Hei.
Tälläisiä on täälä varmaan jo lähemmäs tuhat mutta lisäämpä omanikin joukkoon. Eli tämä on minun tarinani. Mä olen tavallinen, 13 vuotias poika. Tai ainakin pinnalta. Mulla on ollut pienestä pitäen ongelma jalassa. Pienenä en pysynyt koskaan muiden mukana, koska jalkani alkoivat särkeä. Asiaa alettiin tutkimaan. Ja niimpä jouduin jalkaleikkaukseen. Asia ei sinänsä ollut huonosti: Asia onnistuin hyvin ja näin ehkäistiin selkäkivut, jotka olisivat tulleet aikuisena. Asialla oli pieni sivuhaitta: En voisi ikinä luistella. Osa teistä varmaan nauraa. Mutta asia ei ole ihan niin simppeli. Isäni on eräänlainen raksamies. Hoitaa kovia hommia. Tai niin olen saanut ymmärtää. Isäni ylpeys on ollut aina veljeni, veljeni joka pelasi pitkään jääkiekkojoukkueessa. Minä taas, olen saastainen epäsikiö, jonka pitäisi pysyä kotona siivoamassa ja tekemässä ruokaa. Olen tehnyt aina parhaani, jotta edes kerrankin isä olisi tyytyväinen. Nooh, näin ei ole koskaan käynyt... Sukulaisten mielestä olen heidän "oma pikkuprinssi" joka aina saa hyviä numeroita (viime vuoden huonoin numero on 9- paras 10 ). Isäni takia olen aina pyytänyt jokaista asiaa anteeksi, vaikkei siihen ole mikään tarve. Vuosi pari sitten, jouduin menemään katsomaan jok ikistä veljeni peliä: se oli kidutusta. Oli kidutusta katsella kun toinen saa kaikki kiitokset tuollaisesta mitä en voisi koskaan tehdä. Isäni on pitänyt minua itsestäänselvyytenä: ruoka aina valmis, lumityöt aina tehty, huone aina siisti. Olen nykyään aina hirveän väsynyt: pyörtyilen välillä parista minuutista varttiin kestävissä jaksoissa. Asiaa ei varmaan auta etten suostu syömään koska näytän aina omassa silmissäni lihavalta. Olen lopen uupunut. Mä olen kieltänyt itseltäni kaikki tunteet: Ilon, ylpeyden, surun. Koulussa kukaan ei huomaa, koska hämään olemalla aina reipas ja saan aina hyviä numeroita sekä kohtelen muita hyvin. Isäni ansiosta traumatsoiduin kauhuelokuvista ja yöllä näen unta että olen huoneessa jossa minua aletaan viipaloimaan... Huoh, kiitän jo valmiiksi niitä jotka lukevat tämä.
Kiitos.
