Keskeytynyt keskenmeno 2012

Minun tarina:

puolentoista vuoden yrittämisen jälkeen saimme positiivisen tuloksen raskaustestiin viime jouluna.. taivaan joululahjanahan sitä piti.

kävimme kerran neuvolassa, kerran ultrassa. ultra tehtiin vkolla 9 3 ja siellä liikkui vilkas pieni sikiö ja sydän sykki oikella paikallaan. tosin pyysin vielä kerran lääkäriä etsimään sikiön sydämensykkeen mutta hän ei jotenkin sitä enää kunnolla saanut kuvaan. sanoi kuitenkin, että kyllä se siellä on ja sykkii.

en tiedä jäikö tuosta käynnistä jokin tiedostamaton pelko niskapoimu-ultrakerralle, sillä tuon ekan ultran jälkeen sitä tietysti huokasi helpotuksesta ja alkoi ihan tosissaan iloita raskaudesta, oireetkin olivat supervoimakkaita mutta lähinnä sitä vaan mietti, että se on sen ihanan pienen aiheuttamia asioita jotka raskauteen kuuluu.

viikko ennen niskapoimua pahoinvointi helpottui hieman, mutta yhdistin sen osittain käyttämiini akupunktiorannekkeisiin jotka lieventää pahaa oloa. toisaalta myös viikkoihin, kolmastoista viikko alkoi ja siinä vaiheessa pahoinvointi useimmilla helpottaa.

siitä huolimatta niskapoimu-ultraa edeltävinä päivinä ja sinä aamuna pelkäsin kaikista eniten sitä, sykkiikö pienemme sydän siellä vielä. pahin painajaisemme ja pelkomme toteutui, kun niskapoimu-ultra muuttui sen toteamiseksi, että pikkuinen oli menehtynyt parisen viikkoa aiemmin ja makasi elottomana siinä kuvassa. se oli niin kamalaa, että tuskinpa sitä ulkopuoliselle osaa kuvailla.

toivoisin saavani tänne muitakin, jotka ovat saaneet keskenmenon tämän vuoden puolella tai lähiaikoina, keskeytynyt keskenmenohan tarkottaa sitä että sikiö ei tule itsestään ulos, minäkään en vuotanut ollenkaan kertaakaan verta, vaan se täytyy sieltä lääkkeellisesti hoitaa pois, toisin sanoen "synnyttää" se sieltä.

olen menossa tänään sairaalaan ja huomenna otan kohtua supistavat lääkkeet. pelottaa, ja nyt kun pieni on vielä sisälläni, pelottaa se tunne, kun hän ei enää ole.

en tiedä miten päin olisin, yö helpotti, herätessään kuvitteli hetken aikaa nähneensä liian todellisen painajaisen mutta tottahan tämä kaikki näyttää olevan.

mielessä pyörii niin paljon. myöskin se, milloin ensi kerran edes pääsemme yrittämään lasta tämän tyhjennyksen jälkeen? toisaalta ei vielä halua edes ajatella sitä. onhan sisälläni vielä tämä ainutlaatuinen ihmisenalku jota ei toinen vauva korvaa.

raastavaa on tietysti myös se, että tämä tulee painumaan syvälle sydämeen koko elämän ajaksi. olen kokenut tähän astisessa elämässäni melko kovia, ja jälleen sain uuden, ihan oudon ja pelottavan asian käsiteltäväkseni. positiivinen raskaustesti oli meille toive onnellisemman ajan alusta.. niin ei käynyt vieläkään..

näinhän tämä tietysti oli tarkoitettu, kun kerta tapahtui, syystä tai toisesta, mutta tuska ei näillä ajatuksilla lievene.

Minä sain vasta kuulla että minun raskauteni on sammunut.
En tiedä onko se keskeytynyt keskenmeno, mutta kehitys on ainakin lopahtanut.
En ole vielä käynyt ultrassa, vaan tämä diagnoosi tuli hoitajalta kun hän seurasi hcg-arvojani.

Voimia sinulle FallenStar! Ei varmasti ole helppoa, kun vielä näit ja kuulit pienokaisen :(
Minulla on se vielä edessä, kun menen ensi viikolla sairaalaan.

Tilannetta ei yhtään helpota kylmä ja etäinen sairaalan henkilökunta!
Katsovat kuin halpaa makkaraa ja ovat ilkeitä

Ultrassa, jossa meidän keskenmeno selvisi, hoitajat ja lääkärit olivat ihanan sympaattisia. lääkäri sanoi, että "pari viikkoa sitten hän on menehtynyt". ei puhunut sikiöstä tai "siitä", puhui kauniisti "hänestä", niinkuin hän meillekin oli.

He sanoivat, että tuskin lohduttaa tieto, että kanssasisaria saman kokeneita on paljon. sanoin silloin, että ei. mutta tosiasiassa näitä asioita ei voi jakaa kuin saman kokeneiden kanssa! eli vaikka tämä asia on kuinka tuskallinen, kiitän teitä kun tulitte tänne palstalle jakamaan kokemuksen.

Myös naistentautien osaston hoitajat olivat ihania. Minulle kokemus oli pelottava, koska olen ollut aiemmin raskaana mutta synnyttänyt sektiolla, eli ei minkäänlaisia kokemuksia supistuskivuista tai muistakaan. Lisäksi olen erittäin sairaalapelkoinen. Siksi oli niin tärkeää, että minulle kerrottiin tarkkaan mitä tapahtuu, mitä kipulääkkeitä saan ja missä järjestyksessä jne.

Ensimmäiset supistuslääkkeet aiheuttivat kuukautiskipumaisen olon, johon eivät tavalliset panacodit auttaneet. Toiset lääkkeet aiheuttivat lisää kuukautismaisia ja supistavia kipuja, joihin ei vahvempi kipupilleri auttanut. Lopun tein sain kipulääkkeen joka pistettiin käsivarteen. Vaikka varoiteltiin, että se saattaa aiheuttaa huonoa oloa, kannustan teitä ottamaan sen vastaan, jos olette kipeitä. Syökää aamulla hyvin, koska ruoka ei välttämättä kipujen lomassa maistu. Kipupiikki helpotti suunnattomasti pariksi tunniksi oloa, kipuja oli alavatsassa edelleen, mutta olo oli äärimmäisen rauhallinen ja seesteä. Pystyi istumaan ja olemaan aloillaan. Jotain rauhottavaahan siinä mukana oli.

Kolmannet supistuslääkkeet ottaessani kivut olivat rajuimmat, ja silloin tapahtui tyhjentyminen. Metalliastiaan lorahti äkistämisen jälkeen jotain paksua, ja kun lopulta pyyhkäisin, paperilla makasi siinä kämmenelläni pieni ihmisen muotoinen olento. Se oli shokeeraavaa, vilkaisin sitä, menin paniikkiin ja yritin heiluttaa sitä paperista metalliastiaan, mutta se ei irronnut joten laitoin sen sinne papereineen. Tämä mielikuva on nyt jäänyt päähäni pyörimään. Jos en olisi mennyt niin paniikkiin, olisin ehkä halunnut vilkaista sitä pidempään, enkä heiluttaa sitä vain astiaan.. no, reagoin kuin reagoin, ja olen sitä mieltä, että se oli kuitenkin hyvä nähdä, että sisälläni oli jo niinkin iso pieni ihmisenalku, ja että sen oli nyt tultava ulos ja että se tuli.

Sitten kivut jatkuivat, ja synnytin vielä istukan, joka oli vähän isompi ja pidempi möykky. Sen jälkeen kivut loppuivat kuin seinään, ja kahdeksan tunnin pinnistys oli ohitse. Hoitajat tarkasti, että kaikki tuli ulos. Olin juuri ehtinyt ottaa kaksi panacodia kipuun, joten simahdin sängylle vähäksi aikaa, söin vähän, sain kotiohjeet ja lähdimme sieltä mieheni kanssa.

Tyhjääkin tyhjempi olo.

Jälkitarkastusta ei ole, tai kuulu prosessiin. Vain verikoe, josta tarkistetaan hormonitasot. Vähän outoa. Kai se on luotettava siihen, että kohtu tyhjenee, ja jos ei tule outoa hajua, kipuja tai kuumetta eikä vuoto suurene, niin kaiken pitäisi muutaman viikon päästä olla ohitse. Uutta raskautta tuolta neuvottiin yrittämään yksien kuukautisien jälkeen, jotta kohdun limakalvo olisi vahvempi.

Nyt kotona, kertailee päässä tapahtunutta. Olen sairaslomalla tämän päivän, pitää vielä pari kertaa syödä kohtua supistavia pillereitä. Kipuja ne ei enää aiheuta.

Mieltä pahoittaa se, että kymmenvuotias esikoiseni odotti kovasti pientä sisarusta. Nyt ei tiedä, koska tai onko se mahdollista.

Tuo oli minulle se ns. puuttunut synnytyskokemus, jota olen pelännyt. Erona oli vain se, että en synnyttänyt elävää, isoa lasta, vaan pienen enkelivauvan. Ne kivut kestää ihan varmasti, kun saa oman pienen vauvan rinnalleen sen jälkeen. Raastavaa on synnyttää pieni kuollut, ja lähdet sairaalasta kotiin tyhjin käsin ja tyhjä olo koko kropassa.

Voimia teille kaikille!!!

Hei fallenStar,

Voimahalaus päivääsi. Jaan kokemuksen kanssasi. Minulle tuo lääkkeelinen keskeytys määrättiin tehtäväksi kotona, mutta muuten hyvin samanlainen kokemus kuin itselläsi. Jälkitarkastus on kuitenkin tiedossa muutaman viikon kuluttua.

Olen saanut esikoiseni synnyttää normaalisti, joten kivut eivät tulleet yllätyksenä, mutta pienen ihmisenalun synnyttäminen ja hyvästeleminen - aivan järkyttävää.

MIeheni on työmatkalla, eikä päässyt palaamaan kotiin ajoissa, joten yksin tämän asian kanssa on ollut lähes kestämätöntä. Sydän on kyyneliä täynnä, kun pieni enkelivauvamme vilkuttaa pilvenreunalta.

Raastava ja tyhjä olo on täälläkin, ajatukset pyörivät vain ympyrää kysyen miksi? Ehkä joskus saamme vastauksen. Ehkä.

Voimia ja halauksia Sinulle koettelemukseesi.

Torstaina se sitten ilmeni, ilman mitään varoituksia.. Menin ultraan rv 11 3 jolloin todettiin että sikiöllä ei sydän lyönyt enään ja hän oli menehtynyt rv 9 6, mikä sinäänsä harmi että olin varhaisultrassa rv 9 2 jolloin näin pienen liikkuvan kovin ja sydän hakkasi hienosti. Kyllä siinä itku jos toinenkin pääsi kun kätilö ja lääkäri totesi asian. Ei ollut vuotoa, ei ollut kipuja tai mitään mikä olisi viitannut asiaa itselleni ja olisi hoksottimet jotain sanoneet. Suru on suuri vaikka alkuraskaudesta puhummekin.. Sain cytotec lääkkeet kotiin jolloin aloitin raskauden keskeytyksen, tuntuu että tuon torstain jälkeen olen ollut kuin haamu. Mutta eiköhän tämä tästä ja aikanaan kaikki muutu taas iloksi, kotona kuitenkin 1 v 2kk vanha poika joka tarvitsee huomiotani.

Tsemiä teille muillekin

Oon tässä miettiny sitä, kun useimmat hokevat sitä, että "se eka 12 viikkoahan on riskaabelia aikaa..." jne.

Kaikista faktoista huolimatta, jotka itsekin tiesi, että mitä on mahdollista tapahtua ja mistäkin syystä, niin silti pelon keskenmenosta ja sen pahimman pelon toteutumisen ja sen aiheuttamien tunteiden välillä on avaruus..

ei sitä mitkään faktat lohduta, ei ole hirveämpää kuin se mitä kokee, sillä hetkellä. Ihan kuin jokaisella ihmisellä on faktatietoa muista riskeistä.. voi sairastua.. voi jäädä auton alle.. voi sitä, ja voi tätä. Niin ero sen pelon ja asian tapahtumisen välillä on kuvailemattoman suuri. siinä on avaruus.

Ei välttämättä jaksa kuunnella kiltisti, kun jokainen osaa ottava kertoo, että no onneksi se kävi nyt, eikä myöhemmin, olette nuoria, jotku ei saa lapsia koskaan, kyllähän se pelko on jokaisella, koko ajan jne.. ei se lasten saaminen nytkään ole varmaa, ja se että keskenmeno tapahtuu niin myöhään että sen hoitaminen on synnytyksen kaltainen tapahtuma, niin se on jo aivan liikaa.. liian myöhään.. uskon, että spontaaninkin keskenmenon ymmärtää.. ei sitä, että oma pieni rakas enkelilapsi tipahtaa käteen, ja joudut sen jättää sairaalaan.. tai vetää vessasta alas, miten se meillä keneltäkin käy.. se on siis ihan sama, minkä ikäisiä olemme, mitkä on ennusteet tulevista raskauksista iän tai muun perusteella, ei kokemus lähde mielestämme koskaan. elämme tätä nyt ja tässä.

juuri tämän takia halusinkin avata tänne palstan, jossa meistä jokainen oikeasti tietää sen tunteen. sen kamalan, sydäntäpysähdyttävän hetken ja tunteen kun kuulee ja näkee, että pieni sydän ei enää syki. sen tunteen, kun ultrakuvien sijaan saakin kohtua pehmentävän lääkkeen. sen, kun äitiyspolilta käveleekin naistentautien osastolle.

nämä käytännöt on aika jänniä, osa tekee kotona, osa on sairaalassa? mietin kipuja ja sen varmistumista, että kaikki on tullut ulos.. mitä ohjeita te kotona tyhjennyksen tehneet saitte? millaisia jälkitarkastuksia teillä on? minä sain tehdä keskeytyksen sairaalassa ihanien hoitajien valvonnassa, mutta jälkitarkastus on ainoastaan verikoe.. taidan mennä yksityiselle muutaman viikon kuluessa.

entäpä miten uusi raskautuminen? mitä teille on sanottu ohjeeksi? pelottaa, meni tähän ainoaan kertaankin kun raskauduin. 1,5 vuotta. nyt ilmeisesti vain odotellaan, että jälkivuoto loppuisi, sitä ennen ei yhdynnässä uskalla olla.

huhuu.. minnes hävisitte kaikki? olis kiva kuulla miten jakselette. millainen teidän jälkivuoto on? mulla on ollu tasaista, jonkin verran pieniä hyytymiä välillä. tänään on 6 hoidon jälkeinen päivä, eikä vuotoa ole tullut. ohjeissa oli, että ottaa yhteys jos vuoto loppuu muutamassa päivässä. jossain sanotaan, että se on niiiiiiiiiiin yksilöllistä. mitäköhän tässä nyt sit tapahtuu?!

