Hei,
Täällä keskustelu ei näytä käyvän kovinkan
vilkkaana, mutta yritän silti laittaa tänne
jotain... Olen parikymppinen naishenkilö ja
raskauteni on vähän yli puolenvälin. Koko ikäni
(siis sen ajan, jonka olen ajatellut, että jonain
päivänä päädyn synnyttämään) olen pelännyt
ajatusta synnytyksestä ja ennen raskautta
ajattelin, että moinen olisi minulle täysin
mahdoton vaihtoehto. Olen kuitenkin aina halunnut
lapsia ja minua helpotti tieto siitä, että
keisarinleikkaus voidaan tänä päivänä tehdä myös
syystä synnytyspelko.
Noh sitten tuli se päivä, kun tapitin
raskaustestiä epäuskoisena. Siinä se oli, se viiva
jota olimme mieheni kanssa halunneet. Tuon jälkeen
yritin pitkään suhtautua tulevaan järjellä. Hitto,
ovathan raskaudesta ja synnytyksestä selvinneet
naiset kautta aikojen ja niin pois päin. Olen
opiskellut terveysalaa ja luulen tietäväni
synnytyksestä noin teknisesti hyvin paljon.
Ajattelin, että kyllähän sen pitää onnistua, onhan
se onnistunut muiltakin.
Nyt olen kuitenkin tullut pisteeseen, jossa järki
ei enää ole mukana. Kammottava pelko on palannut
ja en enää tiedä mitä pelkään kaikkein eniten.
Synnytykseen liittyvä kipu on tietysti yksi asia.
Minulla on hirmuisen alhainen kipukynnys ja
pelkään kipua ylipäätään aivan kamalasti. Pienikin
kipu saa minut itkemään ja käpertymään itseeni.
Tiedän, että kivunlievitystä on saatavilla, mutta
kuinka paljon pitää sattua silti? Ja synnytyksen
loppuvaiheessahan noita ei enää mielellään
käytetä...
Toisaalta pelkään synnytykseen liittyvää fyysistä
rasitusta ja sen jälkeistä väsymystä. Olen
tavallaan kai melko huonokuntoinen ja olen alkanut
viime aikoina pelätä jopa sitä, että en jaksa
synnytystä. Toisaalta pelkään sitä, että kuinka
väsynyt olen synnytyksen jälkeen.
Olen lyhyen elämäni aikana ehtinyt tutustua moniin
psyykkisiin ongelmiin. Olen käynyt läpi rankan ja
pahan masennuksen, josta oikeastaan olen vasta
toipumassa. Väsymys pahentaa oloani aina
suunnattomasti ja silloin minusta ei ole iloa
kenellekään. Pelkään kamalasti sitä, että
väsyneenä synnytyksen jälkeen en osaa suhtautua
vauvaan. Vauva on asia, jota olen elämässäni
halunnut ja jota olen rakastanut suunnattomasti jo
nyt, kun se myllää vatsassani, mutta... minulla on
viime aikoina ollut hyvin kiireistä ja joskus olen
ollut todella väsynyt. Niinä päivinä minä olen
vain käpertynyt itseeni ja totta tosiaan, olen
vihannut vatsaani ja sen pientä asukkia enemmän
kuin mitään muuta. Pelkään kovasti sitä, että
synnytyksessä väsyn, minuun sattuu ja minä en osaa
enää muuta kuin vihata vauvaa liittyen kaikkeen
pelkooni kipuun ja kaikkeen sellaiseen. Monet
puhuvat synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja
minä todella pelkään, että itse synnytys voi
käynnistää minulla moisen.
Minä tiedän mitä on keisarinleikkaus. Tiedän, että
sen haava on hyvin kipeä pitkään ja tiedän että
sen kanssa ei aina ole helppoa elää. Silti minä
uskon, että kohdallani se voisi olla parempi
vaihtoehto. Olen kokenut paljon kipua elämässäni.
Tiedän mitä on suuri arpi vatsassa. Olen seurannut
sivusta parin kaverini elämää hyvinkin läheltä
keisarinleikkauksen jälkeen ja uskon tietäväni
mitä se on. Pelkoani synnytystä kohtaan ei helpota
ollenkaan se, että äitini synnytykset ovat olleet
hyvin vaikeita.
