Sain diagnoosin reilu vuosi sitten, olen tavannut samassa yhteydessä psykiatrin vain kerran. Sairaalajaksoja eikä lääkitystä ole ollut. Olen työelämässä sekä opiskelen sen ohella. Olen aivan loppu eikä mikään tee enää tyytyväiseksi. Kaipaan rakkautta ja hellyyttä, mutta en sitä ole uskaltanut eron jälkeen hakea "tavallisista" ihmisistä. En usko heidän tajuavan tätä sairautta. Persoonaltani olen positiivinen, herttainen ja kunnianhimoinen, mikä ei ole missään vaiheessa muuttunut. Olen salannut tämän sairauden kaikilta muilta ihmisiltä, paitsi siskoltani. En tiedä pystynkö ikinä kertomaan totuutta läheisilleni.
Vertaistukea
hani
5167
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Heippa! Voisitko kuitenkin kokeilla lääkitystä - ehkä siitä olisi jotain apua? Upeasti kuitenkin jaksat, kun sekä työskentelet että opiskelet. Älä kuitenkaan aja itseäsi ihan piippuun, ethän? Itse olen joutunut olemaan yliopisto-opinnoista kahteen otteeseen sairauslomalla; en ole yksinkertaisesti jaksanut mennä kouluun, saati pystynyt keskittymään siellä. Uskon kyllä, että läheisesi ymmärtäisivät, jos avautuisit heille. Mutta parisuhteen etsimisen kanssa on toki ongelmallisempaa: missä vaiheessa kertoa sairaudestaan jne. Omat läheiseni ovat suhtautuneet diagnoosiin todella ymmärtäväisesti, ja avomies on jaksanut rinnallani hyvinä ja huonoina hetkinä.
moikka.sama diagnoosi minulla! olin 8 kuukautta sairaalahoidossa sairauteni vuoksi, tosin silloin ei TIEDETTY että mikä on.sen jälkeen selvisi että kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Itse olen kertonut läheisille ja(olen naimisissa ollut puoli vuotta kohta)miehelleni, he ovat suhtautuneet ymmärtävästi.minulla on myös paniikkihäiriö ja krooninen masennus :/
jouduin just keskeyttää opinnot koska sairaudet on pahana...ei ole hyvä olla oikein mitenkään.olisin 4 kuukauden päästä saanut ammatin! :(
tuo on tuttu tunne ettei mikään tee tyytyväiseksi.koita jaksaa ja jos väsyt liikaa harkitse taukoa töistä ja opiskeluista.kyllä me pärjätään aina jotenkin! :)
Yhdyn edellisten kirjoittajien juttuun siitä, että kannattaa olla tarkkana tuon koulun ja työn sovittamisen kanssa.
Itsellä nämä menivät pahasti överiksi ja 3 vuoden aikana todettiin kaksi pahaa burn outtia(tällöin ei sairauttani oltu diagnosoitu vielä) Painoin 3,5 vuoden opinnot "sivussa" 2,5 vuoteen, ja olin töissä parhaimmillaan 2 eri paikassa töissä samaan aikaan yhteensä täysillä viikkotunneilla.
Itselläni hämärtyi tuo todellisuus ja uskoinkin olevani ihan supernainen. En juurikaan nukkunut, tai jos nukuin tarvitsin lääkkeitä, laihduin paljon ja sosiaalinen elämä luonnollisesti oli vaikeaa pitää yllä koska aikaa en näihin halunnut "uhrata". Tästä seurasi pitkä ja vaikea masennusjakso, joka on kestänyt nyt vuoden. Vihdoin alkaa kuitenkin helpottamaan tuo pahin, vaikkakaan työkuntoinen en ole vielä aikoihin.
Olen onneksi vähentänyt työtunteja reilulla kädellä. Tein pitkän rupeaman 16- tuntisia työpäiviä. Ihan järkyttävää, miten ei ole tajunnut miten on laittanut itsensä ihan kuiluun. En jaksaisi enää käydä töissäkään, mutta en tiedä miten pärjäisin rahallisesti. Voisin hyvin lopettaa työt pitkäksi aikaa, mutta pitäisi tehdä varasuunnitelma miten pystyn elättämään itseni. Millaisia sosiaalietuuksia olisi mahdollista saada?
Tervehdys. Minäkin sain n. vuosi sitten diagnoosin, eli kaksisuuntainen II. Jouduin sairaalaan, mis sitä onneksi alettiin tutkimaan .
Nyt olen puolipäivätöis leikkaussalisairaanhoitajana ja toiset puolen saan kuntoutustukea.
Itse olen avoimesti kertonut äidilleni ja siskolleni sairaudestani, mutta kyllä minusta tuntuu, etteivät he ymmärrä yhtään mitään. siskoni on ihminen, jonka pitäis ottaa yhteyttä sairaalaan, jos en itse ymmärrä. Käytännössä siskoni ei ymmärtäisi yhtään mitään, vaikka on ihana ja rakas ihminen mulle.
Itsekkin olen tosi empaattinen, kiltti, normaalisti olen tosi iloinen ja sosiaalinen. Nyt, kun sairaus varjostaa, tunnen itseni välillä tosi masentuneeksi. En saa yhtään mitään aikaiseksi, vaikka kaiken aikaan hoidan kolmea lasta. Eli olen aika perfektionisti, en ole mihinkään tyytyväinen, en koskaan osaa ottaa rennosti.