Tunteet ovat ja pysyvät, mutta tilanteen kanssa pystyy nyt elämään paremmin. Ei enää unettomia öitä, ei enää loputonta huolta toisesta, kuljemme kumpikin omia polkujamme - ehkä ikuisesti erillään, ehkä emme - ei voi tietää. Aika näyttää ja tiedän rakastavani häntä elämäni loppuun asti, mutta siinä missä minulle elämä on nyt avoin, puhdas, kirjoittamaton tabula rasa, on hänellä vaihe, joka hänen täytyy elää ja käydä läpi.
C'est la vie - elämä on sekä kipua että kauneutta yhtä aikaa.
http://youtu.be/MuAGGZNfUkU
C'est la vie - elämä on sekä kipua että kauneutta yhtä aikaa.
http://youtu.be/MuAGGZNfUkU
Vastaukset 31
Vanhimmat
Hän lausukoon omasta puolestaan, kerro sinä vaan omastasi.
Kaikki me katsomme asioita aina omasta näkökulmastamme, ja harvoin täysin objektiivisesti, mutta jos toinen on varattu ja toinen ei, niin kyllä silloin elämänvaiheet ovat aivan toisenlaiset.
Eihän tuo pahasti kantaa ottanut toisen puolesta, totesi vain nätisti eri vaiheet.
Toinen voi olla silti aivan jotain muuta mieltä, mitä emme tiedä.
Tietenkin ovat toisenlaiset. Kehotinkin vain olemaan puhumatta toisen puolesta, koska hän ei välttämättä koe sinua tuossa mielessä houkuttelevaksi yhdessäkään elämänvaiheessaan.
Tämäkin on arvokas mielipide, kiitos siitä, mutta pitkän aikavälin tapahtumien valossa en ole kanssasi samaa mieltä. Meillä kaikilla kuitenkin on omat muistomme ja kokemuksemme, joista monikaan ulkopuolinen ei tiedä ja joiden painoarvon vain kaksi tuon hetken jakanutta voi tietää.
Mutta kyllähän sitä rakkaudessa joutuu jossain vaiheessa kysymään itseltään sen arvokkaan kysymyksen, miten paljon tässä on omaa, romanttista tulkintaani ja miten paljon totta?
Kiitos. 'Time' oli hyvin pysäyttävä ja siinä oli aikaa ajatella oman elämän suuntaa...
Tulevaisuuttaan on aina hyvä hiukan harkita, mutta ei liiaksi uppoutua sen suunnitteluun, vaan muistaa myös ns. haistella tuulia ja kuullostella ympäristöään. Elämän kartan tulee sisältää myös niitä tutkimattomia, valkeita, piirtämättömiä kohtia.
Mulle jää ihan suunnaton epätietoisuus, oliko mitään koskaan hänen puoleltaan vai oliko se pelkkää kuvitelmaa. Siitä seuraa ääretön tyhjyys. Ei surua ei kipua niinkuin normaaleista rakkaustarinoista. Ainoastaan tyhjyys.
Voin aavistaa tuon tunteen, sillä vähän samassa tilanteessa olen itsekin, mutta jos voit niin yritä vielä kerran selvittää tilannetta ja toivottavasti olet myös suoraan kertonut omat tunteesi?
Toisen jättäminen hiljaisuuteen tai selvän vastauksen puuttuminen on kyllä julmaa - sen tietää, kun sellaisen kohteeksi joutuu itse. Siitä kysymyksestä tulee vain eräänlainen varjo, haamusärky, joka helposti seuraa sinua loppuun saakka - varsinkin jos omalta puolelta tunteet olivat suuret ja aidot.
Aika kyllä hioo ja kinostaa tuota tyhjyyttä, mutta odottaminen on aina vaikea laji. Sitä toivoisi ratkaisua ja helpotusta nyt ja heti, eikä vasta päivien, viikkojen tai kuukausien päästä.
Hienoa, että itse olet saanut selvitettyä hänen tunteensa ihan oikeassa elämässä. Silloinhan odottaminen kannattaa myös, eikä ole laisinkaan tuskallista, jos hän on lupautunut sinulle.
et osaa ? Miten muuten asioita voisi selvittää ?
Sinäkö kehoitat hääräämään varatun kimpussa?
Ei, ei se ole valitettavasti niin.