Minulla todettiin toinen keskeytynyt keskenmeno pari viikkoa sitten, kyseessä oli rv 12 ultra, jossa sikiö todettiin menehtyneeksi 8 viikoilla. Sain Cytotecit kotiin ja hyvin kivulias vuoto alkoi 20 tuntia pillereiden laittamisen jälkeen. Vuoto kesti 10 päivää, sen jälkeen raskaustesti jo nega.

Kotona tehtävä raskaustesi on ainoa 'jälkitarkastus' joka mulle määrättiin. Olen miettinyt pitäisikö käydä vielä verikokeessa varmistamassa että kaikki on poistunut, mutta ehkä ei, kun vuotoa ei enää ole ja testikin on nega.

Suru on vielä aikalailla päällä ja koska tämä oli jo toinen kkm, pelottaa uusi raskaus. Odotamme varmaan ne ekat kuukautiset, koska tuntuu, etten ole tästä henkisesti vielä kovinkaan yli. Alunperin ajattelimme mieheni kanssa, että haluaisimme heti yrittää uudestaan, mutta tajuan, että surutyö on vielä ihan kesken ja pelkään oikeasti raskautumista, koska en kestäisi enää yhtään keskenmenoa. Ja se riskihän on aina olemassa. Mulla raskautuminen on onneksi ollut aina hyvin helppoa, mutta pienen elämä on loppunut lyhyeen, ekassa km rv 6 ja nyt rv9 asti kesti pienen elämä.

Välillä mietin pitäisikö käydä juttelemassa neuvolapsykologin kanssa, siihen on kait edelleen mahdollisuus, vaikkei enää olekaan raskaana. Itkukohtauksia tulee äkkiä ja yllättäen. Onneksi on mies tukena. Mutta jos ja toivottavasti kun tästä vielä uudelleen jossain vaiheessa raskaudun, ekoista 3 kk tulee varmaan aika vaikeita. Jo toisen raskauden kohdalla eka keskenmeno kummittei välillä mielessä. Ja nämä keskeytyneet km on niin kamalia just sen takia, ettei ole mitään merkkejä siitä, että joku olisi pielessä.

Voimia kaikille kohtalotovereille, toivottavasti meillekin koittaa vielä onnelliset odotusajat.

Kiitos kauniista sanoista ja tsemppauksesta. On tosi arvokasta että tuikituntemattomilta voi saada tällaista vertaistukea. Keskenmenosta koituneen surun ymmärtää parhaiten toinen keskenmenon kokenut.

Saatan soittaakin neuvolaan, jotta saisin labralähetteen, toisaalta saatan vaan odottaa kuukautisiakin, niiden nyt luulisi viimeistään kertovan siitä, että keskenmeno lopullisesti ohi (siis fyysisesten tekijöiden osalta...).

Onnea jatkoon itsellesikin, jos ei sitten ole jo sattunut onnistamaan.

Tämän vuoden alussa olen myös kokenut keskeytyneen keskenmenon.
Joululahjaksi saatiin positiivinen raskaustesti...3v yrittämisen ja odottamisen jälkeen.

Alkuraskauden ultrassa huomattiin jo jotain epänormaalia ja siitä se odottaminen ja piina sitten alkoi. Kaksi viikkoa myöhemmin oli ensimmäinen neuvola käynti jossa ei nähty elonmerkkejä mutta pitkästä kk kierrostani johtuen ei osattu oikeen sanoa että pitäisikö sitä vielä näkyä vai ei...taas odotettiin viikko. Kävin siis viikon päästä verikokeissa hcg arvon mittauksessa jonka jälkeen menin lääkärille joka sanoi heti että raskaus on keskeytynyt. Hcg oli laskenut niin paljon että se oli varmaa.

Minulla ainakin jäi tosi huono mieli lääkäreiden ja hoitajien kohtelusta näinä käynti kerroilla. Sieltä en saanut mitään tietoa että mitä tulee tapahtuun ym. pillereitä vaan lykättiin eteen heti tuon tiedon jälkeen, tuskin edes pääsin istuun tuolille kun pillerit oli jo odottamas pöydällä ja vesilasia tuotiin käteen...oli se aika shokki tieto vaikka sitä osas jo jotenkin odottaan ja varautuun mutta ei sitä vaan oikeen halunnut uskoo todeksi,että näin käy kun jo annettiin pieni toivo ihmisen alulle ja nyt se vietiin pois :(

Ja tosiaan 3v. on tätä yrittämistä ollu ja se on ollut jo niin pitkä aika että siihen ajatukseen oli jo tottunut että eletään tämä elämä mieheni kanssa kaksin ja yritettty suunnitteleen elämää toisellalailla..ilman perheenlisäystä.
Ja nyt tapahtui tämä...tuntuu niin väärältä ja suurin kysymys on se että miksi? voiko tälläisellä olla enää merkitystä edes?

Neuvolassa ja muualla on toitotettu että yhdet kuukautiset pitäisi odottaa ennen ku sais yrittää??? ei oikeen käy järkeen sekään että 3vuoteen et tuu raskaaks ja nyt täytyy varoo ettei tuu!! (mutta ymmärrän kyllä sen pointin) mutta kuulostaa vaan niin "hassulta" :)

Eli tosiaan lääkärit sanoi että mitä todennäköisemmin sikiöllä on ollut alusta asti jo jokin kehitys häiriö koska se ei missään vaihees täsmänny meidän mukaan laskettuihin raskausviikkoihin, ei vaikka kuinka olis laskenu. Viiminen ultra näytti että olis ollu 6 4 vaikka kuukautisten mukaan olis ollu jo päälle 8 vk :/

Tässä tämä nyt lyhyesti kerrottuna.
Tämä tosiaan on ollut aika pysäyttävä ja sydäntä särkevä kokemus, sitä surua ja tunnetta ei osaa kertoo sanoin edes tänne kertoo ja kirjoittaa.

Miten ihmeessä aijotte selvityä? En löydä keinoa, enkä pysty käsittelemään asiaa ollenkaan.
Tiedän, että tästä tulee rankempaa, kun "yksin" aikoo pärjätä. Apua toedllakin on tarjolla ja miehen kanssa jaamme surun, mutta olen sulkeutunut kokonaan ulkomaailmalta. Kohtukuolema kyseessä, mutta en pystyn hautaamaankaan rvk 35 menehtynyttä pientä enkeli tyttöämme.
Mikä aivan varmasti jää kaduttamaan, voimat ei vain yksinkertaisesti riitä!!
En voi ymmärtää, viha on ainut sana mikä tällä hetkellä valtaa minut.
En pysty katsomaan peiliin itseäni (raskausarvet kun ovat rinnoissa ja mahassa todella näkyviä)
Toivotan teille tsemppiä, sillä sitä me jokainen tullaan tarvimaan ja paljon. "kaikesta huolimatta" valoisampaa tulevaisuutta kanssasisaret.

Rv 14 keskeytynyt keskenmeno.. huomenna tyhjennyskäynti. Elämäni kamalin kokemus.. pieni vielä sisälläni mutta poissa :(( Muuta en nyt osaa kirjoittaa.

Kivut on kyllä kovat, minullekin tuli ns. synnytyskokemus. Toisaalta se kuitenkin antoi mulle vinkkiä siitä mitä synnytyskivut on, ja kestin ne. Tähän asti oon pelänny niitä kipuja erilaisiksi ja niin paljon etten ole halunnut ajatella koko asiaa.

Mikäs olo teillä nyt? Mulla tulee kaks viikkoa tuosta tyhjennyksestä tänään. Mieli on vaihteleva, välillä olin jo kunnolla elämässä kiinni, aloitin kuntoilun ja tulevan suunnittelun, nyt oli pari kolme heikompaa päivää henkisesti. Kai ne hormonit heittelee ja niin pois päin.

Nyt lähdemme laskettelulomalle, alkoi jo tuo laskettelu olla vaikeaa ja arastelin sitä raskaana ollessa, kun viikkoa kertyi. Pitää yrittää kaikkensa sen eteen, että jaksaisi uskoa tuleviin mahdollisuuksiin ja elämään kaikissa muodoissa, jos ei raskautta kohta heti kuulukaan.

Vuoto on pikkuhiljaa loppunut, kesti sen 12 päivää. Tosin välillä on ollut vuotamattomia päivä ja taas jatkunut. Joten en vielä osaa sanoa onko varmasti ohi. Sitten kuitenkin vain pikkuhiljaa ootteleen kuukautisia. Taidan pelätä sen verran tulehduksia ja sitä että onko vuoto varmasti ohi ja kohtu tyhjentynyt, että odotan ne yhden menkat ennen kuin uskaltaudun miehen kans hommiin.. välillä haluttaa niin paljon jo ihan naisellisista syistä, mutta pitää nyt odottaa.. :)

ensvkolla on lääkäriaika, joka tsekkaa kohdun ja paikat, sitä seuraavalla vkolla verikoe. pyysin neuvolasta itse lääkäriaikaa, jolloin ne antoi sen vaikkei täälläpäin kuulunut alunperin hoitoon.

tsemppiä, siskot!! voimia!!

Saanko tulla kirjottelemaan, vaikka omasta keskenmenostani on nyt vuosi aikaa?
Mulla siis tammikuussa 2011 rv15 5 todettiin keskeytynyt keskenmeno. Edellisellä viikolla sydänääniä ei saatu neuvolassa kuulumaan. Sitten menin ultraan jossa todettiin sikiön menehtyneen jo 2-3vk aiemmin. Rv 16 0 menin sairaalaan ja lääkkeellinen tyhjennys = synnytys. Ihan tajuttoman rankka kokemus, sekä henkisesti että fyysisesti. Mulla istukka ei irronnut, ja aloin vuotamaan reippaasti...sitten äkkiä kaavintaan ja johan vuoto loppui kun seinään vihdoin.
Jotenkin sitä on aina ajatellut että kun pääsee sinne 12 viikolle niin sitten ei ole enää mitään "vaaraa". Mutta niin se vaan voi tapahtua vielä noinkin myöhäisillä viikoilla, ihan odottamatta. Mä ehdin jo tuntea sikiön liikkeet usean viikon ajan. Kun välillä tulee epätodellinen olo...olinko raskaana? oliko se totta? mutta kun katson ultrakuvia ja näen pienen enkelipoikamme, niin muistan hetkessä kaiken ja kaikki tapahtumat palaa mieleen.

Hyvä, että meillä on tää ketju, jossa tukea toisiamme! On varmaan ihan hirveätä, jos sikiö on yli yli 12 viikkoa kun menehtyy ja joutuu 'synnyttämään' kuolleen pienen. Omalla kohdalla menehtyminen todettiin rv 13, alkio vastasi viikkoja 8 , ja noinkin pienen ulostuleminen oli ainakin minulle ihan hirveää. Sain hysteerin itkukohtauksen, josta ei meinannut tulla loppua.

Täällä voidaan pikkuhiljaa paremmin, seksistä pystyy onneksi taas nauttimaan, keskenmenon jälkeinen aika oli painostavaa senkin takia, että sänkypuuhat toivat yksin menetyksen mieleen ja se ahdisti. Kuukautisia odotellaan edelleen (nyt 3 viikkoa keskenmenovuodon alkamisesta) ja kondomia olemme käyttäneet, seuraavien kuukautisten jälkeen tarkoitus yrittää uudelleen.

Mutta minulla on kyllä ristiriitaiset tunteet sen suhteen. Niin paljon kuin lasta/lapsia toivon, pelkään jo nyt, että tulee taas keskenmeno. Niitä on siis kaksi peräkkäistä (molemmat keskeytyneitä) takana. Miten te muut pärjäätte pelon kanssa? Pahimpina hetkinä tuntuu, etten halua/uskalla enää edes yrittää, koska en kertakaikkiaan henkisesti kestäisi enää uutta keskenmenoa. Kondomin käyttäminen tuntuu nyt melkein helpottavalta. Kysyin eilen mieheltä, haluaako hän yrittää heti kun kuukautiset on tulleet. Vastasi hiljaa, että haluaisi, mutta entä minä? Vähän arastellen se tuli, että kyllä...kai.

Aika auttaa toipumaan. Nämä keskenmenot on kuitenkin aika rankkoja kokemuksia.
Mä rohkaisen kuitenkin yrittämään vielä uudelleen. Meillähän kävi niin,että tuon keskenmenon jälkeen tulin aika pian uudelleen raskaaksi. Mutta ei sekään raskaus mennyt hyvin loppuun saakka. Np-ultrassa rv 13 löytyi sikiöltä vakava poikkeavuus ja menimme lisätutkimuksiin. Tilanne oli niin paha,että ainoa vaihtoehto oli päätyä raskauden keskeytykseen. Niinpä edessä oli taas sama kuvio: lääkkeellinen tyhjennys, synnytys ja kaavinta. rv 14 5. Tuon kaavinnan jälkeen heräämössä maatessani ajattelin,että en enää ikinä ryhdy tähän. Seuraavan kuukauden ajan olin tuota mieltä, mutta sitten se vauvakuume alkoi taas nostaa päätään...pikkuhiljaa. Ei sille vaan mitään voi! Ja jos alkaa likkaa pelkäämään niin sitten ei voi koskaan saada mitään. On vain oltava rohkea ja yrittää uudelleen.

Minulla on ennestään 3 tervettä lasta.En osannut ikinä kuvitella että omalle kohdalle sattuisi jotain tuollaista,että raskaus pitää keskeyttää.Keskenmenoa pelkäsin paljonkin, mutta tuollaiseen poikkeavaan löydökseen en osannut varautua millään tavalla. Nyt Yritämme taas uutta raskautta..ollaan yritetty jo marraskuusta saakka. Ei auta pelätä. Kyllä tässä on oppinut ainakin sen,että positiivinen raskaustesti ei tarkoita vielä sitä,että se vauva on elävänä ja terveenä sylissä noin 9kk kuluttua.

