Tahdon kertoa mun tarinan koulukiusaamisesta.. Sitä kun en ole voinut koskaan oikein kellekkään kokonaisuudessaan kertoa, on tiettyjä asioita joita kukaan ei tiedä (paitsi mä, kiusaajat ja mahdollisesti ne kelle ne on kertonu). Ja osa jutuista on semmosia, joita koskaan, ei koskaan, kukaan mun läheinen tai vähemmän läheinen saa tietää..
Ala-asteella luokan muut tytöt jätti mut porukasta pois, haukku seläntakana ja nauro mulle. Siis tätä tapahtu jo ekalla luokalla, olisko joskus siinä ekan luokan talvella alkanu. Se meni sillä eteenpäin. Mutta eihän pieni lapsi voi ymmärtää miksei kukaan halua leikkiä sen kanssa tai muutakaan. Joskus neljännellä kiusaamiseen liitty pojat, jotka haukku. Tytötkin alko haukkuun ja jopa kun olin yhden kaverin saanut, niin yks kiusaaja kiusas sitäkin tyttöä ja sai sen kääntymään mua vastaa. Ja tää mun "kaverityttö" sai sitten vanhempamme ja opettajat uskomaan että mä kiusasin sitä tyttöä. Koitappa siinä sanoa sitten jotain, tässä tapauksessa totuutta. Haukkuminenkin oli lähinnä "läski" "ruma" "tyhmä" "paska-aivo" yms. Kerran koulumatkalla yks tyttö potkas mua, kun en halunnu kävellä sen kanssa samaa matkaa kotiin. Miks olisin halunnu kiusaajani kanssa kävellä samaa matkaa kotiin?
En oikein ala-asteella vissiin ees tajunnu, että mitä siellä koulussa tapahtuu. Muistan kuudennelta luokalta sen, kun äiti alko kyseleen että meneekö koulussa hyvin yms. Jälkeenpäin se on sanonu, että mä näytin hirveen masentuneelta jo kutosella. Mä muistan vaan ne kouluajat ja sen kun itkin itteni iltasin uneen ja toivoin ettei tarttis mennä enää kouluun.
Yläasteelle pääsin mun pikkuserkun kanssa samalle luokalle. Oltiin oltu kavereita kakaroista asti, koska asuttiin naapureissa siihen asti kunnes mun vanhemmat eros ja me muutettiin pois. Tää pikkuserkku kävi eri ala-astetta kun mä. Olin ihan innoissani, että nyt mulla on kaveri koulussa.
Alku oli lupaava, saatiin meijän kanssa viettään aikaa vielä yks toinekin tyttö. Muistan sen, kun katottiin kun se tyttö oli yksin käytävällä. Me pohdittiin, että pitäskö meijän pyytää se meijän kanssa odottaan että tunti alkaa. Siitä alko meijän pari kuukautta kestävä kaveruus. Se pari kuukautta meni ihan hyvin, mitä nyt luokan pojat vähän härnäs. Mutta se kuulemma kuulu asiaan.
Kunnes sitten tää pikkuserkku ja se tyttö alko liikkuun enemmän kaksin ja jätti mut ulkopuolelle. Sitten tää tyttö kirjotti musta ilkeesti koulun seinään. En vieläkään ymmärrä miks.
Mun serkun tyttöystävä oli samassa koulussa ja se alko kaveeraan mun kanssa. Se oli sillon ysillä, kun mä olin seiskalla. Siinä vaiheessa koko mun oma luokka oli mua vastaan, joten kyllä mulle joku tukiseura kelpas.. Tutustuin sen kavereihin ja alettiin pyöriin myös yhessä vapaa-ajalla. Olin ihan innoissani, että nytkö mä sain kavereita, vihdoin.. Vaikka koulu oli muuten hankalaa, kun oma luokka kiusas. Sit jotenkin ystävystyin paremmin yhen tytön kanssa joka pyöri samassa porukassa kun mä. Mut se esitti vaan. Pidin sitä parhaana kaverina ja jaettiin salaisuuksia ja muita. Mut se kertokin niitä ympäri kyliä ja kouluja. Ja valehteli musta kaikkea, jotta kaikki kääntyis mua vastaan.
