Bipo ja epävakaa persoonallisuus

"Potilailla, joilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja samanaikaisesti epävakaa persoonallisuus, on enemmän lapsuuden ja nuoruuden aikaista psykopatologiaa, huonompaa koulumenestystä, enemmän menetyskokemuksia ja heillä on vähemmän hoitomyöntyvyyttä verrattuna potilaisiin, joilla on vain kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivien temperamenttipiirteet eivät eroa normatiivisista pistemääristä, kun taas epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivillä on enemmän välttämistä (harm avoidance), impulsiivisuutta ja levottomuutta sekä paheksuntaa herättävää käytöstä, vähemmän aloitteellisuutta (self-directedness), yhteisyöhakuisuutta ja sinnikkyyttä. Raja kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyyppi II ja epävakaan persoonallisuushäiriön välillä on katsauksen mukaan olemassa, mutta tieto on toistaiseksi riittämätöntä selkeiden johtopäätösten tekemistä varten."

"Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivillä oli merkitsevästi enemmän (p < 0.002) vaihtelua normaalin mielialan ja vihamielisyyden välillä kuin muilla potilailla. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyyppi II potilailla oli merkitsevästi enemmän vaihtelua normaalin mielialan, masennuksen (p < 0.04) ja mielialan kohoamisen (p < 0.01) välillä kuin muilla potilailla."

http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/naytaartikkeli/.../nak06291

Näköjään nuorempana täydellisesti epävakaa kuitenkin välillä tunsin olevani kaunis ihana ja vastustamaton. Olin sairaan mustasukkainen, pelkäsin hylkäämistä.

Isälläni todettiin "paha luonnevika" - oli lähes aina ärtyisä, keväät ryyppyputkea, mielisairaalaa katkaisuun, hyväksikäytti minua.
Minua on sanottu vaikeaksi luonteeksi, olen kuulemma aina vihainen (vaikken omasta mielestäni ole).
Olen aina ihmetellyt, miksi mun pitää olla näin vaikea. Usein ärtyisä kärttyinen. Äkkipikainen.
kun romahdin kunnolla (vanhin tytär kokeili huumeet, tuli itsemurhayritykset, dg bipo vaikka tytär väittää ettei ole oikea dg), masennuslääke vei minulta tuon luonteeni vaikeuden, mikä tuntui elämässäni ihanalta.
Yritin selvitä töissä, mutta romahdin taas kun ammatillinen itsetuntoni vietiin, en kestä kritiikkiä. Siitä lähtien olen ollut sairauslomalla vaikea-asteisen masennuksen nimikkeellä, kohta vuoden. Mutta en ole parantunut. Siitä uusi kokeilu lääkitysten kanssa. Ollut kauheaa.
Nyt tämä Deprakine vaikuttaisi jännästi vaikuttavan, että aivot kirkastuisivat. Tosin en jaksa olla vieläkään jalkeilla kuin 3-4 h päivässä. Tai voin hoitaa yhden asian päivässä, esim. huomenna psykiatrilla käynti.

Olen ollut joskus usein rajaton tunneasioissa, kuitenkin vastuuntuntoinen muissa asioissa. Nämä ärtyisyysjaksot ovat kaikista inhottavimpia.
Varsinkin nuorempana tylsyys oli sietämätöntä kun olisi ollut energiaa vaikka mihin. Silloin taisin alkaa haastaa riitaa.
Vähän tuntuu, että molemmat dg sopisivat?

Anna oksennuksen vain tulla, se se varmaan helpottaakin. Mua?

Kävin itse töissä 28 vuotta, opiskelin työn ohessa insinööriksi. VIimeiset kymmenen vuotta sitten en muuta enää jaksanutkaan kuin tehdä töitä. Kotiin päästyäni vaihdoin suoraan yöpaidan päälle ja sänkyyn. Sieltä sitten aamulla töihin.
Tyttäret joutuivat hoitamaan kotiaskareet.
eikä minulla ollut koskaan yli viikon pituista sairauslomaa.
Eikä sielu antanut vieläkään periksi, mutta kun se paska itku tai parku tuli enkä saanut lopetettua - ei voinut mennä töihin. ja se parku vain jatkui ja jatkui. Anteeksi.

Hommani olen aina hoitanut, vaikka masennus on ollut kamala. Koulut käyty jne. Apua hain vasta sitten, kun oli todellinen paikka. Edessä olisi ollut itsemurha tai hoitoon hakeutuminen. Tai no, läheiset minut sinne raahasi väkisin. Ei ole meinaan helppoa mennä kertomaan lääkärille oireista. Joskus jopa kaduttaa, että menin. Nyt ollaan sitten bipo-diagnoosi otsassa ja töitä on varmaan turha enää hakea. Mutta oletko sitä mieltä, että sinun kannattaa jatkaa tolla meiningillä? Kyllä se oma elämä on töitä tärkeämpää. Kyllä tässä maassa on nuoria työttömiä, jotka varmasti jaksaa sen meidän paikkamme ottaa.