Itse kerroin omat tunteeni viime vuoden puolella, mutta hänen tunteensa ovat yhä kysymysmerkki, vain hajanaisia tulkintoja ilman todisteita ja tilanteen huomioon ottaen on minun täytynyt hyväksyä se seikka, ettei niitä ole (enää) tai ne eivät koskaan olleet tarpeeksi vahvoja. Ei ole helppoa hyväksyä, ettei olekaan se elämän rakkaus omalle elämänsä rakkaudelle, eikä oikein enää edes ystäväkään. Se vain saa elämän tuntumaan todella epäreilulta ja tämäkin onkin ollut pitkä ja kivinen tie.
elämän rakkaus vai mielikuvituksen rakkaus?
Ei kuvaamani ole hääräämistä kenenkään kimpussa. Tunteistaan voi kertoa varatullekin, eikä se ole pettämistä. On olemassa elämäntilanteita, joissa ei voi erota, vaikka ei rakastaisikaan puolisoaan. Missään tapauksessa en kuitenkaan lähtisi pettämään toisen kanssa, se on moraalitonta.
Rakkauskin on aina yksilöllinen kokemus. Sitä helposti sorrutaan ajattelemaan, että eivät nuo muut tunne ja koe asioita yhtä vahvasti, samalla tavoin, vaan juuri tämä rakkaus, jonka minä tunnen on suurta ja ihmeellistä. Rakkauskin voi siis olla mielipideasia, josta on turha kiistellä. ;)
Hienosti kirjoitat ap. Luulin nuorempana, että olen hyvinkin kärsivällinen luonteeltani, mutta kas kummaa, olinkin väärässä. Ei jaksaisi sitä odottamista.
Kun tunteet eivät vain kuole, niin on pakko opetella selviytymään kuten jonkin vaikean vamman tai kroonisen sairauden kanssa. Kurja rinnastus, mutta sellaista yksipuoliselta tuntuva rakkaus usein on. On asetettava itselleen helppoja, kevyitä tavoitteita ja sallittava retkahdukset, kuten säälittävä, anonyymi rakkaansa perään vinkuminen näillä palstoilla, mikä tuntuu useita aina harmittavan. ;)
Ja silti tiedän, joka hetki, että vain yhdestä pyynnöstä juoksisin hänen luokseen vaikka toiselta puolelta maailmaa... Niin se on nyt, mutta mitä se on 10 vuoden kuluttua - en tiedä.
Niinpä, on pakko opetella selviytymään.
Luulin jo kertaalleen olevani sinut tämän asian kanssa ja jopa voimani tunnossa sitä tännekin kirjoitin. Mutta ei, se oli vain hetkellinen välivaihe. Tällä en halua mitenkään masentaa sinua, vaan toivon ja uskonkin, että sulla on oikeasti asiat toisin :):
Joo, olen minäkin sortunut samaan, mutta nyt tuntuu viimeinkin erilaiselta. Kai tämäkin on tietynlaista evoluutiota, mukautumista ympäristön haasteisiin.
kuolee aina lopulta, jos ei saa vastakaikua... pikkuhiljaa haihtuu, unohtuu pois suuretkin tunteet..
Montakohan kymmentä vuotta se hiipuminen kestää, että tietäisin joko loppu kohta häämöttää?
Miksi sinä tuon tänne tulet kirjoittamaan vai oletko sanonut tuon myös hänelle ?
Tuo loputon huoli toisesta kuulostaa aika koomiselta silloin kun kirjoitellaan nimettömiä viestejä !
Myös tuo jatkuva syyttely täällä kuulostaa minusta puolestaan koomiselta, sillä tänne kirjoittaminen on kuin poikkeaisi hetkeksi Esson baarin pöytään vaihtamaan ajatuksia muiden kanssa ja tauon päätyttyä palaisi takaisin arkeen, kun kahvit on juotu. Kyllä näiden rinnalla voi todellakin olla myös se oikea, todellinen yhteys, eikä kaikkea kerrota aina ystävienkään kesken.
Ja tuo loputon huoli kuuluu jo menneeseen, kun näkee että toisella menee jo paremmin elämässään.
Ihmisyyteen kuuluu aina kantaa huolta toisista, olipa se oma vaikka ex tai kuka vain ihminen. Olet tehnyt hienosti ottaessasi huomioon toisen jaksamisen.
Aloitus oli tehty tavalla, joka jäi kyllä mieltä kaivelemaan. Toisaalta varma luovuttamisesta, toisaalta toivoa täynnä. Kumpaakohan elämältä odotat?