Siinä se meni, ihmettelin miks kaikki mua vihaa kunnes mulle valkeni että tää mun "parasystävä" olikin petturi.
Kiusaaminen oli koulussa myös näiden mun uusien kavereiden osalta alkanu jo. Ja niitten kavereitten. Ja niitten kavereitten. Seiniin ilmesty tekstejä. Haukuttiin, tönittiin, lyötiin, potkittiin, varastettiin tavaroita yms. Raahattiin hiuksista ympäriinsä.. Raiskattiin kaks kertaa. Toinen koulumatkalla, toinen ruokkiksella.
Kun nää tytöt haukku ja löi, niin pojat teki sit pahempaa. Raahas hiuksista pitkin katuja, potki päähän, raiskas, kosketteli, pakotti koskemaan niitä yms. Siis ihan sairasta, näin jälkeenpäin mietittynä.
Kellekää en kertonu. Viiltelin, poltin tupakkia ja join jotta paha olo häipyis ees hetkeks. Suunnittelin itsemurhaa, tosissani.
En mä voinu enää mennä ulos ollenkaan, koska tosiaan se kiusaaminen oli samanlaista myös vapaa-ajalla. Ja kun se porukka liikku aina siellä missä mä asuin. Lintsasin koulusta kunnes päädyin puoleks vuodeks suljetulle. Eka pakkohoitoon. Samana päivänä, jonka iltana mun piti tappaa itseni. Harmi vaan että äiti sattu oleen väärässä paikassa väärään aikaan, se löys itsemurhakirjeet, mun päiväkirjat ja luki ne. Soitti ambulanssin ja siellähän ne oli mua vastassa kun kotiin menin. Mun piti siis tappaa itseni myöhemmin vasta, sinä päivänä mutta illalla. Toi oli iltapäivää suunnilleen.
Ala-asteella luokan muut tytöt jätti mut porukasta pois, haukku seläntakana ja nauro mulle. Siis tätä tapahtu jo ekalla luokalla, olisko joskus siinä ekan luokan talvella alkanu. Se meni sillä eteenpäin. Mutta eihän pieni lapsi voi ymmärtää miksei kukaan halua leikkiä sen kanssa tai muutakaan. Joskus neljännellä kiusaamiseen liitty pojat, jotka haukku. Tytötkin alko haukkuun ja jopa kun olin yhden kaverin saanut, niin yks kiusaaja kiusas sitäkin tyttöä ja sai sen kääntymään mua vastaa. Ja tää mun "kaverityttö" sai sitten vanhempamme ja opettajat uskomaan että mä kiusasin sitä tyttöä. Koitappa siinä sanoa sitten jotain, tässä tapauksessa totuutta. Haukkuminenkin oli lähinnä "läski" "ruma" "tyhmä" "paska-aivo" yms. Kerran koulumatkalla yks tyttö potkas mua, kun en halunnu kävellä sen kanssa samaa matkaa kotiin. Miks olisin halunnu kiusaajani kanssa kävellä samaa matkaa kotiin?
En oikein ala-asteella vissiin ees tajunnu, että mitä siellä koulussa tapahtuu. Muistan kuudennelta luokalta sen, kun äiti alko kyseleen että meneekö koulussa hyvin yms. Jälkeenpäin se on sanonu, että mä näytin hirveen masentuneelta jo kutosella. Mä muistan vaan ne kouluajat ja sen kun itkin itteni iltasin uneen ja toivoin ettei tarttis mennä enää kouluun.
Yläasteelle pääsin mun pikkuserkun kanssa samalle luokalle. Oltiin oltu kavereita kakaroista asti, koska asuttiin naapureissa siihen asti kunnes mun vanhemmat eros ja me muutettiin pois. Tää pikkuserkku kävi eri ala-astetta kun mä. Olin ihan innoissani, että nyt mulla on kaveri koulussa.