Kävin ensimmäisessä ultrassa rv 12 0 (7.3.2012) ja siellä ne totes että sikiö on kuollu jo ihan varhaisessa vaiheessa, sikiöpussi vaan löyty (n2 cm) ja ihan pikkuriikkinen sikiö about 2 mm. En ollu uskoa todeksi koska ei mitään oireita ollu jotka olis viitannu keskenmenoon. ehkä sillon tällön lieviä alamahakipuja mutta niitä perusteltiin mulle neuvolassa kohdun kasvukivuiksi. Kätilö vaan totes ettei löydä sikiökaikua ollenkaan. Oli siinä kyllä olo puulla päähän lyöty. Ensimmäisestä raskaudesta kyse eikä ollut suunniteltu mutta suru ja pettymys oli kova, koska lasta oli kerennyt jo odottaa ja ajatus omasta lapseesta tuli vaan päivä päivältä rakkaammaksi. Elämä ollu niin täynnä hirveitä vastoinkäymisiä että tämä tuntu ikäänkuin "lahjalta" kaiken kärsimyksen jälkeen. Vaikka mies alunperin oli vastaan koko lapsi-ajatusta, niin kyllä se sano olleensa pettyny ku meille ei tuukkaan vauvaa... Silloin kun sain tietää olevani raskaana niin mulle sanottiin että ehkä tällä on jokin tarkoitus. Ja sitten kun sain tietää kantavani kuollutta sikiötä niin mulle sanottiin että ehkä tällä on joku tarkotus. Meinasin alkaa raivoamaan että mikä helvetin tarkotus tällä kitumisella ja kärsimyksellä voi olla!? perjantaina 9.8 pääsin naistentautien polille hakemaan tyhjennyslääkkeet ja otin ensimmäisen jo siellä poliklinikalla. Cytofemit olis pitäny alottaa sunnuntaina. Kuitenkin lauantai-aamuna aamu kymmeneltä alkoi niin hirveät ja sietämättömät kivut että oli pakko hakeutua sairaalaan päivystykseen. Siellä alkoi kunnolla vuotamaan, oikein hulahtamalla tuli veret ja kaikki kappaleet ulos. Vuoto oli niin runsasta että passittivat naistentautien osastolle tarkkailuun mahdollista kaavintaa varten. Ei onneksi tarvinnut kaavintaa kun kaikki raskausmateriaali oli tullut ulos ja pääsin samana iltana pois. Vieläkin huono ja heikko olo kun menettäny niin paljon verta. en tiedä uskaltaako tässä enää edes raskautua ku pelottaa joutuvansa taas kärsimään. Lääkäritkin lohduttelivat että todennäköisesti seuraava onnistuu mutta en enää luota noihin sanoihin kun on tullut niin skeptiseksi. Ikää vasta 21 eikä mitään sairauksia niin kyllä ihmetyttää.

Kyllä tuntui pahalta tulla pitkästä aikaa lukemaan tänne ilmestyneitä kommentteja ja tarinoita. Voimaa ja jaksamista, jokaiselle keskusteluun kirjoittaneelle. ♥

Itselläni alkaa olla pahin jo takana päin, luulisin. Reilut 2 viikkoa sairaalakäynnistä, jälkivuotokin näkyy loppuneen (tai sitten pitää taas muutaman välipäivän) ja menkkoja odotellaan. Ja tietenkin tarkastuskäyntiä, joka on vasta toukokuun alussa!

Voin siis suhteellisen hyvin, vaikka välissä on toki huonojakin hetkiä, viimeksi loppuviikolla kun kokeilimme petipuuhia miehen kanssa lähinnä mielenkiinnosta, kun tuo jälkivuoto oli tekemässä loppuaan jo silloin.. Aktin jälkeen (suojauksesta pidimme toki huolen!) sain kauhean itkukohtauksen ja tuntui että kuolen ahdistukseen, ikävään ja muistoihin Pikkuisestani. Aamulla oli onneksi parempi olo taas ja mieli on ollut kumman seesteinen.

Mietin tässä, että kun todennäköisesti alamme yrittämään uutta heti menkkojen tultua - onko rikollista tehdä positiivinen testi ennen toukokuun jälkitarkastusta? Jos käykin niin onnellisesti (tai epäonnellisesti) että tulen raskaaksi ennen jälkitarkastusta yksien menkkojen mentyä..

Uusi raskaus kyllä pelottaa minuakin hurjasti. Mutta kuten joku edellä mainitsikin, eihän sitä mitään saa ellei rohkeasti kokeile. Ja tällainen 18 vuotias tyttönen vielä, eikun rohkeutta ja yritystä peliin.. *huokaus*

Hei nnoorie

Tutulta kuulostaa, itkukohtaukset, keskenmenon mieleen tuleminen seksin yhteydessä, pelot seuraavaan mahdolliseen raskauteen liittyen...

Mutta aiomme silti yrittää. Minulla on nyt vähän yli kolme viikkoa keskenmenon alusta ja kuukautisia odotellaan. Sen jläkeen tarkoitus (kait, jos minun pää kestää), yrittää uudestaa. Minulla on ikää parikymmentä vuotta enemmän kuin sinulla, joten kovin pitkälle ei uutta yritystä voi senkään takia lykätä.

Mutta kuulostaa kyllä oudolta, että uutta yritystä pitäisi lykätä toukokuulle jälkitarkastuksen jälkeiseen aikaan! Neuvottiinko sinulle, että yksi kierto pitäisi odottaa? Itse olen ajatellut, että kun näin on neuvottu, yksi kierto on riittävä. Minulla ei ole mitään jälkitarkastusta tiedossa, muuta kuin kotona tehtävä raskaustesti, jonka pitää olla negatiivinen (siis että todistuu, että hormonitasot on laskeneet). Sen tein jo viikko sitten ja negatiivista näytti.

Ainahan voit mennä yksityiselle ultraan tarkastamaan ettei kohtuu jäänyt mitään, tai ihan vaan soittaa neuvolaan (ehditkö jo käydä siellä raskauden aikana) ja pyytää että otetaan verikoe, josta raskaushormoniarvot näkyvät. Jos ne ovat nollassa, käsittääkseni kaiken keskenmenon pitäisi olla kokonaan läpikäyty.

Täällä kaksi keskenmenoa takana. Toinen kesällä 2011 ja toinen nyt tammikuussa 2012.
Ensimmäinen oli keskeytynyt. Olin autuaan tietämättömänä keskenmenosta, kunnes viikolla 12 (pari päivää ennen ultraa) alkoi tuhruvuoto. Menin lääkäriin ja ultrassahan näkyi pelkkä ruskuaispussi. Alkio oli keskytynyt jo viikolla 7. Siinä mietti, että kumpa asian olisi tiennyt aikaisemmin. Oli ehtinyt suunnitella ja elää toivossa 5 viikkoa turhaan. Lääkäri antoi kohdun tyhjennys pillerit ja kohtu tyhjeni. Se oli aivan hirveää, tosi kivuliasta, enkä halua kokea sitä enää toisten.

Keskenmenon jälkeen pidimme suunnitellun tauon. Tauko oli aivan pakko pitää, koska siinä sai selvitellä omia tunteita ja ajatuksia. Sitten tuli taas aika kun olin valmis uuteen yritykseen. Heti tärppäsi.. olin todella varovainen uuden raskauden kanssa ja sisälläni mietin että tämäkin tulee varmasti kesken. Kävin yksityisellä ultrassa, jossa näkyi sydämen lyönti. Pieni toive heräsi, että ehkä tämä sittenkin onnistuu. No seuraavana aamuna alkoi kirkas verinen vuoto. Petyimme taas.

Näiden kahden jälkeen on aivan eri suhtautuminen raskauteen. Ei siihen usko ennenkuin vauva oikeasti syntyy. Välillä kun näkee tv:ssä vauvoja, tulee itku silmään. Kumpa mekin joskus saisimme.

Koin keskenmenon rv 12, se tuli itsestään ulos. Tunne oli todella surullinen ja pettynyt, miksi juuri minulle. Vähän vihaakin tunsin, kun lääkäri kertoi, että suurin osa keskenmenoista johtuu kromosomipoikkeavuudesta eli lapsi vaikeavammainen, mutta myös äidin kyvystä olla raskaana. Loput syyt ovat arvailuja ja sattumia. Minulla on jo yksi lapsi, mutta ikää yli 30 vuotta.

Jälkeenpäin mietin, että jos näin on pitänyt tapahtuvan, olen kiitollinen siitä, että luonto teki sen päätöksen puolestani. Jos lapsi olisi ollut vaikeasti vammainen, olisi ollut kauheaa tehdä itse päätös jatkosta. Minusta ei ehkä olisi ollut omaishoitajaksi (vaikka kuulostaa karulta tässä yhteydessä, mutta pidän 'normaalista' elämästäni, mihin kuuluu mm. mielenkiintoinen työ). Minusta ei olisi ollut laittamaan lastani laitoshoitoon pois silmistäni.
Olisin siis tässä tapauksessa vakavasti miettinyt raskauden keskeytystä. Ehkä jokin suurempi taho katsoi minun olevan siihen päätökseen liian heikko, joten teki sen puolestani. Minun on ollut pakko ajatella tästä ikävästä asiasta myös jotain positiivista, mieleni on haikea, mutta toisaalta helpottunut.

Kyllähän niitä syitä saisi pohtia iäisyyksiin, miksi tapahtuu juuri itselle.. se on niin vaikeaa käsittää, vaikka kuka tahansa meistä on se "minä", jolle ei kuitenkaan usko käyvän näin, vaikka tilastollisesti on kaikki varoitukset kerrottu.

Kävin tänään aamulla katsomassa ystäväpariskunnan kohta valmista taloa, jonne oli yhteen huoneeseen kannettu pinnasängyn osat kokoamista varten. Talo valmistuu kohta, vauva syntyy kuukauden päästä.

Kun lähdin ajamaan pois sieltä, itku tuli aivan yhtäkkiä ihan "puskista". En ole nyt vähään aikaan itkeskellyt, kun olen yrittänyt "herätä horroksesta" keskenmenon jälkeen ja alkaa huolehtia itsestä ja yrittänyt nauttia keväästä ilman raskausmahaa sekä suunnitella meillekin tulevaa taloa.

Näin ne tunteet patoutuu tuolla jossain ja laukeaa sellaisina hetkinä, ilman omaa kontrollia. Kuka voi väittää, että nämä keskenmenot "kun ovat niin yleisiä", että se helppoa kellekään olisi, ja hetkessä unohtunut?

Ei kukaan, ja siltikin näitä lohduttajia riittää kerta toisensa perään. Vaikka yrittää suunnata ja suuntaakin katseen tulevaan, on onnellinen siitä tiedosta että ainakin raskautuminen on mahdollista eikä tarvitse enää odottaa sitä että ylipäätään tuleeko raskaaksi, niin silti tuleva pelottaa ja nämä tunteet kulkee mukana lopun elämää. Varsinkin, jos keskenmenoja tulee useampi peräkkäin..

ei niitä lapsia tänne maailmaan tehdä sillä aikataululla kun itselle on parasta, vaikka tuntuu että niin monella asia on juuri noin! kaikki soljuu mukavasti eteenpäin, sillä aikaa kun kanssasisaria painii tämmöisten asioiden kanssa ja tajuaa, että lapsen hedelmöittyminen on ihme, eikä itsestäänselvä kalenteriin merkittävä asia.

Kristel, mie sanon tuohon että nimenomaan; ajatuskin uudesta raskaudesta tuntuu hankalalta, pelkään toista km/kkm:ää niin paljon. Toisaalta haluan mielipuolisesti (ja väliin pakkomielteisestikin) raskautua uudelleen ja katsoa, päättyykö odotus hyvin vai hyökkääkö sama murhe niskaan uudestaan. Sen kumminkin takaan, että yritys kuitenkin alkaa kunhan ne yhdet menkat ovat menneet..

Parisuhdettammekin olen miettinyt moneen kertaan. Toisinaan en ole ollenkaan varma suhteemme tulevaisuudesta, olen kuitenkin vielä nuori nainen.. Tai sitten tämä on vain tasoittunutta arkea yhteenmuuton jälkeen - mutta toisaalta kieltämättä tuntuu että asun parhaan kaverini, enkä kihlattuni kanssa. En tiedä..

(Tänään tuli jälleen itku, kun olen nyt harjoittelussa alakoulun pienryhmässä ja heidän uskonnontunnillaan oli puhe hautajaisista. Yksi tietenkin kirkkaalla äänellään kysyi voivatko vauvatkin kuolla. Samantien alkoi ahdistavan kiristävä tunne ja kyyneleiden virta - eikun suorinta tietä ulos luokasta rauhoittumaan..)

Hei!
Eilen menin ultraan aamulla hyvillä mielin. Rv 12.En osannut odottaa mitään näin kamalaa
.Minulla edelleen raskausoireita ja kun kätilö ultrasi niin ei löytänyt sykettä :( Vieläkään en jaksa uskoa tätä todeksi.Välillä jo mietin mitä jos koneessa oli vikaa?Miksi en pyytänyt uutta ultraa..odottanut?
Antoivat suoraan vain pillerin ja lauantaina takaisin sairaalaan tyhjennykseen :(
Muuta ei voi kuin itkeä..odotin tätä vauvaa niin kovasti.Eikä helpottanut lääkärin sanat että heti vain uutta yritystä putkeen kun 1 kuukautiset tulleet :/
Pelko uudesta raskaudesta on kova..ehkä en menekkään ensimmäiseen ultraan vaan annan ajan kulua ja kyllä se kroppa varmaan itse ilmoitaa jos joku on huonosti.En vain ymmärrä miten on mahdollista että sykettä ei ole ja vauva ei itse tule ulos eikä raskausoireet ole loppuneet ;(

Tulit niin yllättäen ,sinut heti hyväksyttiin. Kasvoit sisälläni, sait minut rakastamaan, sait minut iloitsemaan jälleen siitä miten elämä voi tuntua ihanalta

Argh, miksei kuukautiset voi jo tulla?! Nyt jo viisi viikkoa tuhruvuodon alkamisesta, neljä ja puoli lääkkeiden ottamisesta. Miten muilla, miten nopeasti kierto normalisoitunut?

Minulle jouduttiin tekemään raskauden keskeytys sikiön poikkeavuuden takia.. Hänellä havaittiin olevan anenkefalia ja ei ollut muuta vahtoehtoa kuin laittaa kesken.. Vaikeinta oli kun näki kun pikkuisen sydän sykki ja jalat ja kädet liikkuivat kovin mutta niin oli tehtävä... Pikkuinen pääsi parempaan paikkaan keskiviikkona ja näin pienen ihmeen joka oli hyvä että pystyin antamaan sille hyvästit... Viikkoja oli 12 5... Mutta päivä kerrallaan tästä selviää

Minä tuun tänne nyt huokailemaan samaa kuin Kristelkin.. Mikseivät menkat voi jo tulla?
Tyhjennyksestä ja kaavinnasta on nyt neljä viikkoa ja muutama päivä päälle mutta edelleen odotuttaa vain.. Oon jokaisesta pikku nipsauksesta mahan tienoilla jo ihan täpinöissäni että NYT ne alkavat mutta ei kuitenkaan. Mälsää vaan odotella. :-/

Hei! Jes! Viimeyönä, 38 päivää lääkkeistä ja kaavinnasta housuihin tipahteli vuotoa! Nyt on tyypillistä pientä menkkamaista kipua selässä - jee jee jee!