Mitä minä toivoisin? Toivoisin, että joku osaisi
neuvoa minulle jotain. Perjantaina minä menen
neuvolaan lääkärille ja olen ajatellut ottaa tämän
puheeksi hänen kanssaan. Toivoisin todella, että
voisin saada keisarinleikkauksen synnytyspelkoni
takia, pelkään vain kamalasti sitä, että miten
lääkäri suhtautuu tähän. Pelkään, että hän toteaa
vain jotain tyyliin, että on ihan normaalia pelätä
ja jättää asian siihen... minä pelkään. Raskaus on
ollut ihanaa aikaa, en haluaisi tuhlata sitä
pelkooni, mutta juuri tällä hetkellä en voi
muutakaan. Takana on jo pari unetonta yötä tätä
murehtiessa ja ilmeisesti yksi taas tulossa.
Kertokaa minulle jotain. Kertokaa kokemuksia
synnytyksistä, keisarinleikkauksista... ennen
kaikkea olisi kiva kuulla jonkun mielipiteitä,
joka on kokenut molemmat...
-tuleva äiti
Täällä keskustelu ei näytä käyvän kovinkan
vilkkaana, mutta yritän silti laittaa tänne
jotain... Olen parikymppinen naishenkilö ja
raskauteni on vähän yli puolenvälin. Koko ikäni
(siis sen ajan, jonka olen ajatellut, että jonain
päivänä päädyn synnyttämään) olen pelännyt
ajatusta synnytyksestä ja ennen raskautta
ajattelin, että moinen olisi minulle täysin
mahdoton vaihtoehto. Olen kuitenkin aina halunnut
lapsia ja minua helpotti tieto siitä, että
keisarinleikkaus voidaan tänä päivänä tehdä myös
syystä synnytyspelko.
Noh sitten tuli se päivä, kun tapitin
raskaustestiä epäuskoisena. Siinä se oli, se viiva
jota olimme mieheni kanssa halunneet. Tuon jälkeen
yritin pitkään suhtautua tulevaan järjellä. Hitto,
ovathan raskaudesta ja synnytyksestä selvinneet
naiset kautta aikojen ja niin pois päin. Olen
opiskellut terveysalaa ja luulen tietäväni
synnytyksestä noin teknisesti hyvin paljon.
Ajattelin, että kyllähän sen pitää onnistua, onhan
se onnistunut muiltakin.
Nyt olen kuitenkin tullut pisteeseen, jossa järki
ei enää ole mukana. Kammottava pelko on palannut
ja en enää tiedä mitä pelkään kaikkein eniten.
Synnytykseen liittyvä kipu on tietysti yksi asia.
Minulla on hirmuisen alhainen kipukynnys ja
pelkään kipua ylipäätään aivan kamalasti. Pienikin
kipu saa minut itkemään ja käpertymään itseeni.
Tiedän, että kivunlievitystä on saatavilla, mutta
kuinka paljon pitää sattua silti? Ja synnytyksen
loppuvaiheessahan noita ei enää mielellään
käytetä...
Toisaalta pelkään synnytykseen liittyvää fyysistä
rasitusta ja sen jälkeistä väsymystä. Olen
tavallaan kai melko huonokuntoinen ja olen alkanut
viime aikoina pelätä jopa sitä, että en jaksa
synnytystä. Toisaalta pelkään sitä, että kuinka
väsynyt olen synnytyksen jälkeen.
Olen lyhyen elämäni aikana ehtinyt tutustua moniin
psyykkisiin ongelmiin. Olen käynyt läpi rankan ja
pahan masennuksen, josta oikeastaan olen vasta
toipumassa. Väsymys pahentaa oloani aina
suunnattomasti ja silloin minusta ei ole iloa
kenellekään. Pelkään kamalasti sitä, että
väsyneenä synnytyksen jälkeen en osaa suhtautua
vauvaan. Vauva on asia, jota olen elämässäni
halunnut ja jota olen rakastanut suunnattomasti jo
nyt, kun se myllää vatsassani, mutta... minulla on
viime aikoina ollut hyvin kiireistä ja joskus olen
ollut todella väsynyt. Niinä päivinä minä olen
vain käpertynyt itseeni ja totta tosiaan, olen
vihannut vatsaani ja sen pientä asukkia enemmän
kuin mitään muuta. Pelkään kovasti sitä, että
synnytyksessä väsyn, minuun sattuu ja minä en osaa
enää muuta kuin vihata vauvaa liittyen kaikkeen
pelkooni kipuun ja kaikkeen sellaiseen. Monet
puhuvat synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja
minä todella pelkään, että itse synnytys voi
käynnistää minulla moisen.
