsellä oli yläasteella vähän tuo hälläväliä asenne mutta alkoholia en ole ikinä edes maistanut.
Nyt lukiossa menee ihan hemmetin hyvin opiskelu (8-9 arvosanoja) kun otin yläasteella aika rennosti opiskelun.
Turha yrittää, kuolet kummiskin ennemmin tai myöhemmin. Todennäköisesti ennemmin.
mitä nää 20v pikkup*llut täällä hekumoi ja luulee olevansa aikuisiakin....ketään ei kiinnosta teinimuijan läpätys sen kamuista.. opettelisit tulemaan itsenäisenä toimeen ja ilman niitä leikkikamujas jos haluut alkaa aikuiseksi. hanki mies ja perusta perhe.