Oli tosiaan aika tukalat oltavat väliin odotella että milloin kroppa on palautunut. Mutta nyt viimein - oletettavasti nää nyt on ihan menkat vaikka aika niukeet ovatkin..

Nyt saisi taas alkaa painimaan sen uusi raskaus -ajatuksen kanssa. :-/

Tuntinen meni, että nämä kaikki luin. Isot halit kaikille kanssasisarille.

Voi Sirena--

Moi,

mulla alkoi menkat vähän reilu 4 vkoa tyhjennyksen jälkeen. Jälkivuoto kesti reilut 2vkoa.

Kyllä ne sieltä alkaa, ellette ole toistamiseen jo raskaana. :)

Onnea kaikille!

Tunteita riittää, soittelin verikokeiden vastauksia naistenpolille ja hoitaja yllätti minut kysymällä miten olen jaksanut. Piti oikein pysähtyä puhelun jälkeen miettimään, että no miten! Olen keksinyt oheistekemistä niin paljon, että joka kerta kun pysähtyy miettimään kokemaansa niin tunteita on paljon ja oikeastaan pelottaa pysähtyä niitä tuntemaan, sillä pelkää murtuvansa.

Ole tässä sitten tukena kaikille vastasynnyttäneille, kohta synnyttäville ja juuri raskautuneille ystäville ja sukulaisille.. yritän, mutta en voi sille mitään että olen aikalailla sulkeutunut omaan kuoreeni tällä hetkellä ja kohdatessani muita joudun tekemään sen tietoisesti, sillä menetys tuntuu yhä niin pahalta.

Niin, ja se päätös että joko sitä aletaan uuteen yritykseen.. jotenkin tässä on saanut erilaisista asioista kiinni, niin on jännä että on taustalla myös tunne, että pitäisi odottaa kuukausi pari.. vanhimmat lohduttajat eli isovanhemmat viisaina sanoinaan ovat sanoneet, että ei muuta kuin porskuttaa eteenpäin, odottaa vähän aikaa ja sitten uuteen yritykseen.
Kun ei vieläkään haluttaisi yrittään kontrolloida elämän mahdollisuutta, miksi pitäisi odottaa kun vauvan haluaa? Miksi sitten nyt tuntuu, että pitäisikin käyttää ehkäisyä jonkin aikaa?

Voi veikkoset. Mie erehdyin eilen jutustelemaan aiheesta miehen kanssa, ja arvatkaapas kävi vähän samoin kuin eas:lla.

Mies on antanut olettaa, että jatketaan yritystä heti kun mie olen valmis mutta eilen kun kysyin häneltä asiasta hän totesikin että on ehkä parempi odottaa pari kuukautta, vaikka sinne kesään asti. Häntä kuulemma pelottaa uusi kkm/km niin paljon, eikä pelkoa ainakaan yhtään hälventänyt tieto siitä, että äitini on saanut neljä keskenmenoa peräkkäin - viimeisimmän tyhjennyksessä hän oli ollut eilen. Että jos tässä on jotain sukujuttua..? :-/

Tuntuu vähän pölkyllä päähän lyödyltä. Oon itsekäs ja äärettömän epäreilu miestä kohtaan jos sinnikkäästi toivon että jätetään ehkäisy pois mutta miksi tosiaan lykätä yritystä paria kuukautta eteenpäin kun molemmat perheenlisäystä kuitenkin toivotaan? Ääh.

Heippa

Tännehän on tullut uutta viestiä...kiva.

Minunkin kuukautiset alkoi sitten sen vähän yli viisi viikkoa tyhjennyslääkkeiden jälkeen ja nyt ollaan kohta oletetun oviksen tienoilla. On ollut ristiriitaisia tunteita uudelleen yrittämisen kanssa, enemmän kuin mitään toivoisin lasta, mutta kahden kkm:n jälkeen pelottaa jo etukäteen. Lisäksi vimeisin kkm oli henkisesti niin raskas, että välillä on koko parisuhde harkinnassa. Meillä on tyypillisesti niin, että kun jommallakummalla on hankalaa syystä tai toisesta, heti rupen (mies ei) kyseenalaistamaan suhteen tilaa - osin varmaan aika turhaan. Lisäksi tässä on asunnonhankinta käynnissä, joka on osoittautunut tosi rasittavaksi puuhaksi ja yöunia on mennyt senkin takia. Mutta arvelen, että kyllä me kuitenkin uudestaan lasta yritetään ja ehkä jo tästä kierrosta. Miehellä ei ainakaan olisi mitään sitä vastaan.

Mutta toisin oli ekan kkm jälkeen, joka oli pari vuotta sitten. Silloin kävi itse asiassa niin, että erosimme, juurikin siitä syystä, että mies ei sitten halunnutkaan yrittää heti uudelleen vaan sanoi, että halua odotella puoli vuotta. SUhteen tila ei silloin ollut kovin hyvä ja hän oli sitä mieltä, että pitää saada se reilaan ensin ja hänen omakin mielilalansa oli matala. Minulle ajatus puolen vuoden odottelusta oli niin murskaava, että päädyimme eroon. Noh, eroa kesti puolitoista vuotta (jonka ajan olimme kyllä koko ajan yhteydessä) ja sitten tehtiin päätös palata yhteen. Tulin raskaaksi ja taas kkm. Mutta nyt on kyllä onneksi toinen tilanne sen suhteen, että mies ei halua enää lykätä uutta yritystä. Minun ikäni huomioonoottaen siinä ei olisikaan mitää järkeä (olen 38v).

Mutta siis Nnoorielle ja easille: tajuan todella miten kamalata tuntuu, jos mies sanoo, ettei haluakaan heti yrittää uudestaan. Itselleni se oli kestämätöntä. Sanoisin kyllä jälkikäteen, että reagoin turhan hysteerisesti ja erolta olisi voinut välttyä, jos olisin pystynyt keskustelemaan asiasta jotenkin rauhallisemmin. Itse olin niin julmistunut/loukattu miehen lykkäystoiveesta, että sorruin syyttämiseen ja osin varmaan painostamiseenkin, minkä johdosta mies meni entistä enemmän lukkoon. Jos olisin hyväksynyt asian paremmin, voi olla etei olisi mennyt puolta vuottakaan kun hän jo olisi halunnut yrittää uudestaan. Nyt on onneksi toinen tilanne ja minä olen lähinnä se, joka hannailee uuden yrityksen suhteen. Uuden kkm riski pelottaa hirveästi. Mutta elämässä pelot pitää kohdata, mutta siitä tulee kovin kapea.

Onni ainakin Nnooriella on se, että olet vasta niin nuori. Tiedän, että voi tuntua tylsältä kuulla tällaista, mutta ainakaan sinulla ei ole paniikkia hetikohta siitä, että jos lykkäätte yritystä, olisit kohta jo liian vanha äidiksi. Toki toivon eniten, että mies pyörtää päänsä ja haluaakin yrittää pian uudestaan. Toivottavasti pystytte keskustelemaan asiasta rakentavassa ja lämpimässä hengessä.

Kaikkea hyvää meille!

Kristel,
onneksi miulla ei tosiaan ole tuota ikäkysymystä, mutta miehen mielipide kyllä pisti miettimään ihan periaatteesta.
Hän toimii välillä miulla ns. järjen äänenä ja toisaalta olisi ehkä hyväkin odottaa vielä pari kuukautta.
Mutta kun mies sanoi ettei kestä toista kkm:ää putkeen, niin entäs sitten vaikka odotamme hetken ja raskaus menee silti kesken? Samalla lailla saatamme kokea toisen pettymyksen oli yritys aloitettu heti tai parin kuukauden kuluttua. Tässä ehkä ajattelen että "mitä pikemmin sen parempi" - ensimmäisestä raskaudesta jäi niin paha vauvahaave -vaihe päälle. :-( Ja mieskin ilmaisi odottavansa kovasti isäksi tulemista.

Mutta emmeköhän tästä vielä keskustele ja sitten joko pääsemme tai emme pääse molempia miellyttävään lopputulokseen.

Minulla on kaksi onnistunutta raskautta. Esikoiseni syntyi vuonna 2007 ja kuopus 2011. Nyt kun alettiin yrittämään kolmatta lasta niin alkoi vaikeudet. Tulin raskaaksi ja olin onneni kukkuloilla kolmas lapsi on todella toivottu meille. Varasin yksityiseltä ultra ajan koska halusin tietää että kaikki olisi hyvin. Menin ultraan ja ihmettelin hirveästi ku lääkäri ei puhut mitään kun ultrasi. Vihdoin sai suunsa auki ja sanoi että ei ole sykettä olet saanut keskeytyneen keskenmenon. Olin aivan järkyttynyt sain lähetteen sairaalaan. Kahden päivän päästä pääsin sairaalaan ja siellä ultrattii vielä uudestaan ja lääkäri onnitteli olet viikolla 6 3 syke kuuluu hyvin ja että kaikki on hyvin. Mitä ihmettä kaksi päivää sitten sanottii että olen saanut keskenmenon ja nyt "vauvalla" on kaikki hyvin ja syke kuuluu?? Sain uuden ultra ajan viikon päähän. Menin ultraan ja taas syke kuului hyvin ja kaikki näytti olevan hyvin viikkoja oli 7 4. Sitten tuli viikonloppu ja olo muuttui oudoksi ei ollut kipuja tai mitään muutakaan mutta tunne että kaikki ei ole enää hyvin.. Soitin maanantaina sairaalaan ja sain samalle päivälle ultra ajan. Ja sykettä ei enää kuulunut nyt keskeytynyt keskenmeno oli totta vastasi viikkoa 8 . Ja lääkkeellinen tyhjennys. Tulin tämän keskenmenon jälkeen heti uudestaan raskaaksi. Alusta alkaen oli todella voimakkaat raskaus oireet. Ajattelinkin että ei tämä ainakaan kesken mene. Toisin kävi. Taas viikonloppuna tuli outo olo ja maanantaina ultraan. Ja jälleen keskeytynyt keskenmeno vastasi viikkoja 6 4. Lääkkeellinen tyhjennys kotona. Aivan kamala olo tällä hetkellä. Nyt vaan odotan että vuoto loppuisi. Nyt kyllä niin moinen pelko että jos tulen raskaaksi että menee taas kesken. Nyt odotan ainakin kolmet menkat ennen ku uskallan taas yrittää uutta. Mietin vaan koko ajan että mikä ihme on ku koko ajan menee kesken? Olen tietysti onnellinen että minulla on jo kaksi ihanaa lasta mutta kolmas olisi niin toiveena.

Kurjia uutisia monelta tahoittelut - pahoittelut! Tuo ajatus odottelusta on kyllä tosi vakea, tiedän kun olen itse asian läpikäynyt. Jos mitään neuvoja osaan antaa, niin sanoisin easille ja nnoorielle, että painostamisesta ei hyvä seuraa. Tai mistä minä tiedän, omalla kohdalla ei seurannut ja tuli ero (tosin ihan molempien aloitteesta, se oli pattitilanne molemmille). Nyt on toinen tilanne onneksi ja ajankohta lapselle tuntuu sopivalta kaikinpuolin. Mutta kyllä minäkin kolmatta kkm:ää pelkään, hirveästi.

Mulla on kyllä sellainen tunne, että ovulaatio jäi tässä kierrossa tulematta. Olisi pitänyt olla jo 3 päivää sitten ja yleensä tunnen sen ihan selvästi. Tuntuu nipistys vatsassa ja ennenkaikkea lima on ihan erilaista koostumukseltaa, jotenkin mehukkaampaa. Nyt ei ole mitään nippailuja eikä myöskään mitään liman muutoksia. Pöh. En usko, että tärppää tästä kierrosta, vaikka oletetun ovulaation aikoihin onkin ollut toimintaa. Mitään ovistestejä en ole koskaan käyttänyt, enkä ole kiinnostuntu käyttämään. Uskon, että omalla kohdalla homma menisi liialliseksi puurtamiseksi.

Olispa kiva jos tänne tulisi joku ilouutinenkin, että joku km kokenut on jo raskautunut!

Hmm, mitäs mie pääsin juuri sanomasta. Viimeyönä jätimmekin ehkäisyn lojumaan yöpöydälle, eli sanoisinko niin että epävirallinen yritys onkin alkanut.

Tuntuu kyllä niin utopistiselta ajatella, että pian olisinkin taas raskaana. Ajatus jännittää, kihelmöi ja pelottaakin aika lailla. Saapa nähdä näinkö plussaan jo tästä kierrosta vai meneekö kauemmin, mikäli nyt jatketaan yritystä enemmänkin kuin viimeyön verran.

--

Tyhmää! Joudun vast edes ottamaan osaa keskusteluun miehen kannettavalla, oman koneeni IP-osoite on sorsittu niin että oon olevinaan kommentointikiellossa tänne. :-/

Itsellä vähän sellainen tunne, että tästä kierrosta ei taida vielä tärpätä. Kuukautisten, jos niiden nyt voi ajatella olevan heti säännölliset kkm jälkeen, pitäisi alkaa n viikon päästä, yritystä on tässä kierrossa ollut, mutta minkäännäköisiä oireita ei kyllä ole. Tai on vähän nipistyksiä vatsassa viime päivinä, mutta rinnat eivät ole yhtään arat, eikä muutenkaan mitenkään 'outo olo', toisin kuten kahdessa keskemenneessä raskaudessa, joissa molemmissa tiesin jo hyvän aikaa ennen plussaa, että raskaana ollaan.

Mies toppuuttelee, että älä ajattele asiaa nyt vielä, ettei meille molemmille tule pettymystä, jos testissä on nega. Arvelen, että on ja arvelen myös, ettei pieneltä pettymykseltä voi välttyä.

Mites teillä muilla on uuden yrityksen kanssa? Onko sitä? Missä tunnelmissa?

Kiitos lämpimistä sanoista ja kannustuksesta! Ihana kuulla, että sinulla keskenmenoa seurasi onnistunut raskaus, toivottavasti synnytyskin menee mallikkaasti. Olisihan se tietty ihanaa, jos minäkin olisin raskaana heti km seuranneiden ekojen kuukautisten jälkeen, tällä hetkellä kyllä epäileväinen olo asian suhteen. Aiemmilla kerroilla intuitio on sanonut painavan sanan varhaisten oireiden lisäksi. Mutta on ehkä niinkin että suojelen itseäni pettymyksen mahdollisuudelta ajattelemalla, ettei vielä tällä kertaa tärpännyt. Toivon meille kaikille pikaisia plussia!

