Seurustelumme alussa puhuimme paljon tulevaisuudesta ja lasten hankkimisesta. Minulle on aivan selvää, että haluan lapsen tulevaisuudessa. Avomieheni oli kanssani samaa mieltä. Nyt sitten hän ilmoittikin yksi päivä, että hän on miettinyt asioita ja hän ei olekaan ihan varma enää haluaako hän lapsen. Syyksi hän sanoi, että lapsista on liikaa vaivaa! Nyt en tiedä miten suhtautuisin. Tuskin olisin alkanut hänen kanssa vakavaan suhteeseen ja muuttanut yhteen jos tämä asia olisi tullut esiin heti suhteen alussa. Kysymyksessä on kuitenkin niin suuri asia tulevaisuuden kannalta. Jollakin lailla tunnen itseni huijatuksi. Rakastan miestäni enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa ja tiedän, että hän on se ihminen jonka kanssa haluan vanheta. Pelkään, että jos myönnyn hänen kantaansa niin katkeroidun myöhemmin, viimeistään vaihdevuosien jälkeen.
Ovatko siis miehet yleensä koskaan 100%:n varmoja lasten hankkimisesta? Voinko olettaa, että muutaman vuoden päästä hän myös haluaa lapsia 100%:n varmuudella? En missään nimessä halua, että hän suostuisi lasten hankkimiseen vastentahtoisesti vain minua miellyttääkseen (itse olen isän puolesta ei-toivottu lapsi). Toisaalta ei kai myöskään hän saisi olettaa että suostun vastentahtoisesti lapsettomaksi vain häntä miellyttääkseni.
Miten tälläiset ristiriidat on selvitettävissä? Niin ja ikää meillä alkaa olemaan jo 30 vuotta, joten ratkaisuja suuntaan tai toiseen olisi jo syytä ruveta tekemään...
Ovatko siis miehet yleensä koskaan 100%:n varmoja lasten hankkimisesta? Voinko olettaa, että muutaman vuoden päästä hän myös haluaa lapsia 100%:n varmuudella? En missään nimessä halua, että hän suostuisi lasten hankkimiseen vastentahtoisesti vain minua miellyttääkseen (itse olen isän puolesta ei-toivottu lapsi). Toisaalta ei kai myöskään hän saisi olettaa että suostun vastentahtoisesti lapsettomaksi vain häntä miellyttääkseni.
Miten tälläiset ristiriidat on selvitettävissä? Niin ja ikää meillä alkaa olemaan jo 30 vuotta, joten ratkaisuja suuntaan tai toiseen olisi jo syytä ruveta tekemään...
Vastaukset 13
Vanhimmat
kun rupeaa liikaa pohtimaan. Vauvakuumeinen vain ei näe niitä miinuspuolia, jolloin luulee haluavansa lasta 100-prosenttisesti. Ei saisi liikaa pohtia milloin on hyvä hetki. Ei sellaista nimittäin koskaan ole...sen on varmasti huomannut monet 35-vee naiset jotka vihdoinkin alkavat yrittää lasta ja sitte suu pyöreenä ihmettelevät että miksei tärppää.
Ainiin, unohtui sanoa tuossa alkuperäisessä viestissä, että en ole koskaan kokenut varsinaista "vauvakuumetta". Ei kai sitä kaikille tule? Minulla on vain ollut sellainen tunne aina, että haluan lapsen tulevaisuudessa :-) Ehkä 2 - 5 vuoden kuluttua olisi sen aika... Tiedän siis itse haluavani 100%:sti lapsen, se onko lasten saaminen kohdallani mahdollista, jää nähtäväksi.
Itse, kahden lapsen isänä (ja kolmaskin tulossa) voin sanoa, että en ollut ollenkaan varma. Se johtui lähinnä siitä, etten tiennyt mitä odottaa. Sitä kun tahtoisi aina hallita kaikki tilanteet. Toinen pelko on se, että vaimo unohtaa miehen kokonaan kun lapsi syntyy. Kaikki turvalliset rutiinit, baari-illat ja muut saavat jäädä. Pelko on aivan aiheellinen, ja niinhän siinä varmasti käy, mutta itse en mistään hinnasta vaihtaisi elämää lasten kanssa aikaisempaan. Nyt kun tiedän mitä se on.