Minä tiedän mitä on keisarinleikkaus. Tiedän, että
sen haava on hyvin kipeä pitkään ja tiedän että
sen kanssa ei aina ole helppoa elää. Silti minä
uskon, että kohdallani se voisi olla parempi
vaihtoehto. Olen kokenut paljon kipua elämässäni.
Tiedän mitä on suuri arpi vatsassa. Olen seurannut
sivusta parin kaverini elämää hyvinkin läheltä
keisarinleikkauksen jälkeen ja uskon tietäväni
mitä se on. Pelkoani synnytystä kohtaan ei helpota
ollenkaan se, että äitini synnytykset ovat olleet
hyvin vaikeita.
Mitä minä toivoisin? Toivoisin, että joku osaisi
neuvoa minulle jotain. Perjantaina minä menen
neuvolaan lääkärille ja olen ajatellut ottaa tämän
puheeksi hänen kanssaan. Toivoisin todella, että
voisin saada keisarinleikkauksen synnytyspelkoni
takia, pelkään vain kamalasti sitä, että miten
lääkäri suhtautuu tähän. Pelkään, että hän toteaa
vain jotain tyyliin, että on ihan normaalia pelätä
ja jättää asian siihen... minä pelkään. Raskaus on
ollut ihanaa aikaa, en haluaisi tuhlata sitä
pelkooni, mutta juuri tällä hetkellä en voi
muutakaan. Takana on jo pari unetonta yötä tätä
murehtiessa ja ilmeisesti yksi taas tulossa.
Kertokaa minulle jotain. Kertokaa kokemuksia
synnytyksistä, keisarinleikkauksista... ennen
kaikkea olisi kiva kuulla jonkun mielipiteitä,
joka on kokenut molemmat...
-tuleva äiti
Vastaukset 13
Vanhimmat
ensimmäisen synnytykseni (alatie,imukuppi)
jälkeen päätin etten koskaan enää halua lapsia,
tai oikeastaan uskalla niitä tehdä. Kokemus oli
järkyttävä, pitkä ja lopuksi vielä lapseni oli
melko huonossa kunnossa (apgar-pisteet 3) ja
joutuikin suoraan lastenosastolle toipumaan
pariksi päiväksi. Neuvolasta sanoivat jälkeenpäin
iloisesti että kyllä se pian unohtuu, vaan eipä
unohtunut. Tulin vahingossa raskaaksi n.5v. tämän
jälkeen ja tiesin etten voisi enää ikinä käydä
samaa läpi uudestaan, en edes sillä ajatuksella
että "toinen kerta on jo helpompi". Juteltuani
neuvolan terkkarin kanssa hän lähettikin minut
aluesairaalastani Naistenklinikalle jossa
tuntuvat ottavan synnytyspelon vakavammin. No,
siellä lääkäreille oli selvää että
synnytyspelkoni oli todellista ja voimakasta, ja
päädyttiinkin siihen että se on riittävä peruste
sectioon. Tosin sekin meni siihen että pulassa
oltiin, nimittäin lapsivesi meni viikolla 36, ja
salissa leikkausta odotellessa alkoi valtava
verenvuoto (istukka liian alhaalla) ja tehtiin
kiireellinen sectio. Mutta loppu hyvin kaikki
hyvin, vaikka tällä kertaa olin itsekkin
hengenvaarassa ei minulle jäänyt mitään pelkoja
sectiosta, kipeähän se haava oli mutta kyllä sen
kesti. Eri asia olikin sitten infektio joka iski
mutta sekin oli antibiootti-tipalla
hoidettavissa. Nyt haluaisin vielä yhden lapsen
mutta ehdottomasti sectiolla... Tarinani ei
todellakaan ole rohkaisu puhe kenellekkään
synnyttäjälle, vaan pikemminkin rohkaisu ottaa
synnytyspelko vakavasti ja pakottaa myös lääkärit
tekemään niin! ONNEA MATKAAN!