Tälläisiä on täälä varmaan jo lähemmäs tuhat mutta lisäämpä omanikin joukkoon. Eli tämä on minun tarinani. Mä olen tavallinen, 13 vuotias poika. Tai ainakin pinnalta. Mulla on ollut pienestä pitäen ongelma jalassa. Pienenä en pysynyt koskaan muiden mukana, koska jalkani alkoivat särkeä. Asiaa alettiin tutkimaan. Ja niimpä jouduin jalkaleikkaukseen. Asia ei sinänsä ollut huonosti: Asia onnistuin hyvin ja näin ehkäistiin selkäkivut, jotka olisivat tulleet aikuisena. Asialla oli pieni sivuhaitta: En voisi ikinä luistella. Osa teistä varmaan nauraa. Mutta asia ei ole ihan niin simppeli. Isäni on eräänlainen raksamies. Hoitaa kovia hommia. Tai niin olen saanut ymmärtää. Isäni ylpeys on ollut aina veljeni, veljeni joka pelasi pitkään jääkiekkojoukkueessa. Minä taas, olen saastainen epäsikiö, jonka pitäisi pysyä kotona siivoamassa ja tekemässä ruokaa. Olen tehnyt aina parhaani, jotta edes kerrankin isä olisi tyytyväinen. Nooh, näin ei ole koskaan käynyt... Sukulaisten mielestä olen heidän "oma pikkuprinssi" joka aina saa hyviä numeroita (viime vuoden huonoin numero on 9- paras 10 ). Isäni takia olen aina pyytänyt jokaista asiaa anteeksi, vaikkei siihen ole mikään tarve. Vuosi pari sitten, jouduin menemään katsomaan jok ikistä veljeni peliä: se oli kidutusta. Oli kidutusta katsella kun toinen saa kaikki kiitokset tuollaisesta mitä en voisi koskaan tehdä. Isäni on pitänyt minua itsestäänselvyytenä: ruoka aina valmis, lumityöt aina tehty, huone aina siisti. Olen nykyään aina hirveän väsynyt: pyörtyilen välillä parista minuutista varttiin kestävissä jaksoissa. Asiaa ei varmaan auta etten suostu syömään koska näytän aina omassa silmissäni lihavalta. Olen lopen uupunut. Mä olen kieltänyt itseltäni kaikki tunteet: Ilon, ylpeyden, surun. Koulussa kukaan ei huomaa, koska hämään olemalla aina reipas ja saan aina hyviä numeroita sekä kohtelen muita hyvin. Isäni ansiosta traumatsoiduin kauhuelokuvista ja yöllä näen unta että olen huoneessa jossa minua aletaan viipaloimaan... Huoh, kiitän jo valmiiksi niitä jotka lukevat tämä.
Kiitos.
Vastaukset 3
Vanhimmat
eriarvoisuuden tunto on perheissä ikävän yleistä, mutta en usko että isäsi pistää sinua eri kastiin urheilusuorituksien perusteella! olet kirjoittamasi perusteella kelpopoika, kyllä isäsi varmasti sitä hiljaa arvostaa :)
Vaikuttaa masennuksen merkeiltä. Mut sun pitää alkaa tajuta että elämä on liian lyhyt murehtimiseen. Voit saada tuöevaisuudessa mahtavia työpaikkoja kun taas veljesi on jossai prisman kassalla.aloita urheilu tai harrastus esim. Parkour
DD::: .... Ei tähän keksi mitään! Mikä ongelma isälläsi on? Sinähän teet tuplasti enemmän kuin veljesi ja veli saa kaikki kiitokset! Jätäppä joskus ruoka tekemättä kun on tulossa vaikka sukulaisia kylään kun isä on mahtaillut "poika tekee meille ruoan se on jo valmista!" eikä ole ja silloin voit purkaa tunteesi, ei isä voi alkaa karjumaan koska vieraita. Toi on epäreilua sua kohtaan! Melkeen sama mulla, oon keskonen ja mulla siks on pysyvästi huono kunto. Jos et voi luistella voit tehdä jotain muuta! Maalaa, piirrä, juokse, urheile muuten! Kun kerran kokkaat voisit myös maalata itse piirtelen koska en voi urheilla! Mikä velvollisuus sinulla on tehdä aikuisten hommia? Ruoka ja Pyykkääminen on aikuisten hommia! Ja noilla numeroilla pääset pitkälle! Itse en opi kieliä vaikka pänttään monta tuntia! numerot pyrivät 7-9 ja kuvis on 10! Kyllä jokainen isä rakastaa lastaan olisisi se juoppo tai maailman pelastanut sankari! Sä oot sen poika ja se rakastaa sua! Sun ei tarvii tehä niin paljon kuin nyt, itse vien vain roskat ja siivoan OMAN HUONEEN vanhemmat kokkaa, on sinun vuorosi nauttia elämästä kun vielä vietät huoletonta nuoruuttasi NAUTI VIELÄ KUN VOIT! EI OO SUN VELVOLLISUUS HUOLEHTIA PERHEESTÄ SE ON VANHEMPIEN HARTEILLA!