Minäpä luulen, että kunnon keskustelu kaikista peloista, uhista ja muista huolenaiheista on paikallaan. Siitä se lähtee. Silloin vieraskin asia alkaa tuntua hallitulta ja suunnitellulta, ja pelot vähän häviävät. Toinen asia joka auttaa, on aika. Kuukausi pari miettimistä ja asiaan totuttelua niin eiköhän se siittä. Onnea yritykselle! ;o)
Heippa!
Me ollaan myöskin 30-vuotiaita ja yhdessä ehdittiin olla 11 vuotta kun saimme tämän pienen ihanan nyytin. Mieheni sanoi minulle seurustelumme alkuvaiheessa haluavansa lapsia kanssani sitten joskus... Myös minulle oli selvää, että koulut ensin ja vakituinen työpaikka. Puhuimme paljon aiheesta, menimme kihloihin vuonna 96, jolloin vielä varmistin, että hän haluaa lapsen. Hän oli tuolloin vielä täysin varma, että sit joskus. Vuonna 2000 menimme sitten naimisiin ja vieläkin halusin varmistaa asian ja samoilla linjoilla oltiin.
Puoli vuotta häiden jälkeen minut valtasi mieletön tunne siitä, että nyt lapsi olisi ainakin minun osaltani tervetullut. Olihan meillä taloudellisesti tilanne melko hyvä, vakituiset työpaikat, uusi asunto ym. ym. Mieheni ilmoitti kuitenkin, että hän ei ehkä haluakkaan lasta. Syitä olivat mm. se että pitäisi olla kesämökki, vene ja vieläkin isompi asunto ja minulla vieläkin rahakkaampi työ. Tunsin itseni tosi petetyksi, ajattelin ettei tuo mies välitä kuin omista unelmistaan ja löysin hänestä aivan uusia puoli...siis näinkin monen yhteisen vuoden jälkeen. Olin todella masentunut ajattelin, ettei hän rakasta minua tarpeeksi kun ei haluakkaan niitä lapsia. Tilannetta ei auttanut lainkaan se, että monet ystäväni ilmoittelivat vauva-uutisiaan... Tuntui, että olin ainoa ns. lapseton kaveripiirissäni. Ja minut jätettiinkin vähän ns. omiin oloihin, olinhan se itsekäs urakeskeinen ihminen, joka ei ymmärrä lapsista mitään. Tämä tuntui todella pahalta, olinhan sisimissäni halunnut äidiksi jo monta vuotta. Rakastin kuitenkin miestäni valtavasti ja ajattelin, että annan hänelle aikaa. Vuonna 2002 sairastuin vakavasti ja jouduin turvautumaan useisiin lääkehoitoihin. En tuolloin oikeastaa ajatellut tätä lapsi-juttua enää, se oli jäänyt sairauteni takia taka-alalle! Söin pillereitä yhtä tunnollisesti kuten aina olen tehnyt 16-vuotiaasta asti! Loppuvuodesta 2002 paranin sairaudestani tai sain lopettaa lääkitykseni. Helmikuussa 2003 alkoi hirveä päänsärky, johon liittyi voimakasta huimausta, olin kaiken aikaa väsynyt, vatsani oli jatkuvasti turvoksissa. Tilasin ajan lääkärille, koska ajattelin tämän liittyvän sairauteeni jota olin sairastanut. Lääkäri otti paljon verikokeita ja muita kokeita. Ja 27.2. iltapäivällä soittelin kokeiden tuloksista...olinkin raskaana! Pelästyin, koska minähän söin pillereitä, enkä ikinä ole unohtanut ottaa ainuttakaan. Tiedustelin asiaa lääkäriltäni ja hän sanoi, että tämä johtuu lääkityksestäni, jota käytin vielä lokakuussa. Lääkitys on heikentänyt pillereiden tehoa. Olin järkyttynyt hetken ja peloissani, mutta hetken sulattelun jälkeen onnellinen! Mieheni kanssa aloimme sitten pohtimaan vaihtoehtoja, lähinnä pidämmekö lapsen vai teenkö abortin. Juttelimme vielä lääkärin kanssa käyttämieni lääkkeiden vaikutuksesta sikiöön. Lääkäri sanoi, että alkuraskaudessa haitat ovat minimaaliset. Tulimme siihen päätökseen, että tämä lapsi saa tulla.