Moi! Minäkin kuulun niihin lukuisiin äiteihin
jotka ovat pelänneet synnytystä kauheasti
etukäteen. Viimeisen lapsen kanssa otin asian
puheeksi oikein kivan neuvolantädin kanssa, joka
lähetti mut neuvolapsykologille. Kävin siellä
mieheni kanssa (koska tämä oli tukihenkilö, ja
siksi asianosainen) muutaman kerran. Tämä auttoi
hahmottamaan, mitä asioita ja miksi pelkään
synnytyksessä. Psykologin neuvosta otin yhteyttä
myös synnytyssairaalan poliklinikalle, jossa
kävin kaksi kertaa, viikoilla 36 ja 39. Minut
otettiin tosissaan, ja naisella on kyllä
oikeuskin vaatia sitä. Ota siis yhteyttä em.
paikkoihin, ja jos sulle käy niin huono tuuri,
ettei sua oteta tosissaan, vaihda lääkäriä tai
terveydenhoitajaa. Synnytyspelko on kaikissa
sairaaloissa aihe keisarinleikkaukseen, jos sitä
toivot.
Moi! Minäkin kuulun niihin lukuisiin äiteihin
jotka ovat pelänneet synnytystä kauheasti
etukäteen. Viimeisen lapsen kanssa otin asian
puheeksi oikein kivan neuvolantädin kanssa, joka
lähetti mut neuvolapsykologille. Kävin siellä
mieheni kanssa (koska tämä oli tukihenkilö, ja
siksi asianosainen) muutaman kerran. Tämä auttoi
hahmottamaan, mitä asioita ja miksi pelkään
synnytyksessä. Psykologin neuvosta otin yhteyttä
myös synnytyssairaalan poliklinikalle, jossa
kävin kaksi kertaa, viikoilla 36 ja 39. Minut
otettiin tosissaan, ja naisella on kyllä
oikeuskin vaatia sitä. Ota siis yhteyttä em.
paikkoihin, ja jos sulle käy niin huono tuuri,
ettei sua oteta tosissaan, vaihda lääkäriä tai
terveydenhoitajaa. Synnytyspelko on kaikissa
sairaaloissa aihe keisarinleikkaukseen, jos sitä
toivot.
En voi kertoa kuin alateitse synnyttämisestä.
Minulla on kaksi lasta siis kaksi ihanaa
synnytyskokemusta takanani. En tiedä, pelkäsinkö
etukäteen, mutta kumpikin synnytys oli helppo ja
nopea. En ole tuntenut supistuksia, en edes
synnytysten jälkeen, joten en tiedä, mitä on
supistelu. Sairaalaan lähdin, kun lapsivesi meni
ja muutaman tunnin kuluttua minulla oli jo nyytti
kainalossa.
Toinen lapsistani oli koliikkivauva, joka huuteli
kolme ensimmäistä kuukautta ja silloin tuli
tietysti univelkaa. Mutta toisen kanssa ei ollut
sitäkään ongelmaa. Lapset tietysti muuttavat
elämää ja rajoittavat monenlaisia asioita. Mutta
jos itse on kypsynyt aikuiseksi, hyväksyy nämä
rajoitukset vain lyhyen aikaa kestävänä vaiheena
elämässä. Nykyisin vain tuntuu siltä, että
aikuiseksi kasvamista pidetään jotenkin epähienona
ja kehutaan sillä, kuinka "olen vielä ihan lapsi",
vaikka ikää olisi kuinka paljon. Ei se mitään, jos
vain sanoissa olisi lapsi, mutta kun näillä
teotkin ovat kuin lapsen. Kuinka siinä sitten
pystyy ottamaan vastuun ihan oikeasta lapsesta? Ja
vanhempien se vastuu on otettava, ei lasta saa
rasittaa vastuulla omasta elämästä ja valinnoista
ennenkuin ikää ja ymmärrystä tulee riittävästi.
Kouluikään asti kaikki vastuu kuuluu vanhemmille!
Sitten voi vähitellen alkaa antaa lapselle
vastuuta omasta koulunkäynnistä ja sitten iän
karttuessa myös muusta.
Tähän viestiin ei varmaan toivottu tällaista
vastausta, minun niskakarvani se ainakin nosti
pystyyn! Hienoa, jos sinulla on kaksi upeaa
synnytyskokemusta taustalla, mutta miksi halusit
tulla sitä tämän viestin yhteyteen julistamaan.