Heippa tännekin!
Raskauden keskeytyksestä on nyt kolme viikkoa ja eilen jouduin vielä kaavintaan ja nyt ei pitäisi mitään raskausmateriaalia siellä olla.. Ei pahemmin ole enää vuotanukkaan... Ajateltiin miehen kanssa että odotellaan muutama kuukausi ja yritetään sitten uudestaan... Toivon vaan että seuraava lapsi olisi terve... Vieläkin kyllä itkettää kun mun pieni poika on poissa ja eikä sillä ollut mahdollisuuksia normaaliin elämään... Mutta toivossa on aina hyvä elää vaikka tulisi vastoinkäymisiä elämässä.. Sitä se elämä on... Oppii arvostamaan elämää enemmän ja enemmän... Voimia kaikille!

Heippa

Mitä tänne kuuluu? Hiljaista näköjään. Miten toipuminen eteneen, onko uutta yritystä. Täällä oli ekojen menkkojen jälkeen, mutta toisetkin tulivat, eli ei siis tärpännyt. Muutenkin vähän hankalaa oloa, unettomuutta ja tulevaisuuden mietiskelyä. Ajatus uudesta raskaudesta on toiveissa mutta pelottaa silti vietävästi.

Raskauden keskeytyminen rv. 8.

Raskaus – tunteiden sekametelisoppa!
Eräänä iltana teimme miesystäväni kanssa ClearBlue digitaalitestillä raskaustestin, sillä minusta oli tuntunut jo jonkin aikaa oudolta ja kuukausia ei ollut näkynyt hetkeen. Testi sanoi ” 3 raskaana”. Emme voineet uskoa sitä. Kaiken maailman tunteet valtasivat meidät. Olimme hämmästyneitä, onnellisia, paniikissa ja huh, kaikkea.
Aikamme keskustelimme raskaudesta ja elämän tilanteestamme. Olisiko itsekästä pitää lapsi vai itsekästä tehdä abortti? Elämäntilanteemme oli lapsen tuloon epävakaa. Molemmat opiskelijoita, rahattomia ja asuimme eri asunnoissa, mutta rakasti(a)mme toisiamme ja lastamme jo paljon.

Abortti – en pystynytkään.
Menin yksityiselle lääkärille ultraan, jossa todettiin, että olen rv. 6 4 ja, että kaikki oli hyvin. Lääkäri totesi myös, että minulla on kaksoinraskaus!!! Tämä muutti aikalailla ajatuksiamme. Ainakin sillä hetkellä. Päädyimme miesystäväni kanssa kuitenkin raskauden keskeytykseen ja meninkin keskussairaalaan naistentautien poliklinikalle, että saisin keskytyslääkkeet.. En vain pystynyt siihen.. En millään.. Lähdimme kotiin, terveet lapset mahassani... Olimme onnellisia!!

Osanottoni Möltti ja kiitos koskettavasta kirjoituksesta. Toivottavasti teillä tärppää kun aika on siihen sopiva. Seuraavat ajat kuluvat varmaan surun parissa ja niin kuuluuukin.

Täällä on epävakaat tunnelmat .Parisuhde taas kerran kriisissä, en tiedä miltä osin nämä keskenmenot vaikuttavat asiaan. Nyt se olen minä, joka epäröi uutta yritystä, koska suhteessa on niin hankalaa. Mies olis valmis yrittämään samantien uudestaan, minä en tiedä mitä ajatella. Lasta haluaisin enemmän kuin mitään, mutta onko sille otollinen aika nyt, kun elämä koettelee muuten? Toisaalta, jos nyt lähden tästä suhteesta, lapsihaaveet saanee heittää, liian paljon ikää mittarissa.

Raskasta.

Liitympä keskusteluun vaikka minulla ei "varsinaista"keskenmenoa ole ollut vaan tuulimunaraskaus. Yhtäkaikki minun mielestä sillä onnellisesti raskaana luulin olevani. Mieheni kanssa leijuimme onnesta,ilosta ja rakkaudesta tulevaa esikoista odotellen! Kaikki tuntui muutenkin "oikealta",pahoinvointia,rinnat arat ja olo muutenkin tosi turvonnut. Mentiin sitten varhaisultraan rv 8 1 varmistamaan, että kaikki on hyvin, no eihän se niin mennyt..se kun lääkäri oli hetken hiljaa herätti jo epäilykset, kun lääkäri sanoi asian ääneen romahdin täysin ja puhkesin hysteeriseen itkuun! Aamulla sitten sairaalaan jossa asia varmistettiin ja seuraavana päivänä kaavintaan. Nyt voi sanoa miltä tuntuu ku matto vedetään jalkojen alta!

Perjantaina sitten menin kaavintaan,oma perussairauteni estää lääkkeillä keskeyttämisen ja siksi suoraan kaavinta. Kun heräsin hoitajat kävivät vuorollaan kyselemässä sattuuko kovin ja kertoivat lääkärin tulevan kohta. Juuri heränneenä lääkepöllyissä en pitänyt tätä mitenkään kummallisena. Lääkäri sitten saapuikin pian ja kertoi toimenpiteen venyneen, sikiöpussi oli ollut niin tiukassa,että hänen oli pitänyt hälyttää toinen lääkäri avuksi. Sanoi kaavinnan normaalisti kestävän noin 5 minuuttia,minulla meni 1,5 tuntia!! Samalla kertoi, ettei kohtuun ollut mitää vaurioita tullut. Kivut oli luonnollisesti tuommoisen ronkkimisen jälkeen sanoinkuvaamattomat viikonlopun! Eilen olo jo ihan ok,tänään vatsakrampit sitten taas alkoi. Soitin osastolle,käskivät ottaa buranaa ja levätä..nyt istun kotona epikriisi kädessä jossa puolet latinaa ja olo ihan pihalla! Antibiootit aloitettiin varalta jo heti pe koska toimenpide pitkittyi niin, eihän kohtutulehdus nyt voi puhjeta jos syön jo 2 antibioottia??Lääkäri sanoi lähtiessä että tämä ei tulevaan raskautumiseen vaikuta mitenkään ja uutta saa yrittää heti kun vaan itsestä siltä tuntuu. Pelottaa vaan, että jotain vahinkoa kohtuun pakko tulla tommosen jälkeen..kait tämä on normaalia paniikkia tämmöisen shokin ja rääkin jälkeen. Toivon vaan niin, että lääkäri oli oikeassa ja toivoa vielä on

Hei!

minä se sain iloisen uutisen yhtenä ankeana maanatai aamuna ja testini näytti plussa olen raskaana. riemuissani miehelleni soittamaan ja voi sitä iloa ja ilon kynelten määrää. viimeinkin saisimme vauva.

neuvolassa kävimme yhdessä maanantaina ennen vappua. kaikki oli kunnossa ja loistavasti ja minä lähes leijailin. olin onnellinen iloinen ja olisin niin kovin halunnut kertoa kaikille että vauva on tulossa. nyt kun kirjoitan tätä olen onnellinen että en kertonut kuin perheillemme.

olin lauantaina kylässä ystäväni luona ja kävin vessassa ja herran jumala mulla oli housuissa verta ihan rehellistä verta. säikähdin kovasti ja hyvin vaitonaisena koitin päästä lähtemään ystäväni luota mitään paljastamatta kun ei hän tiennyt koko asiasta.

ajoin autoa kohti terveyskeskustamme ja itkin minä itkin niin että en tiedä näinkö kunnolla edes eteeni. pääsin onneksi lääkärin luokke suoraan ei ollut jonoa ja siellä annatin tulla kaiken yli vuoden yrityksistä kolmesta keskenmenosta ja hirveestä säikähdyksestä ja pikkuhiljaa rauhotuin.

lääkäri tutki aikansa ja sanoi että syytä lopulliseen paniikkiin ei ole vuoto on niin vähäistä ja niukkaa. kerta kipujakaan ei ole niin epäili et kudokset on vaan ottanut itseensä. minä siis tyydyin tähän ja ilta menikin toiveikkaissa merkeissä.

yöllä heräsin kuitenkin ja melkoisen kovat vatsakivut olivat tulleet kylään. otin särkylääkettä ja itkin itseni uneen tiesin että sairaalalle tullee lähtö.

aamulla soitin terveyskeskukseen ja kerroin vuodon lisääntynen merkittävästi ja kivuista jotka oli melko voimakkaita. sain lähetteen suoraan sairaalalle ja sinne meninkin. en enään itkenyt en osannut itkin jo yöllä. ultrassa ei kohdussa näkynyt mitään liikettä ja kohtu oli selkeesti alkanut jo tyhjentymään.

en tiedä olenko enään niin vahva et uskaltaisin uudestaan. olen terve nuori nainen jolle on osunut liian monta keskenmenoa. ilman että ensimmäistäkään syytä olisi minulle kerrottu. tuntuu vaan kohtuuttomalta että en saa lasta vaikka kuinka haluisin vaan aina saan keskenmenon. ensimmäinen ihan alkuviikoilla 5 toinen viikolla 6 seuraava viikko 8 ja nyt viimeinen viikolla 12

Pahoittelut Piikkiruusu ja Huoh! Ja tervetuloa joukkoon! Tosi ikäviä tarinoita, raskauden keskeytyminen on aina traagista ja Piikkiruusulla on valitettavan monta niitä takana. Oletko käynyt tutkimuksissa? Yleenäshän niihin pääsee kolmen km jälkeen ja käsittääkseni on joitain km aihettuavia ongelmia (esim. veren hyytymistekijät ja autoimmuniteettiongelmat), joita voidaan hoitaa, ts. estää keskenmeno. Toivon, että pääset tutkimuksiin ja ennen pitkään saat kokea täysiaikaisen raskauden!

Ja Huohille voimahali myös! Aika auttaa suruun. Näiden km myötä tulee vaan aika toisenlainen suhtautuminen raskauteen. Mulla on niitä 'vasta' kaksi takana ja nyt jo pelkään mahdollista kolmatta! En siis ole vielä raskaana uudestaan, mutta toivottavasti ennen pitkää.

Nnoorie: uskon, että kierto voi mennä sekaisin pidemmäksikin aikaa.Joillain vaan menee. Ovulaation ajankohta voi heittää myös tämän myötä ja kait on teoriassa mahdollista, että olisit raskautunut jo tästä kierrosta. Ikävä kuulla, että parisuhde on kriisissä, täällä välilä vähän samoja tunnelmia, toisaalta meidän parisuhde on aina ollut aika haastava. Itsellä oletetun ovulaatoin jälkeiset päivät, tosin en ole km jälkeen tuntenut ovulaatiota laisinkaan aikaisemmasta poiketen, mikä vähän hermostuttaa. Onko teillä vielä ristiriitaa sen suhteen, yritetäänkö uudestaan, vai mikä mättää? Täällä muuten vaan haastavaa aina välillä, kait sitä voi elämäksikin kutsua.... :)

Tunnen tuskan. Eilen mentiin ensimmäiseen ultraan ja ruudulla näkyi pieni ihminen. Viikkoja piti olla 11 4. Pelko oli ollut takaraivossa ja se sai päätöksen kätilön todetessa ettei sykettä ole. Pieni rakas oli kuollut 10 4. Tätä tuskaa ei voi mitata millään. Sain tyhjennyslääkkeet kotiin ja otin ne kotona klo 16.00. 21.00 supistukset olivat hirveät ja pieni vauva syntyi. Ei mennyt vessanpönttöön, koska käteni sattui juuri olemaan alhaalla, kun vauva tuli pois. NIin pieni ja niin täydellinen sormineen ja pienine varpaineen. Verta tuli kuin hanasta. Itku ja menetyksen tuska järjetön. Suihkussa pyörryin ja heräsin lattialta pää ja olkapää kipeänä. Tänä aamuna toivoin, että kaikki olisi pahaa unta. Mutta ei. Ei se ole unta. Pieni ei jaksanut, pystynyt elämään. Itsesyytökset käyvät mielessä, vaikka tiedän ettei olisi voinut estää. Sanoja kuvailemaan sitä tuskaa ei ole. Verenvuoto on heikentynyt. Eilen tuli suuria hyytymiä vauvan syntymän jälkeen ja suihkuun syntyi istukka. Pieni ihminen nukkuu pihalla, ruusujen alla. Ikävä on sanaton.

2p 1enkeli, voimahalit ja osanottoni km suhteen. Järkyttävältä kuulostaa, että pieni kuollut putoaa omaan käteen. Itselläni alkio tuli ulos istukan mukana, eikä siitä erottanut mitään, oli vaan suuri limainen möykky ja alkio jossain siinä seassa.

Voimia uuteen yritykseen! Tässä vaiheessa on vaikea sanoa mitään lohduttavaa, mutta niin se on, että aika auttaa. Omasta km toteamisesta, viikoilla 12 , on jo kohta kolme kuukautta. Mieli on toipunu tjo niin, että ajatus uudesta yrityksestä tuntuu oikealta.

Nnoorie: harmi kuulla, että parisuhderintamalla hämärää. Itse olen ainakin sellainen, että ole helposti kyseenalaistamassa suhdetta ja eroajatuksissakin helposti aina konfliktin sattuessa. Olen nyt kuitenkin ajatellut, että pistän ne sivuun - koska niitä on ollut aina kaiissa parisuhteissa - ja toivon, että uusi pieni lähtisi alkaisi pian masussa. Miltä susta tuntuu jatkaa vauvan yrittämistä, jos mietit samalla eroa? Oletko ajatellut, että ehkä haluaisit erota kuitenkin, vaikka tulisitkin raskaaksi? Onko mies edelleen sitä mieltä, että haluaisi odottaa uuden yrityksen kanssa? Milloin sulla on jälkitarkastus? Voimia!

Heippa. Mahtuisko tänne vielä yksi keskeytyneen keskenmenon kokenut? Taustaa tässä sen verran, että olimme mieheni kanssa yrittäneet lasta lähes kolme vuotta. Alussa periaatteella, tulee jos on tullakseen ja viimeiset 1.5vuotta tosissaan. Ensimmäisen kerran saimme raskaustestiin kaksi punaista viivaa helmikuussa. Voi sitä onnea! Olimme niin sitä odottaneet ja valmiita vanhemmuuteen. Kävin varhaisultrassa rv.7 3 ja näin aivan ihanan sydämen sykkivän.

Onpa tämä keskustelu hiljennyt! Vaan onhan se kai hyväkin, niin ettei ainakaan uusia suruisia ole ilmoittautunut.. :-)

Omasta "tilanteesta" sen verran, että sain tosiaan viime kuun lopulla otettua suunnittelemani tatuoinnin ja rakastan tätä enemmän kuin mitään. Siivet miun pikkuiselleni.