Alkuraskaus meni mainiosti, olin elämäni kunnossa. Joskus rv 18 alkoi verinen tiputteluvuoto, ei muuta kun sairaalaan. Jäin sairaslomalle, vuoto oli istukkaperäistä, mutta vauva voi hyvin ja mitat vastasivat viikkojen määrää. Vkolla 23 yöllä aloin vuotamaan lapsivettä, taas sairaalaan sänkypotilaaksi. Rv oli kertynyt tasan 27 kun pikkuneitimme päätti syntyä. Alku oli hankalaa oli hengitysvaikeuksia ym. Pieni keskostyttäremme oli sairaalassa viisi kuukautta, joista kaksi teho-osastolla. Meistä tuli vanhempia rankimmalla mahdollisella tavalla, me kasvoimme tämän kokemuksen myötä vanhemmuuteen! Nyt meillä on vuoden ikäinen extra iloinen, tomera Oona, joka on isänsä silmäterä ja he konttaavat yhdessä tuolla olohuoneen lattialla! Anteeksi kertomukseni pituus, haluan vain sanoa että tiedän varmasti tuntemuksiasi. Uskon, että monet miehet pelkäväät tätä valtavaa vastuuta mikä lapsesta koituu, koska äidiksi tullaan ja isäksi kasvetaan! Meille kulunut vuosi on ollut tosi rankka, mutta vasta nyt olen oikeasti onnellinen, ihan kuin rakastuisi joka päivä uudestaan! Hyvää kesää ja antoisia keskusteluja!!
Sinua on huijattu, sillä eihän kukaan voi mieltään muuttaa.
Tottakai kenen tahansa kanssa hankittu lapsi (millainen tahansa) on tärkeämpi kuin ihminen josta sanot "Rakastan miestäni enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa ja tiedän, että hän on se ihminen jonka kanssa haluan vanheta.".
"Voinko olettaa, että muutaman vuoden päästä hän myös haluaa lapsia 100%:n varmuudella?"
Tottakai. Tulevaisuuttahan on melko yksinkertaista ennustaa 100% varmuudella. Ja onhan hän nyt ilmaissut ettei halua lapsia, eli aivan taatusti haluaa parin vuoden päästä.
Miehesi on itsekäs paskiainen. Hankkiudu eroon siitä siasta.
että miehesikin on sisimmässään miettinyt että nyt olis lapsen aika ja sitten purkaa sen tuolla tavoin.Koska muistan itseltänikin kun olen ollut raskaana(kolme kertaa) tai ainakin eka kerralla iski suunnaton paniikki,että entäs nyt?Ei ravintolailtoja,ei tallinnan risteilyjä ei varmaan yhtään mitään enää tämän jälkeen.Siis tuli mieleen että siihen loppuu kaikki hauskuus elämästä.Eihän se näin ole mutta en yhtään ihmettelisi vaikka sellaiset ajatukset päähän tulisivatkin.Enkä usko jos minunkaan mieheni yksin olisi saanut päättää että meillä tätä kolmatta olisi.Vaikka nyt ei miehenikään tietysti elämäänsä kolmen lapsen isästä muuksi vaihtaisi,mutta se päätös siitä lapsen teosta on monellekkin vaikea juttu.Jos asia on ajankohtainen vasta parin,kolmen vuoden kuluttua niin teillähän on aikaa puhua ja pohtia asiaa...
Kuulostaapa tutulle...itse olen ollut mieheni kanssa jo 12 vuotta ja mitään EI tapahdu! Vuosien varrella ollaan väännetty kättä puolin ja toisin, mutta mihinkään päätökseen ei olla päästy. Minä olen ollut valmis yrittämään lasta jo monta vuotta lukuunottamatta pientä aikakautta työpaikan vaihdon takia...olemme jopa hetken aikaa olleetkin samaa mieltä ja jätetty ehkäisy, mutta sitten mies muuttikin taas mielensä. Pari vuotta sitten taas oli niin päin, että häneltä alkoi tulla painostusta asian suhteen, mutta ne häipyivät samantien kun päällä ollut kriisi selvitettiin..hmmm...Ota näistä nyt selvää!? Olemme molemmat kolmekymppisiä eikä tässä olisi hirveästi aikaa pelleillä...toivoa sopii ettei käy niin, että herra ilmoitaa ettei koskaan halua lapsia..pistää nimittäin hankalaan paikkaan päättää kumpi on tärkeempi;lapsi vai suhde!