Pelko on toisille todellista ja
ylitsepääsemätöntä ja kivun kokeminen on varsin
yksilöllistä. Siihen ei aikuisuus ja äidiksi
kasvaminen varmasti auta, miksi edes halusit
puhua ko. aiheesta tämän viestin yhteydessä?
Olisit vielä sanonut, että vain alateitse
synnyttänyt on todellinen nainen, niin klisee
olisi ollut täydellinen!
"Olisit vielä sanonut, että vain alateitse
synnyttänyt on todellinen nainen, niin klisee
olisi ollut täydellinen!"
Miksi olisin noin sanonut, kun en ajattele niin?
Haluaisin lähettää sinulle oman synnytystarinani,
jos kirjoitat minulle sähköpostiosoitteesi. E-
mailini on [email protected]. Kärsin myös
synnytyspelosta, mutta olen synnyttänyt yhden
alateitse.
Kak´s'plus-lehti julkaisee myös toukokuusta
lähtien kirjoituskilpailun voittaneita
kirjoituksia jonka aiheena on synnytys, ehkä
sieltäkin saat jotain apua. Ja puhu ihmeessä
neuvolassa että antavat sinulle lähetteen
synnytyssairaalasi kätilölle, jonka kanssa voit
käydä läpi synnytyspelkosi syitä ja mahdollisia
keinoja lieventää pelkoa, tai päätyä
leikkaukseen. Varmasti saat apua kun sinnikkäästi
haet.
Moi, on kiva lukea muiden ajatuksia pelosta. Ovat
kuin omiani!
Esikoiseni on 4v vanha, ja häntä synnyttäessäni
päätin, ettei enää koskaan tähän kauhujen
huoneeseen...! Ja tässä olen, viikolla 30 toista
odottamassa. Ajattelin sitten, että mikäs tässä,
rajun ja sikakivuliaan ja kaoottisen synnytyksen
jälkeen voi mennä seuraavaksi sektioon ja piste.
Ajattelin, etten siihen tarvitse psykologeja tai
muita hömpöttäjiä itseäni mukamas käännyttämään.
Pelkopolille synnytyssairaalassa päätin kuitenkin
antaa mahdollisuuden. Käytyäni siellä ahkeraan,
yllätys yllätys, ajattelenkin yrittää alakautta.
Miksi? Nykyiset kivunlievitykset ovat jo ihan
toista kuin vuonna -97, vaikka siis vain 4 vuoden
väli! Synnytyksen loppuvaiheessa sitäpaitsi
VOIDAAN antaa lisää puudutetta jos elämä menee
sietämättömäksi, kuten voi mennä ilman apua. Jos
sen lisäannoksen takia mennään imukuppiin, mitäs
sitten? Eka synnytykseni tuli imukupin avulla ja
koin sen pelastukseksi ja lapsikin pärjäsi hyvin
siinä rytyytyksessä,mitä nyt nätti pipon pidike
(pahka)tuli, mikä meni nopeaan pois. Ilokaasusta
minulle jäi paha trauma. En ole koskaan kokeillut
huumeita, mutta voisin ajatella, että
huumetokkura, kammo kaoottinen sekava tila on
jotain samanlaista kuin ilokaasussa. Todellisiin
kipuihin mokomasta ilokaasusta ei mielestäni
ollut hyötyä, hiiteen koko maski ja kunnon
kivunlieviatykset kehiin. KEINOJA ON.
Hätätapauksessahan jopa alaraajahalvautuneet ja
täysin voimattomat ihmiset voivat synnyttää
alakautta kivuitta, kerrottiin polilla. Joten jos
on pakko laittaa lisää kivunlievitystä
synnytyksen loppuvaiheessa, niin antaa paukkua!
(eihän ne mielellään niitä noin kovasti lisää,
mutta nyt puhunkin mielettömästä ja
sietämättömästä kivusta.) Ja silti alasynnytys on
sektiota parempi.