Heips ! Mitäs tänne kuuluu pitkästä aikaa? Onko kellään vieläkään ilouutisia? :) Itse tein tänää raskaustestin kun oli ollu viikon verran jo jonkin sortin pahoinvointia.. negaa se kuitenkin näytti. Nyt on pikkuhiljaa alkanut tulla pelko takaraivoon, että enkö kilpirauhasen vajaatoimintani takia voi tulla raskaaksi tai jos tulen meneekö se aina kesken.. Mieheni on alkanut pikkuhiljaa lämpenemään ajatukselle uudestaan, suojaamatonta seksiä olemme harrastanut jo pidemmän aikaa hänen pyynnöstään. Raukkaa vain jänittää.. mutta niin se on kaikilla miehillä iästä riippumatta.

Kävimme tänään (rv 20 4) rakenneultrassa. Kokemus oli järkyttävä kun sydänääniä ei enää löytynyt. Kaikki kun oli vielä kunnossa neuvolassa pari viikkoa aiemmin. Sydän on surua täynnä ja edessä on varmasti elämämme kauhein viikonloppu kun menemme synnyttämään pienokaisemme.

Voimia kaikille saman kokeneille, emme edes tiedä vielä miten itse jaksamme tämän.

Iäisyys on täynnä rakkaitamme, jotka antavat olemassa olollaan lohtua muistoissamme. Ei niin pientä, jota ei koko sydämestään rakastaisi.

Hey, I've just received a free Minecraft Giftcode!
You can get one too!

>> minecraftcodes.me

Ajattelin liittyä keskusteluun, kun tuska ei tunnu helpottavan ja alan jo harkitsemaan ammattiavun hankkimista. Kokeillaan nyt vertaistukea ensin. Raskautta oli yritetty noin vuosi ennen kuin maaliskuussa sitten tehtiin positiivinen raskaustesti. Olimme tietenkin onnemme kukkuloilla.

Toukokuun loppupuolella olimme kauan odottamassamme ensimmäisessä ultrassa 13. raskausviikolla. Vähäisetkin raskausoireet olivat loppuneet jo muutama viikko sitten ennen ultraa. Viikot kuluivat todella hitaasti. Oli ahdistavaa, kun kaikki ihmiset, joille kerroin pahoista aavistuksistani, sanoivat sen olevan vain normaalia odottavan äidin huolta (mm. neuvolan täti). Muutama päivä ennen ultraa alkoi sitten niukka tuhruvuoto, mutta neuvolaan soittaessani senkin sanottiin olevan normaalia. Olin kuitenkin ultraan mentäessä lähes varma, että raskaus oli mennyt kesken. Tietenkin sitä elätteli takaraivossaan toivoa, mutta olin varautunut pahimpaan.

Niinhän siinä sitten kävi, että ultrassa näkyi pieni, ihmistä muistuttava olento kellumassa elottomana. Sydänääniä ei tietenkään kuulunut. Kehitys oli lakannut jo rv 9 1. Kaikkein pahimmalta tuntui, että olin yli kolme viikkoa kantanut sisälläni kuolemaa. Vatsakin oli jo pyöristynyt, keho luuli olevansa raskaana sikiön kuoltua. Sain lähetteen vielä sairaalaan, jossa lääkäri varmisti keskenmenon. Sain valmistavat lääkkeet keskenmenon lääkkeellistä hoitoa varten. Ne laukaisivat yhtäkkiset, mutta lyhytaikaiset kivut automatkalla kotiin ja vähän veristä vuotoa. Lääkäri sanoi, että uutta raskautta voidaan alkaa yrittämään heti jälkivuodon loputtua.

Kahden päivän päästä ultrasta menin lääkkeellisen keskenmenon hoitoon osastolle. Lääkkeet eivät tuntuneet tehoavan, ja vasta noin 6 h lääkkeiden oton jälkeen alkoivat supistukset ja vuoto. Ennen osaston sulkeutumista kohtu ultrattiin ja todettiin, että vielä on täynnä vettä ja sikiökin näkyy kokonaisena. Lähdin kotiin. Kotona kivut kävivät sietämättömäksi ja lähdin päivystykseen. Siellä sitten makoilin lääketokkurassa synnytysvastaanotolla synnyttävien äitien kanssa. Ympärillä kaikui tuloaan tekevien vauvojen sydänääniä, niitä samoja, joita niin kovasti omalla kohdallakin odotettiin kuulevamme. Onneksi pääsin sitten osastolle parin tunnin odottelun jälkeen. Seuraavana päivänä aloitettiin uusi lääkehoito. Tiesin jo, mitä odottaa. Kivut tulivat tällä kertaa jo parin tunnin kuluttua lääkkeiden ottamisesta. Illalla sitten "synnytin" sikiön ja istukan metallipönttöön. Olo helpotti heti, tunsin itseni kevyeksi. Iloittiin hetki mieheni kanssa kuin mitäkin urheilusuoritusta, kunnes todellisuus iski vastaan. Olo oli tyhjä. Nyt se kaikki on ohi. Tai niinhän sitä luultiin...

Jälkivuoto jatkui kolmisen viikkoa, kunnes loppui noin viikoksi. Aloimme heti yrittämään uutta raskautta, koska luotimme minua hoitaneeseen lääkäriin. Kuukautiset kuitenkin alkoivat 4,5 viikon päästä "synnytyksestä". Kävin jälkitarkastuksessa kuukautisten toisena päivänä ja lääkärin ultratessa todettiin, että kohdussa on vielä runsaasti raskausmateriaalia ja lisäksi toisessa munasarjassa kookas kysta. En voinut uskoa lääkärin sanoja todeksi. Henkinen toipuminen oli ollut jo pitkällä, kunnes sitten kaikki tuntui olevan jälleen palasina. Lisäksi tämä lääkäri sanoi, että uutta raskautta ei missään nimessä saa yrittää heti keskenmenon jälkeen, vaan limakalvon on saatava toipua vähintään 1-2 kierron ajan. Tunsin itseni petetyksi, eikö lääkäreiden sanomisiin voi luottaa.

Jälkitarkastusta seuraavan päivän iltana aloin sitten vuotamaan kuin hanasta. Seuraavana aamuna hirveä vuoto jatkui tunteja, kunnes menin niin heikkoon kuntoon, että en voinut kuin maata sikiöasennossa. Sairaalaan taas. Siellä verikokeiden tulokset paljastivat, että raskaushormoni oli kuusi ja hb alle 100. Ultrassa todettiin, että kohtu oli vihdoin tyhjentynyt hyvin, jotain epämääräistä siellä kuitenkin vielä oli. 7 cm:n kysta siellä oli paikallaan.

Nyt odottelen kuukauden kuluttua olevaa lääkärintarkastusta. Valtava huoli omaan terveyteen ja mahdolliseen uuteen raskauteen liittyen. Vuotoa on edelleen ja kystakaan tuskin on puhjennut, sen kuulemma tuntee sitten. Henkinen toipuminen on vaikeaa ja usko on melkoisen koetuksella, vaikka tämä ensimmäinen keskenmeno vasta olikin. Kaikki on kuitenkin mennyt niin pieleen ja ajatus siitä, että tällaista joutuisi kokemaan uudestaan tuntuu mahdottomalta. Kaikki mahdolliset epäuskon, surun, vihan ja toivon tunteet on käyty läpi. Miten maailman luonnollisin asia voi olla näin vaikeaa? Onneksi minulla on maailman ihanin mies, johon olen voinut tukeutua. Voimia kaikille keskenmenon läpikäyneille

Kirjoitanpa nyt tähän, kun en suoraan tuonne blogiinkaan ilkeä marmattaa, saati vaivata avopuolisoa taas näillä ajatuksillani.

Mie halkean kohta toden teolla kahtia. Selviä menkkoja ei ole tullut vieläkään sitten huhti(?)kuun eikä näin ollen uutta raskauttakaan. Ajattelin soittaa huomenna neuvolaan ja kysyä mitä siellä ollaan mieltä tästä, että edellisistä vuotopäivistä katsottuna kierto on yli 107 päivää.. Ja koska ei ole menkkoja, ei näin ollen ole ovista eikä näinkään päin ollen myöskään positiivista merkintää testissä.
Mutta koska toivon uutta raskautta niin kovasti, niin saattaahan sekin kai alitajunnassa stressata sen verran etteivät menkat ole uskaltaneet tulla? Mutta että yli kolme kuukautta myöhässä.. Alkaa tulla jo hieman ikävä päiviä jolloin tekee mieli vain maata sohvalla viltin alla kärvistellen vatsakipujen kanssa.. Ja antaisinpa melkein mitä vain yhdestä päivästä, jolloin menetetty pikkuinen tai hanakka toive uudesta raskaudesta ei kaikuisi mielessä.

Isä1972 ja Murunen111: valtavan suuret pahoittelut menetyksistänne! Keskenmenot ovat aina hirveitä (itsellä takana kaksi peräkkäistä), mutta en pysty edes kuvittelemaan, miltä se saattaa tuntua jos viikoja takana jo 20! Voi hurja. Ei voi kuin toivoa ja luottaa, että aika parantaa haavat.

Nnoorielle pitkästä aikaa myös hei! Sun tilanne kuulostaa kyllä kummalta! Ettei ei menkkoja yli 100 päivään! Mitä muuta tuo voi merkitä kuin raskautta, mutta jos olet kerran tehnyt testejä... Ottaisi yhteyttä lekuriin, jos olisin sinä.

Itsellä on iloisia uutisia, tein positiivisen raskaustestin kesäkuun alussa, eli nyt mennään rv12. Eka virallinen ultra kohta tulossa, toki jännittää aika lailla, kun edelliset km:t todettiin juuri ultrissa (olivat siis keskeytynetitä), mutta olen silti toiveikas ja luottavainen, että tällä kertaa on kaikki hyvin. Voin tulla raportoimaan, kun ultra on ohi. Toivottavasti toivottavasti toivottavasti kaikki olisi hyvin!

Kristel,
ONNEKSI OLKOON!

Sainpa viimein kirjauduttua tänne palveluun minäkin. Tämä viestiketjunne tuli itsellenikin viime keväänä läheiseksi ja toi paljon lohtua, erityisesti Kristel ihailin voimiasi kannustaa niin ihanasti muita oman surusi keskellä. Ja kuten nnooriella itsellänikin silmät kostuivat ilosta kun luin tämän viimeisimmän uutisesi, voin vain sydämestäni toivoa että kaikki menisi tällä kertaa hyvin. Meillä on hyvin samankaltaiset kokemukset takana, itselläni todettiin myös varhainen kkm 12 vkon ultrassa viime keväänä (ja ollaan lähes samanikäisiäkin...) ja itse plussasin uudelleen nyt heinäkuussa kuukautta sinua myöhemmin. Varovaisella kannalla ollaan, viime kevään kokemuksista viisastuneena kävin nyt yksityisellä varhaisultrassa 7 viikoilla ja syke näkyi, mutta vielä tässä ehtii tapahtua paljon. Oletko Kristel käynyt jo ultrassa vai onko nyt virallinen ultra ensimmäinen? Jännittää varmaan mielettömästi, niin varmasti ainakin itseäni sitten kun sen virallisen ultran aika lähestyy... Ja voimia teille kaikille muillekin km:n kokeneille ja parempaa onnea ensi kerralla!

Kiitos nnoorie ja Pioninnuppu onnitteluista ja kauniista sanoista! Minullekin tästä palstasta on ollut korvaamatonta apua silloin kun suru oli suurimmillaan ja olen kiitollinen siitä tuesta, jota olen kohtalotovereilta saanut.

Lämpimät onnittelut Pioninnupulle uudesta raskaudesta! Ja ihanaa, että olet jo ehtinyt varhaisultraan ja syke näkyi. Pidän peukut ja varpaat ristissä, että kaikki menee tällä kertaa sydän.

Ja että nnooriella ja kaikilla muillakin menetyksen kokeneilla tärppää pian uudestaan!

Itse kävin varhaisultrassa tämän raskauden kanssa vasta viikoill 9 4, koska en suoraan sanoen uskaltanut mennä sitä ennen. Lisäksi ajattelin, että venytän sinne menoa, koska edellisessä kkmssä oli kaikki hyvin vielä viikoilla 7 , mutta viikkoa myöhemmin pieni oli jo menehtynyt.

Varhaisultrassa oli kaikki kuitenkin hyvin ja eilen oli varsinainen np-ultra, joka oli kyllä suurin ilonpäivä pitkään aikaan. Pieni on elävä ja vilkas ja vastaa täysin viikkoja (12 4). Rakenne (luut, selkäranka ja aivopuoliskot) näyttävät kätilön mukaan myös hienoilta. Tämä ultra oli kyllä paras synttärilahja ikinä (täytin vuosia päivä ennen ultraa)!

Mutta päivä kerralla mennään silti, huomisesta ei voi koskaan tietää. Jos jotain, niin nöyryyttä ja kiitollisuutta nämä kkmt ovat opettaneet.

Onnea ja voimia kanssasisarille uusiin yrityksiin/raskauksiin ja lohtua vastikään menetyksen kokeneille!

Voi onneksi olkoon Kristel olipa ihana uutinen! Eipä sitä varmasti tuon lisäksi enää muita synttärilahjoja kaipaa :) Pidellään täälläkin sormet ja varpaat ristissä että kolmas kerta nyt sitten toden sanoisi sinun kohdallasi. Lieneeköhän siinäkin jotain perää kuten itselleni viime kerralla sanoivat ettei yleensä juuri koskaan tule kahta keskenmenoa ihan peräkkäin(?) Varmasti ainakin sikiöperäisen keskenmenon riskin luulisi olevan sinulla tässä vaiheessa jo aika olematon, toivottavasti kaikki menisi muiltakin osin hyvin. Itse olen pelännyt tuoko ikä mukanaan jotain riskejä raskauteen ja synnytykseen sinänsä mutta neuvolassa väittivät että ei, että ongelma on lähinnä siinä ettei meidän iässä kovin helposti tulla raskaaksi ja sitten tosiaan se jäljellä olevien munasolujen laatu usein on mitä on. Varmaan aika yksilöllista ja riippuu enemmän omasta terveydestä kuin iästä. Varmaan tuo 9 4 on aika hyvä ajankohta venyttää varhaisultraa, keskenmenoriski varmasti jo huimasti pienempi kuin 6-7 viikoilla kun rakenteet alkaa olla jo valmiina. Itse menin melko aikaisin kun sain edellisellä kerralla käsityksen että sikiö oli menehtynyt jo hyvin aikaisin kaiketi jo solunjakautumisvaiheessa ja tietysti kaikenlaiset kohdunulkoiset ja muut riskit pelottivat. Vaikka yksityislääkäri väitti sitten ettei kohdunulkoinen edes vielä näkyisi tuossa vaiheessa ultrassa (olin kuitenkin lähes 8.viikolla jo) ota nyt näistä sitten selvä. Missähän vaiheessa se sitten mahtaa näkyä kun luulisi tuossa vaiheessa olevan jo suuri riski että koko munanjohdin puhkeaa...