Alku oli lupaava, saatiin meijän kanssa viettään aikaa vielä yks toinekin tyttö. Muistan sen, kun katottiin kun se tyttö oli yksin käytävällä. Me pohdittiin, että pitäskö meijän pyytää se meijän kanssa odottaan että tunti alkaa. Siitä alko meijän pari kuukautta kestävä kaveruus. Se pari kuukautta meni ihan hyvin, mitä nyt luokan pojat vähän härnäs. Mutta se kuulemma kuulu asiaan.
Kunnes sitten tää pikkuserkku ja se tyttö alko liikkuun enemmän kaksin ja jätti mut ulkopuolelle. Sitten tää tyttö kirjotti musta ilkeesti koulun seinään. En vieläkään ymmärrä miks.
Mun serkun tyttöystävä oli samassa koulussa ja se alko kaveeraan mun kanssa. Se oli sillon ysillä, kun mä olin seiskalla. Siinä vaiheessa koko mun oma luokka oli mua vastaan, joten kyllä mulle joku tukiseura kelpas.. Tutustuin sen kavereihin ja alettiin pyöriin myös yhessä vapaa-ajalla. Olin ihan innoissani, että nytkö mä sain kavereita, vihdoin.. Vaikka koulu oli muuten hankalaa, kun oma luokka kiusas. Sit jotenkin ystävystyin paremmin yhen tytön kanssa joka pyöri samassa porukassa kun mä. Mut se esitti vaan. Pidin sitä parhaana kaverina ja jaettiin salaisuuksia ja muita. Mut se kertokin niitä ympäri kyliä ja kouluja. Ja valehteli musta kaikkea, jotta kaikki kääntyis mua vastaan.
Siinä se meni, ihmettelin miks kaikki mua vihaa kunnes mulle valkeni että tää mun "parasystävä" olikin petturi.
Kiusaaminen oli koulussa myös näiden mun uusien kavereiden osalta alkanu jo. Ja niitten kavereitten. Ja niitten kavereitten. Seiniin ilmesty tekstejä. Haukuttiin, tönittiin, lyötiin, potkittiin, varastettiin tavaroita yms. Raahattiin hiuksista ympäriinsä.. Raiskattiin kaks kertaa. Toinen koulumatkalla, toinen ruokkiksella.
Kun nää tytöt haukku ja löi, niin pojat teki sit pahempaa. Raahas hiuksista pitkin katuja, potki päähän, raiskas, kosketteli, pakotti koskemaan niitä yms. Siis ihan sairasta, näin jälkeenpäin mietittynä.
Kellekää en kertonu. Viiltelin, poltin tupakkia ja join jotta paha olo häipyis ees hetkeks. Suunnittelin itsemurhaa, tosissani.
En mä voinu enää mennä ulos ollenkaan, koska tosiaan se kiusaaminen oli samanlaista myös vapaa-ajalla. Ja kun se porukka liikku aina siellä missä mä asuin. Lintsasin koulusta kunnes päädyin puoleks vuodeks suljetulle. Eka pakkohoitoon. Samana päivänä, jonka iltana mun piti tappaa itseni. Harmi vaan että äiti sattu oleen väärässä paikassa väärään aikaan, se löys itsemurhakirjeet, mun päiväkirjat ja luki ne. Soitti ambulanssin ja siellähän ne oli mua vastassa kun kotiin menin. Mun piti siis tappaa itseni myöhemmin vasta, sinä päivänä mutta illalla. Toi oli iltapäivää suunnilleen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jatkuu...
Jotenkin oli helpottavaa päästä pois siitä helvetistä. Osastolla viiltely jatkui, en luottanu hoitajiin ja pelkäsin mieshoitajia, kukaan ei ymmärtäny mua. Mä en halunnu puhuu siitä mitä koulussa tapahtuu.
Pääsin pois sieltä, menin takas kouluun eli 9. luokalle. Kiusaajat oli lähteny mutta mulla oli se maine koulussa vieläkin. Ja mun luokka. Ja rinnakkaisluokat. Paha olo oli, aina käytävällä kävellessä muistin elävästi se sanat ja teot joita siellä oli tapahtunu. Viiltely jatkui, lintsaaminen ja ryyppääminen myös.