Hinku lapsen hankkimisen yrittämiseen (ja kysehän on aina yrittämisestä, takuita onnistumisesta ei koskaan ole) luonnollisesti syrjäyttää minkä tahansa suhteen jatkumisen :)
Otathan kuitenkin huomioon, että siittäjää voit joutua jonkin aikaa etsiskelemään, jos et ketä tahansa lapsesi isäksi kelpuuta. Mutta kun pidät riman riittävän alhaalla, niin tuo ei ole ongelma.
Löydettyäsi sopivaksi katsomasi siementäjän, niin luultavimmin joudutte jonkin aikaa yrittämään lapsen hankintaa ennen kuin tärppää. Jos ei meinaa tärpätä, niin eikun aloittamaan siittäjän etsiminen uudestaan.
Jossain vaiheessa voit tietysti joutua toteamaan, ettet voi lasta saada (vaikka tutkimuksissa havaittavaa syytä ei olisikaan).
Se olisi varsin ironista esim. tilanteessa kun lapsenhankintakiertueella on vierähtänyt kymmenen vuotta - ja yhtä monta isäkokelasta on läpikäyty.
Todennäköisyydet ovat kuitenkin puolellasi.
NAINEN sitten ikinä TÄYSIN varma?! Miksi mies ei voisi olla varma haluistaan, toiveistaan (LUE: omista mielipiteistään asiassa kuin asiassa) jne siinä missä nainenkin?
Varmasti JOKAINEN meistä joskus miettii, että entä jos sitä tai tätä. Oli siellä jalkojen välissä mitkä tahansa värkit.
Minä olen ollut kauan aikaa sitä mieltä, että ikinä en halua lapsia (tosin olen vastustanut yhtä kauan aikaa myös avioliittoa ja kaikkea muuta mahdollista). Varmaankin pelkäsin vain synnytystä enimmäkseen. Sitten kasvoin "isoksi" ja aloin ajatella, että olisihan se oma lapsi kuitenkin ihana ja tärkeä saada. Seurustelumme alkuaikoina kauan sitten olin kuitenkin vielä lasta vastaan. Poikaystäväni yritti varovaisesti ilmaista, että hän on joka tapauksessa hankkimassa lapsia elämässään, että muutapa akka mieltäsi tai lähde menemään :) Oma poika oli kuulemma saatava, jotta suku jatkuisi. No nyt minäkin sitten olen lämmennyt ajatukselle. Oikeastaan en muuta ajattelekaan. Minua kuitenkin mietityttää mieheni suhtautuminen lapsiin - hän tuntuu suorastaan inhoavan niitä. Hyväntuuliset ja hyväkäytöksiset sukulaislapset jotenkuten menevät, mutta esim. kaupassa joka ainoa, kaukaakin kuuluva, kitinä ja lapsen itku saa hänen otsasuonensa pullottamaan. Ja sitten manataan niitä "idiootteja" ja "ääliöitä" sekä heidän vanhempiaan, vaikka ei edes tiedetä, mistä on kysymys. Mitenkähän kävisi, jos meidän perheeseen tulisi vauva, joka ei todellakaan ole aina aurinkoinen ja hymyileväinen?
Ajatus ei varmaankaan ole hyvä ja käyttökelpoinen.
Ajatusleikkinä ehkä menisi. Pane miehesi miettimään asiaa kysymällä tekisikö hän sterilisaation jos sinun olisi syystä tai toisesta luovuttava ehkäisystä.
Onneks miehet saa TOIVOTTAVASTI lähivuosina omat ehkäsypillerit - siinä sulle ajatusleikkiä!
Tekisitkö itte sterilisaation ehkäsykeinona?
Sinuna pistäisin ukkosi antamaan selkeän vastauksen: kyllä tai ei. Edellisessä tapauksessa miehesi saattaa joutua vastentahtoisesti isäksi, mutta uskoisin kyllä että hän kypsyy ajatukseen kun ryhdytte tuumasta tekoihin. Jos taas vastaus on kielteinen, tiedät mitä tehdä. Tältäkin palstalta näet, että vauvakuumeisia miehiäkin löytyy.