Miten olet muuten alkuraskauden ajan voinut oletko huomannut eroa edellisiin kertoihin? Itse huomaan kyllä eron, viimeksi ei ollut pahoinvointia nimeksikään, nyt on pakko vähintään 2 h välein syödä jotain jos haluaa pahoinvoinnilta välttyä. Toivottavasti hyvä merkki :)

Hei Pioninnuppu

Kiitos onnitteluista np-ultran johdosta. Minullekin sanottiin kahden kkmn jälkeen, että kolmas on todella epätodennköinen, toivotaan, että on todellakin näin.

Ihmettelen, ettei muka kohdunulkoista olisi voinut jo sinun viikoillasi todeta! Käsittääkseni sen voi todeta jo ennen sykkee havaitsemista. Kyllähän ultrasta näkee on ruskuaispussi kohdun ulkopuolella vai sisäpuolella, kuten kuuluu. Outoa. Sinun tapauksessasi kaikki on kyllä varmaan hyvin tämän osalta (ja muutenkin), koska ku raskauteen liittyy käsittääkseni tosi kovia kipuja useimmiten.

Itse olen voinut raskauden hyvin. Ennen plussaa oli itse asiassa vähemmän oireita kuin kahdessa edellisessä ja plussa tuli jossain määrin yllätyksenä. Kaksi yrityskiertoa siinä ehti olla välissä km jälkeen, tai ihan eka siis ehkäistiin lääkärin neuvosta. Ekaan kolmannekseen mahtui kahta aiempaa enemmän kuvotusta jossain vaiheessa, mutta oksentamaan en onneksi joutunut. Väsyttänyt on myös ja mieli heitellyt välillä. Mutta esim. edellisessä raskaudessa oli hirveä nälkä koko ajan ja söin kuin susi, kun taas tässä ei ollenkaan. Pahoinvointi on aina hyvä merkki raskaudessa, koska se on selkeä oire ja niin kauan kun on oireita, ei ainakaan yleensä tarvitse epäillä keskenmenoa.

Itse olen käynyt harvakseltaan juttelemassa kaksplus-palstan odotuspuolella, jossa on ketju "keskenmenon jälkeen raskaana, kevät 2012". Sieltä saa neuvoja ja vertaistukea, mukavia ihmisiä. Itse olen tosiaan käynyt aika harvoin, pääosin koska olen ollut kesän maalla, eikä siellä ole nettiyhteyttä. Mutta olen huomannut, että kun en pyöri palstoilla, en muista myöskään olla jatkuvasti huolissani raskauden tilasta, eli minulle tekee hyvää keskittyä muihin asioihin. Mutta on siis kiva ja kannustava palsta, ehkä tavataan siellä?


Kaikkea hyvää! Kaikille!

Hei vielä Kristel,

veit jotakuinkin sanat suustani kun kirjoitit huomanneesi että näillä palstoilla pyöriminen lisää huolta, niin varmasti on ja sinulle ja jaksamisellesi onkin varmasti ollut todella hyväksi että olet sattumalta ollut kesän nettiyhteyksien ulottumattomissa. Itselläni tämä on ollut elämäni ensimmäinen kerta kun millekään nettipalstalle päädyin kirjoittamaan ja oikeastaan ekaa kertaa tällaisia luinkin viime keväänä, alunperin lähinnä ihan asiatietoa etsiäkseni mutta sitten tämä ketju tuli jotenkin läheiseksi ja tällä viikolla sattumalta tämän avattuani ja raskausuutisesi luettuani tuli niin voimakas halu onnitella että oli pakko kirjautua sisään. Meillä tuntui tosiaan olevan valtavasti yhteistä (muutenkin kuin ensimmäisen lapsen odotus samassa iässä ja keskenmenon ja uuden raskauden ajoitukset) Mutta en oikein itse muutenkaan ole sitä tyyppiä että haluaisin kirjoitella enempää asioistani näin julkisesti joten tämä varmaan jää minun osaltani tähän. Kävin äsken tuolla mainitsemallasi kaksplus-palstalla mutta en tähän hätään sitä ketjua löytänyt siellä oli niin paljon tekstiä, mutta ehkä löydän sen paremmalla ajalla joskus varmasti muiden samassa tilanteessa olevien kokemusten lukemisesta olisi hyötyä. Netissä on niin paljon aiheesta ettei itselläni aikakaan riitä ja itse en koe oikein kivana sitäkään että täällä palstoilla tulisi kiintyneeksi ihmisiin joita ei sitten oikeastaan olekaan omassa elämässä olemassa (tuo on tosin nykyaikaa ja monessa mielessä anonyymit vertaistuet varmaan on todella hyväksikin) - mutta jos luet tämän vielä ja jos haluat ja jos sulla on joku anonyymi sähköpostiosoite niin voit laittaa minulle siitä tiedon osoitteeseen [email protected] (avasin sen ihan tätä varten) voidaan sitten katsoa siinä tapauksessa jos omakin raskauteni jatkuu pidemmälle jos molemmat haluttaisiin jakaa kokemuksiamme jatkossakin meillä ilmeisesti on alle kuukausi eroa laskettujen aikojen välillä. Olisi tosi kiva olla yhteydessä samanikäisen ensiodottajan kanssa kun muuten epäilen että ihmiset joita tulen näissä merkeissä tapaamaan tulevat olemaan aikalailla nuorempia ja ehkä aivan eri elämäntilanteessa. Mutta joka tapauksessa kaikkea hyvää sinulle ja onnea jatkoon! Ja samoin teille kaikille muille!

Pioninnuppu: lähetin sinulle s-postia hotmail-osoitteesta. Ei näy lähettäjän nimestä, että on minulta, vasta viestin otsikosta.

Terv. Kristel

Aloin lukemaan tätä viestiketjua ja kuinka surullista se onkaan, löysin myös oman kirjoitukseni toukokuulta :/ Silloin todettu tuulimuna ja siitä seurannut epäonnistunut kaavinta parani ajan myötä niin mielestä kuin kropastakin. Parani niin hyvin, että kesäkuun lopussa tein positiivisen raskaustestin! No lopun kaikki arvaa kun tänne palstalle kirjoitan..5 3 alkoi hieman tiputteluvuotoa, loppui kuitenkin aika pian. Viikko mentiin ihan "onnellisesti odottaen" kunnes 6 4 vuoto alkoi yhtäkkiä niin voimakkaana, että tiesin heti sen raskauden olevan siinä. Yksi enkelilapsi lisää meidän perheeseen :( Nyt vatsaa kramppaa ja särkee mielettömästi, ei kuitenkaan ollenkaan niin paljoa kuin sydäntä. Miten voi olla näin huono tuuri?? Miten voi tulla kaksi keskenmenoa putkeen?? Miksi meille ei voi tulla vauvaa!! Suututtaa, itkettää, vi****ttaa, masentaa ja ei jaksa ymmärtää! Uskaltaako tässä kolmatta kertaa edes yrittää?

Nyt on niin kertakaikkisen lannistettu olo ettei pysty edes kuvailemaan. Ei edes itku tule enää :(

Kylläpä Cristelin tarina lämmittää mieltä!

Oma tarina: keskiviikkona hartaasti odotettu varhaisultra. Viikkoja piti olla 8 4. Oireita riitti koko alkuraskauden ajan: repäisykivut, pahoinvointi ym. Ultrassa ei kuitenkaan löydetty sydänääniä ja kokokin vastasi vain 6 1. :,(

Itkua, masennusta, tunnottomuutta. Sitä arki nyt on. Lääkäri sanoi, että viikon/kahden päästä tulisi kutsu tyhjennykseen. Tuntuu inhottavalta odottaa noin pitkään, kun tietää että masussa kuollut sikiö :( Toisaalta kyllä jo nyt ikävä eikä haluaisi häntä vielä päästää pois :,(

Minulla kivut ei ottanut laantuakseen ja naistenpolilla kävin tarkistuksessa, samalla ottivat hcg-arvon joka miltei viikko keskenmenon jälkeen oli vielä aivan liian korkea. Odoteltiin pari päivää ja arvo oli tuplaantunut, taas pari päivää ja tuplaantunut..kohdusta ei löydy mitään ja munatorvista ei mitään mitä varmaksi voisi sanoa raskausmateriaaliksi. Tuomio kohdunulkopuolinen raskaus mutta paikkaa sille ei vaan voida varmentaa. Torstaina sain sitten solusalpaajapistoksen ja nyt ravataan labrassa oikein urakalla! Maanantaina ensimmäinen hcg-mittaus pistoksen jälkeen, en voi muuta kuin toivoa, että hormonit olisi kääntynyt laskuun! Kauheaa sanoa, mutta olisin mieluummin "tyytynyt" nyt siihen keskenmenoon :( Koko ajan saa pelokkaana tarkkailla oloaan, että ei mikään repeä ja ala vuotamaan vatsaan. Hormonien laskua saa odotella nyt viikkokaupalla ja sillä välin ei uudesta raskaudesta toivoakaan!

Ensinnäkin pahoittelut myös kaikille uusille keskenmenon kokeneille ja onnittelut niille, jotka ovat siitä selvinneet ja saaneet uuden mahdollisuuden.

Itselläni kaikki oli vihdoin kunnossa elokuisessa jälkitarkastuksessa ja kyllä myös aika on auttanut surun käsittelyssä. Toiveenamme on uusi raskaus mahdollisimman pian, mutta vielä ei ole tärpännyt. Toisaalta en sitä vielä odotakaan, koska ensimmäinen raskauskin antoi odottaa itseään lähes vuoden. Toisaalta mahdollisuus uudesta raskaudesta pelottaa hirveästi, joten mieltä raastaa hyvin ristiriitaiset tunteet.

Raskasta on seurata vierestä, kun kaikki tutut ja tuntemattomat tulevat jatkuvasti raskaaksi, mutta toisaalta ymmärrän, että se ei vaikuta omaan lapsettomuuteni tai ole itseltäni pois. Mutta koska lähipiirissäni ei kukaan ole kokenut keskenmenoa, on kai normaalia etsiä vastaavia kokemuksia keskustelupalstoilta. Lukemani kokemukset auttavat minua uskomaan, että keskenmenot todellakin ovat yleisiä, enkä ole ainoa ihminen maailmassa.

Vaikka pahin on nyt ylitetty, itselleni oli tärkeää saada surra rauhassa. Pidin loukkaavana tuttujen ihmisten lohdutukseksi tarkoitettuja sellaisia kommentteja, kuten "pahempi olisi ollut kohtukuolema myöhemmässä vaiheessa tai jos olisit synnyttänyt lapsen, joka myöhemmin kuolisi". Maailmassa voi ajatella aina tapahtuvan hirveämpiä ja kauheampia asioita kuin omat kokemukset, mutta se ei vaan todellakaan helpota surua omasta menetyksestä. Eli teille, joiden läheinen kokee keskenmenon: älkää koskaan vahingossakaan vähätelkö tapahtunutta, vaan mieluummin olkaa tukena surussa. Vaikka sitten ilman sanoja. Tsemppiä

Hello..

Last week I had a miscarriage which is second in 2 years. Beginning last year I conceived after an insemination and miscarried it. Then I went for 3 more inseminations and IVF but they were all negative. Later I conceived again naturally and lost it again the same way as before. There was no heartbeat when I went for ultrasound on week 8. both the times

I asked the doctor (in Naistenklinikka) if some tests can be made so if I get pregnant again, this would not happen. But he said tests can be made only if there are 3 or 4 miscarriages. I am so worried now, I cannot afford to lose another pregnancy because getting pregnant itself has been so tough for me. We have been trying for last 4.5 years and I am 30.5 years old with both of us no known fertility problems.

Has anybody managed to get tests done after 2 miscarriages in public or private centers? I am also thinking of going to a private fertility center. Does somebody have any experience like this? Are there any useful tests that they can do to find out the cause which is worth the money spent in the private center? If there are tests and would be useful, then I dont mind spending since this is really important for me now. Or if I stress more can I also get the tests done in naistenklinikka? But even getting a phone appointment with a doctor seems to be really difficult there.

Please share your experiences and suggestions regarding this.

Still I am trying to take this positively as I have conceived twice and once naturally also. Just before summer when my IVF failed I was so distressed and lost hope that I can get pregnant again. my IVF result was too bad, I just had one embryo and that too didnt implant. But to my good fortune, I got pregnant again spontaneously when I didnt even think about getting pregnant. As soon as I saw the positive pregnancy test, fear also simultaneously developed as I had already lost one pregnancy. But still I had a good hope since this was a natural conception. In the end my fears came true and I lost it. But anyways, this pregnancy has given me hope and confidence that I still have a chance to get pregnant and I could also get pregnant naturally without any treatment. Now I am over it and continuing my life normally with healthy food and yoga and everything. So I am keeping my fingers crossed and waiting for the best :-) Planning to wait till December and then take IVF if needed.

Thanks
Ger.

Hi Ger,

you have a great attitude despite the fact that you have been trying for so long. Considering that it has been so difficult for you to get pregnant I would be surprised not to get further investigations before waiting for another miscarriage. Did you mention that when asking? If it is difficult in public, and you can afford private, go and try. Really, perhaps you would need some other special medication or so to make pregnancy continue. Sorry, as I am not an expert on these, cannot help further. But keep you head up, and don't give up. You will have your lucky day coming.

Hi
Thanks for your encouraging words. Makes me feel good. .I am thinking of one last option to get a phone appointment in Naistenklinikka and request for tests. If not then I would atleast have a consulation in private and proceed accordingly. I too really hope and may be some intuition that I would have my lucky day too :-) Thanks for your wishes!

Meillä kävi niin, että perjantaina alkoi vähän vuotamaan. Viikkoja oli tuolloin12 1. Niskapoimu-ultra olisi ollut seuraavana maanantaina.
Soitin päivystykseen ja aikani jaariteltuani sain luvan tulla paikan päälle. Osottelimme vuoroamme, joka ikinen nuhanenäkin pääsi ennen minua lääkärille, ihmisiä tuli uusia ja lähti ennenkuin minä pääsin sisään. Se jo tuntui vähän ikävältä, koska itsellä tietenkin oli huoli ja murhe.

