Vuonna sukka: Herra X ilmoitti että olin ollut hänelle mitätön lahna ja sellaisena katoaisin hänen periferiastaan. Olisin halunnut aviomiehekseni yhden hänen juoksupojistaan - mutta kuitenkin X olisi kyllä omana itsenään kelvannut minulle.
Alkoi mustasukkaisuuden rovio mussa, kun olin syrjäytetty.Kohtalotoverini - monia kauniita pleijerinaisia - menivät monet itkien plastiikkakirurgille, minä haaveilin hevosen viisaudesta, antaisiko ratsu mulle takaisin Herra X:n.
Aloin kuvitella että tummahiuksinen alusvaatemalli olisi korvaajani Herra X:lle. Amarilloon he menisivät tanssimaan, ja kännykkäkuvissa uusi nainen paikallani olisi yksinkertaisesti NAMU.
Kuvittelin että todellinen onnellisuus olisi kaksi palloa rintaliiveissä, ja valokuvassa uhkealta näyttäminen.En syönyt ruokaa.Silikonit olisivat olleet fuskua.
Siispä arvoin ja arvioin itseäni kritiikkiä mielessä.
Sitten innostuin valokuvauksesta! Otin kuvia myös itsestäni - alusasuissa, hiukset muotoiltuina ja kasvot pohjustettuina.Vähitellen tajusin - enhän minä isorintainen haluakaan olla...Minullahan on hyvissä napsautuksissa ihan terve anatomia...
Sitten tajusin, missä sydämeni oli ollut Herra X:n periferiassa.Liian lähellä purevaa hammasriviä - nimittäin olen menettänyt aikoinani sydämeni ja kiintymykseni Herra X:n dobermann-koiralle.
Tämä koirailmiö selvisi kun osasin käsitellä intuitiolla yhtä kaltoin hoidettua rescue-dobermannia tuttavapiirissä.Sitten varmistui tieto, että kyllä, Herra X:llä oli Tampereen vuosinaan dobermanni, joka sai etäkontaktia minuun Herra X:n signaalien rivien välistä.
Herra X oli isojen naisten perään ja mukamas halusi aluksi suojella hentoa olemustani maailman pahuudelta.Nyt muistelen hyviä aikoja ilman haikeutta.
Jos Herra X ja kakkosvaihtoehtoni, siis ex-sellaiset, ne alamaiset jouksuveikot hyvillä kasvoilla, ottavat kaikki vaimoikseen povikuningattaria, en tunne alemmuutta. Pikemminkin olen jo nyt täysin itsevarma ja realismin huumorintajulla varustettu omissa puuvillatoppausliiveissäni.
Kiitos KappAhl, siitä että halpa ruutukuviollinen teinirintsikkani on edelleen niin hyvin säilynyt, että voin sen leikata palasiksi ja heittää roskikseen.Niinä aikoina Herra X tosiaan luokitti minut heikkojen naisten kastiin.Ja lisäksi olin Hämeen seudulla kaikkea muuta kuin blondi tai sinisilmäinen.
Alkoi mustasukkaisuuden rovio mussa, kun olin syrjäytetty.Kohtalotoverini - monia kauniita pleijerinaisia - menivät monet itkien plastiikkakirurgille, minä haaveilin hevosen viisaudesta, antaisiko ratsu mulle takaisin Herra X:n.
Aloin kuvitella että tummahiuksinen alusvaatemalli olisi korvaajani Herra X:lle. Amarilloon he menisivät tanssimaan, ja kännykkäkuvissa uusi nainen paikallani olisi yksinkertaisesti NAMU.
Kuvittelin että todellinen onnellisuus olisi kaksi palloa rintaliiveissä, ja valokuvassa uhkealta näyttäminen.En syönyt ruokaa.Silikonit olisivat olleet fuskua.
Siispä arvoin ja arvioin itseäni kritiikkiä mielessä.
Sitten innostuin valokuvauksesta! Otin kuvia myös itsestäni - alusasuissa, hiukset muotoiltuina ja kasvot pohjustettuina.Vähitellen tajusin - enhän minä isorintainen haluakaan olla...Minullahan on hyvissä napsautuksissa ihan terve anatomia...
Sitten tajusin, missä sydämeni oli ollut Herra X:n periferiassa.Liian lähellä purevaa hammasriviä - nimittäin olen menettänyt aikoinani sydämeni ja kiintymykseni Herra X:n dobermann-koiralle.
Tämä koirailmiö selvisi kun osasin käsitellä intuitiolla yhtä kaltoin hoidettua rescue-dobermannia tuttavapiirissä.Sitten varmistui tieto, että kyllä, Herra X:llä oli Tampereen vuosinaan dobermanni, joka sai etäkontaktia minuun Herra X:n signaalien rivien välistä.
Herra X oli isojen naisten perään ja mukamas halusi aluksi suojella hentoa olemustani maailman pahuudelta.Nyt muistelen hyviä aikoja ilman haikeutta.
Jos Herra X ja kakkosvaihtoehtoni, siis ex-sellaiset, ne alamaiset jouksuveikot hyvillä kasvoilla, ottavat kaikki vaimoikseen povikuningattaria, en tunne alemmuutta. Pikemminkin olen jo nyt täysin itsevarma ja realismin huumorintajulla varustettu omissa puuvillatoppausliiveissäni.
Kiitos KappAhl, siitä että halpa ruutukuviollinen teinirintsikkani on edelleen niin hyvin säilynyt, että voin sen leikata palasiksi ja heittää roskikseen.Niinä aikoina Herra X tosiaan luokitti minut heikkojen naisten kastiin.Ja lisäksi olin Hämeen seudulla kaikkea muuta kuin blondi tai sinisilmäinen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.