Jos ja kun pelkään, miksen sitten osta
yksityisesti suoraan sektiota? Ajattelen, että
haluan selättää edellisen reissun ja päästä
traumasta. En halua niin isoa leikausta, jossa
vatsalihaksetkin joudutaan katkaisemaan. Arpikaan
ei inspiroi turhamaista minääni. Luulisin myös
olevani valmiimpi ja uskallan vaatia enemän
sairaalassa. Tiedän enemmän mitä kaikkea on
saatavilla ja tajuan, että KEINOJA ON, kun niitä
osaa kysyä!!! Sen opin, että minä itse olen
avainasemassa selvittämään mitä haluan!
Nimimerkki tuleva äiti, jos kuitenkin päädyt
sektioon, älä siitä syyllisty. Se on sitten niin
ja pulinat muilta ihmisiltä pois. Raskaus on
sinun, samoin maha ja kipu.
Kokeile pelkopolia silti. Minulle siitä oli
hyötyä, ihme ja kumma! Onnea kaikille
raskautetuille kanssasisarille!
Itse olen aika loppusuoralla vauvelin odotuksessa
ja saanut itseni paniikkiin lukemalla kaikki
mahdolliset kauhujutut ja katselemalla kuvia eri
synnytyksistä....en pelkää niinkään ehkä kipua
enemmänkin sitä että heitän henkeni koko
touhussa. Pelkään että vihaan vauvaani.. Olen
ajatellut että tämä varmaan kuuluu asiaan, että
erilaiset asiat ja pelot pyörivät päässä...
mutta tsemppiä sinulle... kyllä me selvitään!!!
...mailata minulle? [email protected]
-minttis =tuleva äiti
Olen heinäkuussa 2000 kaksoset saanut äiti.
Valmistauduin koko ajan alateitse synnyttämiseen,
aina enemmän ja vähemmän peläten koko synnytystä.
Raskausaika oli aivan hirveä. Ei yhtäkään hyvää
kivutonta päivää. Olin jatkuvasti sairaalassa
mitä ihmeellisimmistä syistä. Pahoinvoinnista
tiputukseen useita kertoja, verenvuotoa,
migreeniä, iskiassärkyä. Aloin pelätä synnytystä
ihan sairaasti, mutta lopuksi olin niin väsynyt
kaikkeen kipuun, että kun lopuksi jouduin sinne
iskiassäryn takia, pyysin monta kertaa
käynnistystä, jota eivät kuitenkaan antaneet.
Sitten ultrassa todettiin, että täytyy leikata
huomenna, sillä toinen oli
olkapäätarjonnassa.Helpotus oli sanoinkuvaamaton.
Kunnes sitten seuraavana aamuna vietiin ja lujaa.
Mulla ei ollut varsinaista leikkausaikaa. Ja sain
melkein sydiksen, kun hoitaja tuli sitten aamulla
yhdesän aikaan katedrin kanssa sohimaan.
(Aamuvarhaisella oli tietty suolen tyhjennys ym.
valmistelut. Ei saanut juoda ja meinasin
tosissani kuolla janoon!). Multa pääsi poru, kun
se hoitaja hädissään sohi sitä katedria, eikä
saanut sitä paikoilleen. Oli kuulemma kiire, kun
mut piti saada johonkin leikkausten väliin. Aloin
täriseen ku horkas, ku mua lähettiin viemään.En
toisaalta tie mistä se hirvee tärinä tuli. Mua
lykättiin varmaan sataa sen sairaalan läpi.
Sitten leikkaussalissa spinaalipuudutus ja
alaraajat meni tunnottomaksi. Ja se katedri
laitettiin sitten loppujen lopuksi puudutuksessa.
Pyydä ihmeessä, jos sut leikataan, et se katedri
laitetaan puudutuksessa. Mä en edes tienny, et
semmonen mahdollisuus on, annoin vaan sen
hoitajan sohia.Leikkauksen aikana oksensin ja
kädet särki sen puudutuksen vaikutuksesta niin et
taas tuli poru. Ehdin jo välis toivoo, et olisin
saanu synnyttää alateitse, niin oli tuskaa.Haava
oli ekaks sikakipee. Tehtiin pystyviilto ja oli
aluks tosi vaikee kävellä, osittain myös
selkäsäryn takia, kun selkäranka alko taas hakee
normaaliasentoa. Mutta haava parani tosi nopeeta.
Ja nykyään siitä ei oo olemassa ku pieni arpi.