Itsekin ap:n kanssa vastaavanlaisessa tilanteessa olevana voin sanoa, että molemmat tunteet ovat hyvin vahvasti läsnä joka hetki. Luovuttaminen, se on realiteetit huomioonottava selviytymistapa, vakuuttelee itselleen, että kaikki on lopullisesti ohi. Toivo, se onkin sitten kaksinaisempi juttu. Toisaalta odottaa tulevaisuudelta jotain uutta, mihin kohdistaa huomionsa, mutta samalla toivoo, että jos sittenkin...vielä hän...
Ei ole elämää ilman toivoa - sanotaan.
Kyllähän sitä on saanut monta kertaa kysyä itseltään, mikä merkitys tällä kaikella oikein on. Miksi tavata niin suuren vaikutuksen tekevä ihminen, samankaltainen ja sielunkumppani, jos kuitenkaan ei saa mahdollisuutta olla hänen kanssaan ja tutustua vieläkin lähemmin, rakastaa avoimesti sekä suoraan?
Elämä pakottaa jatkamaan, mutta sydän pitää yhä kiinni ja pitäköön, sillä se on ollut niin kovin yksinäinen sydän muutenkin. Suotakoon sille sen mieliteot.
Kauniisti kirjoitat, rakkaudella. Pystyisimpä itsekin moiseen. Itse olen vastaavassa tilanteessa kuin sinä, tosin huolissani ei ole tarvinnut olla hänestä koskaan, minusta ehkä enemmänkin, mutta ihmeen kaupalla olen selvinnyt. Mainitsemasi romanttisoinnin lopettamisen, tunteiden hyväksymisen, niiden tunnustamisen ja siihen liittyvien ajatusten julkituomisen jälkeen tunteeni ovat itseasiassa jalostuneet kauniimmaksi ja hienostuneemmaksi, joiden kanssa voin elää onnellisesti nauttien siitä että olen tunteva ihminen ja kiitollinen siitä miten olen rakkaudesta ihmisenä kasvanut. Ei ole helppoa ollut päästäkseen tänne asti - kärsimys ennen nautintoa. Reilu 11 vuotta ja nyt tunteiden kanssa sovussa elämistä. Ei ne minnekään katoa. Kaikkeni olen aikanaan yrittänyt tunteiden kanssa rimpuillessani. Järjen ja vahvojen tunteiden mittaessa toisiaan järki häviää. Sinänsä toivottu tilanne, vapaus on aliarvostettua. En tiedä menisinkö, jos hän sormiaan napsauttas, mitä pidän jo lähes mahdottomana. Selkeän kielteisen vastauksen olen saanut, jonka olen vielä varmistanut kahteen kertaan. Vielä vähän aikaa sitten olin vailla vastauksia kysymykseen miksi ja siihen mikä olisi ollut hänen näkemyksensä yhteisiin asioihin. Hyväksyn sen, että ei kaikkea tarvitse aina tietää elämässä enkä enää spekuloi meihin liittyvillä asioilla, ne eivät selvitä totuutta. Totuus mikä vastaa todellisuutta on ainoastaan se, että hän ei halua olla kanssani missään tekemisissä ja se on mielestäni molempien häviö. Harmillista.
Käyn näillä sivuilla nykyään vain siinä mielessä, että rakkaus ja sen ilmentymät on kiinnostava aihe.
Minä en ole vielä, voiton puolella. Lähelläkään.
Viikkoja vasta erosta.
Päätin että tähän en jää makaamaan. Tämä aikakausi on ohi ja minä menen eteenpäin. Periaatteessa elämässä on kaikki hyvin, eikä kuitenkaan ole. Välillä iskee valtava suru. Joskus olen hänelle vihainen. Joskus itselleni.
Välillä olen katkerakin, tunnen itseni riittämättömäksi -hänetkin.
Meidät erotti raha. Hän puhui ajasta "sitten kun".
Ei tule mitään "sitten kun".
Miksi sitä ei vain voi tyynesti todeta tapahtunutta.
Että se oli kaunista ja hyvää, muttei kantanut. Ja sitten jatkaa matkaa.
Kai sitä on vain niin keskeneräinen.
Noinhan se on, ei ole mitään sitten kun...miksi annoitte rahan erottaa teidät? se ei kuulosta asialta joka voisi tulla sielunkumppanien väliin.