Jotenkin selvisin yläasteelta ammattikouluun. Siellä kiusattin myös, kunnes kahden vuoden jälkeen vaihdoin paikkakuntaa. Ei täälläkään koulussa menny hirveen hyvin ja olinkin yli vuoden sairaslomalla vaikean masennuksen ja psykoosien takia. Mun piti valmistua viime keväänä, nyt sairasloma loppuu tän kuun lopussa ja näillä näkymin valmistun toukokuussa.
Ja miten kiusaaminen on vaikuttanu muhun?
Pelkään ihmisiä, olen epäluuloinen ja vainoharhainen, en pysty luottaan, paha olo, painajaiset, häpeä, syyllisyys, olematon itsetunto, kädet pelkkää arpikudosta, itse inho ja viha, raivo, suru, harhaluuloinen... Listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkään.
En tiiä vieläkään syytä miks mulle tehtiin niin. Mikä mussa on vikana, mitä tein väärin? On kuluttavaa miettiä noita joka päivä. On paljon kysymyksiä, ei yhtään vastausta?
Terapeuttini kysyi että haluaisinko joskus jutella kiusaajieni kanssa, saada vastauksia. Vastasin jotakuinkin näin:
En halua olla missään tekemisissä kiusaajien kanssa. En halua kuulla niistä kusipäistä mitään, en halua tietää mitään. Haluan että ne pysyy kaukana poissa musta ja mun elämästä. Antais olla rauhassa. Mä toivon, että niitten elämä menee päin helvettiä. Mä sydämestäni toivon, että ne kituu ja kuolee, niiden vaimo kuolee, lapsi kuolee. Ihan mitä vaan, mikä satuttaa niitä. Mä toivon että ne sairastuu syöpään tai johonkin muuhun kamalaan tautiin. Mä niin toivon niille kaikkea pahaa.
Kerroin myös, kuinka suunnittelen yhä vieläkin, miten kiduttaisin ne kuoliaaks. Tiedän, ehkä vähän sairasta, mutta se on mun tapa käsitellä tätä raivoa joka kytee mun sisällä. En mä aio toteuttaa niitä, mä en oo sellanen. En ees koskaan lyöny niitä takas, en halunnu samanlaiseks kun ne. Mutta se helpottaa kummasti, kun kirjottaa paperille esim. "Tarulta mä revin kynnet ykstellen irti, eka työnnän niitten alle tikkuja". Mun terapeutti sano, että saan kirjottaa niin jos se auttaa mua käsitteleen mun tunteita.
Ainoa, mihin voin tyytyä, on se että rukoilen ja toivon että niille tapahtuu jotain kamalaa. Niinkun yllä jo kuvasin.
Älkää koskaan kiusatko ketään, oikeesti. Kiusaaminen tekee ihmisestä pystyyn kuolleen erakon.
Kiva jos joku jaksoi lukea kokemukseni ja mietteeni. :)
mä luin :) on tosi vaikeeta kuvitella että joku voi kiusata noin pahasti tai kokea tuollaista. mua ei ikinä oo kiusattu, ainakaan noin pahasti. mun mielestä kiusaus on tyhmää, ite en oo kiusannu koskaan vaikka ois ollu kuin vastenmielinen tyyppi, oon jättänyt ainakin rauhaan. mutta mullakin on ollut rankkaa elämää takana, mutta vähän erilaista, en kyl sanois että yhtään helpompaa.
kauheeta ;(( tuntuu et toi mun kiusaamine o viel pientä ;c
Surullista oli lukee mitä kaikkee kamalia asioita sulle on tehty. Sä olet vahva. Moni ei ois enää voinu jaksaa tuota ilman, että ois tehny itsarin. Tää sun teksti pitäis näyttää kaikille kiusaajille, jotta ne tajuais miten se oikeesti vaikuttaa niihin joita kiusataan.
Jumalan siunausta sinulle.