Tässä tää mun tarinani. Mulla oli kans aina välis
ihan hirvee synnytyspelko ja sanonkin sulle et
jos pelkäät hirveesti, niin kertakaikkiaan
painostat lääkäreitä niin kauan et varmaan saat
sen section. Sulla on ittellä oikeus määrätä
omasta ruumistasi, miten saat lapsesi maailmaan.
Mä itte yritin kestää ajatuksen
alatiesynnytyksestä ajattelemalla rakasta
edesmennyttä isääni, joka sairasti silloin
syöpää ja nukkui pois 2 kuukautta lasteni
syntymän jälkeen. Mietin mitä kipuja hänellä on
ja oonko mä niin surkee, että en edes pysty
synnyttään ja kestään muutaman tunnin kovaa
kipua, kun toiset kestää niitä kaiket päivät ja
kaikki päättyy kuolemaan ja mä oon sentäs terve
ja tää on vaan raskautta.Raskausaika oli todella
vaikea ja rankka kaikkine elämäntapahtumine,
joista en voi tässä kertoa, koska mut varmaan
tunnistettaisiin.
Raskauden jälkeistä masennusta sun on turha
pelätä etukäteen. Niin kuin sanonta kuuluu "älä
sairasta sairauksia etukäteen". Uskon, että
jaksat hyvin vauvasi kanssa synnytyksen/ section
jälkeenkin. Hormonitoiminta on sen verran
vilkasta ekat pari kuukautta,että kyllä sen
avulla jaksaa. Itte pesin jopa lattioita
syöttöjen välillä ja neuvolan terkkari sanoi sen
johtuvan vain siitä että halusin välillä muuta
tekemistä. Oli aina niin tietävinään. Mutta mä
tosiaan jaksoin ne ekat 2 kuukautta, jonka
jälkeen vasta iski se väsymys. Mutta sekään ei
ollu mitään ylitsepääsemätöntä.Mutta nyt täytyy
lopettaa. Uni painaa ja aamulla taas syötetään...
Jos haluat kysä jotain, niin voit lähettää mulle
sähköpostia osoitteeseen [email protected]. Koita
jaksaa! Usko tai älä,niin kaikki menee todella
hienosti ja olet onnellinen äiti ennemmin kuin
huomaatkaan! Tsemppiä!
olen 18-vuotias kaikkea pelkäävä tyttö. aina olen
ajatellut että lasta en tee. ala-asteelta asti.
ja sen pään olen pitänyt ja taitaa pysyä sama
ajatus jatkossakin. mutta täällä se ongelma on
painostuksen tunne. jätkäkaverin äiti vihjailee..
ei ehkä tosissaan, mutta tarpeeksi silti. oma
äiti haluaa tietysti lisää lapsenlapsia. kun
veljelläkin on jo kaksi tenavaa. ei tosin vielä
tämä aika ole käsillä, mutta josku se tulee ja
silloin tulee moni pettymään.
rokotettavaksikaan en olisi mennyt ellei olisi
ollut matka edessä ja rokotukset uusimisen
rajalla. sairaala yleensä kauhistuttaa.
tavalliseen lääkärintarkastukseenkaan en mene
ilman että sydän takoo itsensä irti.
tässä vain totesin etten olekkaan ainoa joka
pelkää jotain tavallista näin järjettömästi..
ei muuta..
Mietin itsekin nyt kolmikymppisenä näitä asioita,
kun pitäisi tehdä lapsi jos aikoo enää tehdäkään.
Todella - pelkään kamalasti raskautta, synnytystä
ja itse vauvaakin. Tämä on kuitenkin käytävä
läpi. Uskallanko koskaan hankkiutua raskaaksi ja
miten tämä vaikuttaa miehen ja minun väleihin.
Hänkään ei ole vielä kovin innokkaasti lasta
halunnut, mutta nyt alkaa kuulua muita
äänensävyjä... Samoin kuin minullakin jo
heräävästi. Pelkään vaan niin rutosti. Minulla on
kuollut sisarukset pienenä, uskon sen johtuvan
osittain siitäkin. Ja tiedän etten kykene
synnyttämään, äitinikään ei ole pystynyt kuin
sektiolla. Uskooko sitä kukaan jos kerron
lääkärille? Kai täytyisi yrittää. Olen
kauhuissani näiden ajatusten välimaastossa.
Haluta vai eikö haluta. Uskaltaa vai eikö
uskaltaa. Ennen kuin on liian myöhäistä.