Hei.
Tälläisiä on täälä varmaan jo lähemmäs tuhat mutta lisäämpä omanikin joukkoon. Eli tämä on minun tarinani. Mä olen tavallinen, 13 vuotias poika. Tai ainakin pinnalta. Mulla on ollut pienestä pitäen ongelma jalassa. Pienenä en pysynyt koskaan muiden mukana, koska jalkani alkoivat särkeä. Asiaa alettiin tutkimaan. Ja niimpä jouduin jalkaleikkaukseen. Asia ei sinänsä ollut huonosti: Asia onnistuin hyvin ja näin ehkäistiin selkäkivut, jotka olisivat tulleet aikuisena. Asialla oli pieni sivuhaitta: En voisi ikinä luistella. Osa teistä varmaan nauraa. Mutta asia ei ole ihan niin simppeli. Isäni on eräänlainen raksamies. Hoitaa kovia hommia. Tai niin olen saanut ymmärtää. Isäni ylpeys on ollut aina veljeni, veljeni joka pelasi pitkään jääkiekkojoukkueessa. Minä taas, olen saastainen epäsikiö, jonka pitäisi pysyä kotona siivoamassa ja tekemässä ruokaa. Olen tehnyt aina parhaani, jotta edes kerrankin isä olisi tyytyväinen. Nooh, näin ei ole koskaan käynyt... Sukulaisten mielestä olen heidän "oma pikkuprinssi" joka aina saa hyviä numeroita (viime vuoden huonoin numero on 9- paras 10 ). Isäni takia olen aina pyytänyt jokaista asiaa anteeksi, vaikkei siihen ole mikään tarve. Vuosi pari sitten, jouduin menemään katsomaan jok ikistä veljeni peliä: se oli kidutusta. Oli kidutusta katsella kun toinen saa kaikki kiitokset tuollaisesta mitä en voisi koskaan tehdä. Isäni on pitänyt minua itsestäänselvyytenä: ruoka aina valmis, lumityöt aina tehty, huone aina siisti. Olen nykyään aina hirveän väsynyt: pyörtyilen välillä parista minuutista varttiin kestävissä jaksoissa. Asiaa ei varmaan auta etten suostu syömään koska näytän aina omassa silmissäni lihavalta. Olen lopen uupunut. Mä olen kieltänyt itseltäni kaikki tunteet: Ilon, ylpeyden, surun. Koulussa kukaan ei huomaa, koska hämään olemalla aina reipas ja saan aina hyviä numeroita sekä kohtelen muita hyvin. Isäni ansiosta traumatsoiduin kauhuelokuvista ja yöllä näen unta että olen huoneessa jossa minua aletaan viipaloimaan... Huoh, kiitän jo valmiiksi niitä jotka lukevat tämä.
Kiitos.
Tälläisiä on täälä varmaan jo lähemmäs tuhat mutta lisäämpä omanikin joukkoon. Eli tämä on minun tarinani. Mä olen tavallinen, 13 vuotias poika. Tai ainakin pinnalta. Mulla on ollut pienestä pitäen ongelma jalassa. Pienenä en pysynyt koskaan muiden mukana, koska jalkani alkoivat särkeä. Asiaa alettiin tutkimaan. Ja niimpä jouduin jalkaleikkaukseen. Asia ei sinänsä ollut huonosti: Asia onnistuin hyvin ja näin ehkäistiin selkäkivut, jotka olisivat tulleet aikuisena. Asialla oli pieni sivuhaitta: En voisi ikinä luistella. Osa teistä varmaan nauraa. Mutta asia ei ole ihan niin simppeli. Isäni on eräänlainen raksamies. Hoitaa kovia hommia. Tai niin olen saanut ymmärtää. Isäni ylpeys on ollut aina veljeni, veljeni joka pelasi pitkään jääkiekkojoukkueessa. Minä taas, olen saastainen epäsikiö, jonka pitäisi pysyä kotona siivoamassa ja tekemässä ruokaa. Olen tehnyt aina parhaani, jotta edes kerrankin isä olisi tyytyväinen. Nooh, näin ei ole koskaan käynyt... Sukulaisten mielestä olen heidän "oma pikkuprinssi" joka aina saa hyviä numeroita (viime vuoden huonoin numero on 9- paras 10 ). Isäni takia olen aina pyytänyt jokaista asiaa anteeksi, vaikkei siihen ole mikään tarve. Vuosi pari sitten, jouduin menemään katsomaan jok ikistä veljeni peliä: se oli kidutusta. Oli kidutusta katsella kun toinen saa kaikki kiitokset tuollaisesta mitä en voisi koskaan tehdä. Isäni on pitänyt minua itsestäänselvyytenä: ruoka aina valmis, lumityöt aina tehty, huone aina siisti. Olen nykyään aina hirveän väsynyt: pyörtyilen välillä parista minuutista varttiin kestävissä jaksoissa. Asiaa ei varmaan auta etten suostu syömään koska näytän aina omassa silmissäni lihavalta. Olen lopen uupunut. Mä olen kieltänyt itseltäni kaikki tunteet: Ilon, ylpeyden, surun. Koulussa kukaan ei huomaa, koska hämään olemalla aina reipas ja saan aina hyviä numeroita sekä kohtelen muita hyvin. Isäni ansiosta traumatsoiduin kauhuelokuvista ja yöllä näen unta että olen huoneessa jossa minua aletaan viipaloimaan... Huoh, kiitän jo valmiiksi niitä jotka lukevat tämä.
Kiitos.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oletko koskaan miettinyt että puhuisit jollekkin? Vaikka tuntematomalle tai parhaalle ystävällesi, puhuminen helpottaa AINA kun on patoutuneita asioita ihmisen sisällä.
Haluatko tietää minun tarinani? Melkein samanlainen kuin sinulla, oikeastaan identtinen. Mutta minulta puuttuu jo synnynnäisesti toinen käsi. Kun olen tullut murros ikään olen alkanut hävetä käden puuttumista ja kadehtinut sisariani.
Menin eräänä päivänä kun isäni oli lukemassa lehteä niin menin ja halasin häntä, sillä ainoalla kädelläni. Katsoin häntä vähän aikaa silmiin ja sanoin hänelle melkein sana tarkasti näin:
Isä, mie vihaan sinnuu. Vihaan ihan tosissaan sinnu. Vihaan sen takkii kun syrjit minnuu tään käin takkii. Mie en maha sille mittään, mikset voi ymmärtää!! Anteeks että oon olemassa! Mutta mie rakastan sinnuu sen takkii kun sie oot miun isä. En muuten.
Isä valahti siinä itkemään ja tunnin päästä puhuttiin asiat halki. Elämä on korjaantunut ehdottomasti parempaan suuntaan!
Heh, (anteeksi naurahdys).
Kiitos palautteesta. Nyt aloin miettimään onko asiat nyt niin huonosti... Mulla on kuitenkin (jonkinasteinen) perhe, "hullujenhuone" mitä jotkut sanovat jopa kodiksi ja koulu menee hyvin. Voimia siiulle =/
Terveisin, Väsynyt orja
Ps. Hassu tuo murre =D