No, viimein päästiin päivystävälle lääkärille, se oli mies eikä tiennyt mistään mitään. Päivystyksen surkeilla laitteilla yrittivät ultrata, jostain syystä minut piti saada myös ns. synnytysasentoon jonka seurauksena sairaalapöytään rämplättiin niitä jalkatukia melkein 10 minuuttia. Tulos oli heikko ja laittoivat minut polin päivyställe gynekolokille.

Gynekoloki katseli tilanteen ja sanoi että eloa ei ole ja koko vastaa viikkoja 8 6. Kurjaltahan se tuntui.Ennen kaikkea kurjaksi teki se, että oli kantanut kuollutta alkiota niin kauan mukanaan. Mutta jotenkin tunsin sen rangaistukseksi siitä, että raskauduin kertalaakista.

Sain sitten ohjeet emnnä kotiin ja tulla maanantaina uudelleen ja np-ultra-aika vaihtui sitten vähän ikävämpiin tutkimuksiin. Lääkäri sai kaavittua jotain kohdun suulta ja sanoi että hyvin näyttää tyhjentyneen. Sain vielä kotiin vietäväksi Cytotec-tabletteja. Vuotoa ei missään vaiheessa ollut paljoa, ja se jopa loppui, kivut jäivät. Ne olivat kauheita. Kamalaa polttavaa supistelua kesti yhteensä 3 päivää, äitienpäivä oli niistä kamalin kipipäivä. Koko ajan ulos tuli pieniä hitusia ja hieman verta.

Jouduin hakemaan lisää cytotecejä kun kohtu ei alkanut tyhjenemään. Lopulta noita lääkkeitä otettiin 3 eri kertaa, kahdesti suun kautta ja kerran emättimen kautta.

Kukaan ei missään vaiheessa ehdottanut sairaalaan jäämistä, kukaan ei ollut empaattinen, totesivat vain että "tämä on niin yleistä, niin paljon menee kesken että ei se ole kummoinen homma". Niin, ei varmaankaan heille.
Myöskään jälkitarkastusta kohdun tyhjentymisestä ei tehty, sanoivat vain että tee raskaustesti 6:n viikon kuluttua. No näin toimin, ja luojan kiitos kohtu oli sitten tyhjentynyt kokonaan koska testi oli negatiivnen.
Kaiken kaikkiaan keskeytynyt keskenmeno, joka sitten itsekseen kuitenkin alkoi, ja jota kolmeen kertaa avitettiin lääkkeillä ja kaiveltiin myös "paloja" pihdeillä, kesti noin kaksi viikkoa. Siihen asti siis kohdusta tuli kaikenlaisia riekaleita ja hyytymiä. Verinen vuoto jatkui noin 5 viikkoa.

Voin kertoa, että tämä oli elämäni kamalimpia kokemuksia. Tällä kertaa lapsi oli haluttu ja toivottu. Olen myös tehnyt keskeytyksen vuonna 2007, se tehtiin silloin viikolla 9 , lääkkeillä, sairaalassa ja kotiin ei saanut lähteä ennenkuin kaikki tuli ulos. Ja kaikki tuli ulos silloin saman päivän aikana. Silloinkin kipu oli jotain sanoin kuvaamattoman kamalaa, ja tuolloin kipuun sai ottaa vain Panadolia, mikä ei minulle ole koskaan tehonnut. Tässä keskeytyneen tapauksessa sain syödä Buranaa ja suosittelivatkin sitä.

Tapahtuneesta meni noin 5 kuukautta ja onnistuin raskautumaan uudelleen. Nyt on menossa 14 5. Np-ultrassa kaikki oli mainiosti, mutta nyt minua on jälleen alkanut kalvaa tunne, onko vatsassa ketään enää elossa.
Keskeytyneen tapauksessa oireina oli pahoinvoinnin loppuminen alkion menehtymisen tienoilla, rinnat eivät enää olleetkaan arat, valkovuoto loppui kokonaan ja vatsa alkoi toiminaan normaalin hyvin, eli useita kertoja päivässä. Nyt viime viikkoina pahoinvointia ei enää ole ollut, mutta valkovuoto on loppunut, ja kuivaa on kuin saharassa. Samoin vatsa on alkanut taas pelaamaan vanhaan tuttuun malliin, joten tämän vuoksi pelkään jälleen pahinta.
Maanantaina on neuvola, ja kauhunsekaisin tuntein odotan sydänäänien kuuntelemista.
Tässä raskaudessa ne saatiin hyvin kuulumaan jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä 9 2. En olisi koskaan kuvitellut, että lapsen saaminen voikin olla näin riepottelevaa ja pelottavaa aikaa. Varsinkin, kun tuttavapiirissä ei ole kuin muutama joka on kokenut keskenmenon, ja kuitenkin joka tuutissa kerrotaan että sitä tapahtuu kaiken aikaa, noin joka kolmannelle ja miltei jokaiselle joskus.
Voi huokaus, ei tässä muutakaan voi sanoa.

hei, mie oon kokenut tän syksyn aikana kahdet keskenmenot. tai oikeastaan kolmet....koska tossa edellisessä raskaudessa ois tullu kaksoset jos kaikki ois menny hyvin. Ensimmäinen keskenmeno tuli syyskuussa kun meneillä oli rv 7, tuolloin en edes tiennyt olevani raskaana. Ihmettelin vain yllätävää kipua ja vuotoa...menin sitten päivystykseen ja siellä lääkäri kertoi pahoittelunsa että kun tuli keskenmeno. Olin että mitä vitsiä!! olenko ollut raskaana.
Toinen keskenmeno oli rankka kokemus....se on edelleen mielessä...sain sen vasta pariviikkoa sitten. raskausviikkoja oli jo kertynyt 11. Ja olin jo nähnyt nämä pienokaiset ultrassa.....surullista. Vaikka nämä molemmat oli vahinkoja siis raskudet niin silti se tuntuu niin pahalta. Olen 17vuotta, mutta kokenut kauheita. Nyt jos tulen vielä raskaaksi niin toivon että ei tulisi keskenmenoa, sillä enempää en kestäisi....sen takia minulla ja kumppanilla onkin käytössä tuplaehkäissy,.....ettei vahinkoa tulisi...eikä vahinko sitten keskeytyisi-------surullista se on mutta siittä selviää :) onneksi

Itse koin keskeytyneen keskenmenon juuri tällä viikolla. Rupesin viikonloppuna vuotelemaan vertan, ensin vähän, osaksi tiputellen, rv 11 siis. Osaksi ruskeaa vuotoa, osaksi kirkastakin. Yritin päästä yksityiselle gynekologille, mutta eihän sellaista vkl:na saa mistään ja luulin, että kun viikkoja on noin "vähän", ei mua minnekään muuallekaan huolita, joten odotin maanantain ja soittamista neuvolaan. Kipuja tai muita tuntemuksia ei ollut. Yritin ottaa rauhallisesti, lepäillä,jos vuoto oliskin vain harmitonta.
Maanantaina neuvolan th käski minut tk:n päivystykseen jossa otettiin todella,yllättävästi, hyvin vastaan näin alkuraskaudessa olevakin ja tehtiin tutkimuksia. Pelko kävi toteeen, kohtu ei vastannut viikkoja, sydänääniä ei saatu kuulumaan, ja viimeisimmäksi ultrassa oli sikiö,jonka kehitys oli pysähtynyt rv8:lle. Sain lähetteen sieltä naistentaudeille seuraavaksi aamulle, jossa lääkkeellisesti tyhjennettiin kohtua osastolla. Jouduin olemaan siellä yön yli, koska sikiö ei vain lähtenyt poistumaan,supistuksistani huolimatta, oli kuin olisin synnyttämässä lastani :( Käynnistyslääkkeeitä sain siis useampia, kunnes lopulta lääkärin tutkimuksessa seuraavana päivänä se "vedettiin" ulos kanavasta koska oli jo poistumassa kohdusta. Lapseni siis syntyi metalliseen kaarimaljaan,jonka sisältö peitettiin liinalla, etten näkisi. En sitä pyytänytkään tosin :(
Kokemus oli rankka! Etenkin kun sairaalassaoloyölläni näin unen,jossa pieni poika tuli sanomaan minulle heippa, ja katosi. Se oli lapseni jäähyväinen, haluan uskoa niin. Itkettää vieläkin.

Sain sairaslomaan alkujaan viikon ajaksi.

Jälkitarkastus on tulossa ensi kuussa, ja samalla katsotaan verikokeista hcg-arvo ja kilpirauhasarvot. Minulla toinen peräkkäinen keskenmeno ja kuulemma toistuvat keskenmenot voi myös johtua kilpirauhasen vajaatoiminnasta,kertoi lääkäri.

Voimia kaikille lapsensa menettäneille, ette ole yksin

Olen puolen vuoden aikana kokenut kaksi keskeytynyttä keskenmenoa. Ensimmäinen oli kesän alussa. Olin viikolla 12 raskaana, kun tuli pientä mahakipua ja tiputteluvuotoa shoppailemassa ollessani. Lähdin siitä sitten päivystykseen. Päivystävä lääkäri ultrasi. Vauva oli vain viikon 7 kokoinen eikä osannut sanoa asiasta sen enempää. Passitettiin kotiin odottelemaan, mitä tapahtuu. No vuoto pysyi samana, mutta kivut pahenivat viikonlopun aikana. Menin uudestaan päivystykseen ja siellä alkoi kauhea vuoto ja kipu. Lääkäri ultrasi. Totesi keskenmenon olevan meneillään ja että olen niin kipeä koska raskausmateriaali on irtoamassa. Annettiin kotiin kaikenlaisia kipulääkkeitä. Seuraavana päivänä menin taas päivystykseen, koska kipulääkkeet eivät auttaneet. Tunne oli kuin synnyttäisi. Siis olen aiemmin synnyttänyt esikoiseni luomuna. No gynekologi ultrasi taas ja sanoi, että raskasmateriaali on jo kohdunsuulla, muttei saanut sitä revittyä ulos vaikka ronkki kunnolla. Annettiin emättimeen Cytotecit ja osastolle passitettiin. Siellä vietin itkuisen yön. Aamulla todettiin, että kohtu on tyhjä ja pääsin kotiin.

Toinen keskeytynyt keskenmeno oli kaksi kuukautta sitten. En uskonut, että se tulisi toisen kerran putkeen omalle kohdalle. Olimme menossa mieheni kanssa 12 viikolla normaalisti ultraan. Siellä tuli puukon isku sydämeen. Sekin vauva oli kuollut viikolla 7. Saimme viikon päähän ajan naistentautien polille kontrolliin.

Siellä polilla oli sitten vastassa neljä hoitajaa, jotka kaikki ronkkivat mua ku jotain koenukkea. Vauva todettiin uudestaan kuolleeksi. Annettiin kotiin cytotecit. Lääkäri ois antanut vain kaks päivää lomaa mut vaadin viikon. Kotona sit itkin ja ihmettelin. Loppuviikosta piti ottaa cytotecit. Ensin ei tapahtunut mitään, mutta iltasella alkoi tulla kipuja ja verenvuotoa. Oli taas olo niinku synnyttäis. Mikä oli kaikista järkyttävintä oli se, kun tunsin sen kun sisälläni kalvot puhkesi. Maha ihan poksahti. Hetken päästä sitten tuli lapsivedet ja sitä tuli yllättävän paljon. Sitten kivut vähän helpotti hetkeksi. Kohta sitten tunsin sen kun jotain alkoi alapäästäni tulemaan. Menin vessanpöntölle ja pönttöön tipahti noin kymmenen sentin pituinen raskauspussi. Teki mieli tönästä sitä jollain että jos vauva tulisi sieltä esiin. En kuitenkaan uskaltanut vaan vedin pöntön pottu kurkussa. Oisin mennyt varmaan vielä enemmän sokkiin, jos olisin nähnyt sen pikkuisen.

Tällä hetkellä emme uskalla yrittää uudelleen. Mun täytyy saada sulatella tätä kaikkea. Olen henkisesti ihan ulapalla. Itkeskelen töissä ja kotona..se ei katso paikkaa. Kenenkään kanssa ei pysty puhumaan tästä asiasta, koska kukaan ei ymmärrä mun fiiliksiä. En pysty katseleen vauvoja tai raskaana olevia. En pysty kuuntelemaan sitä jos joku lässyttää jollekin vauvalle. Olen vihainen, katkera, kateellinen, surullinen, epätoivoinen.. Mikään ei korvaa niitä omia menetettyjä pikkuvauvoja. Niiden elämä loppui ennen kuin edes kerkesi alkaa, mutta minä eikä kroppani olisi halunnut niitä päästää pois.

Veikkaan vahvasti olevani vuoden 2012 viimeinen, joka kirjoittaa tästä surullisesta aiheesta. Sain äskettäin 15 raskausviikon ikäisen enkelipojan. Keskenmeno oli ensimmäiseni. Minulla on kaksi ihanaa elävää poikaa. Kumpaakin on odotettu pitkään, vuosia. Myös tätä kolmatta odotettiin pitkään; minulla oli lääkeavusteisia kiertoja, mutta raskaus sai alkunsa luomukierrosta. Kaksi lastamme pitävät minut arjessa hyvin kiinni. Silti hiljaisena hetkenä tulee mieleeni herkästi enkelipoikamme. Vaan niin sen kuuluukin olla, en haluakaan unohtaa enkelipoikaamme.

Keskeytynyt keskenmeno. Vuoden alussa en kunnolla edes tiennyt, mitä termi tarkoittaa. Nyt olen sen omalla kohdalla joutunut kokemaan. Neuvolan rutiinikäynnillä ei löytynyt sydänääniä. Ei löytynyt sairaalan ultrassakaan. Mies pyysi toisenkin lääkärin toteamaan asian, mikä oli hyvä asia. Muuten olisin jäänyt miettimään, että lääkäri katsoi kuitenkin vahingossa jotakin still-kuvaa eikä siksi nähnyt sykettä. Toinen lääkäri osoitti, että tuossa näkyy äidin syke, mutta kohdun sisällä sikiöllä ei sykettä ole. Sain valmistavat tabletit. Kahden päivän päästä osastolle, jossa syntyi enkelipoika. Synnytys eteni runsaalla tablettiannostuksella nopeasti, vaikka olin etukäteen aiemman synnytyksen perusteella ajatellut, että kärsin osastolla monta vuorokautta. Enkelipoikamme oli kaunis. Ulkopuolinen voisi olla eri mieltä, mutta häneltä ei asiaa kysytä. Sain katsoa, koskea ja ottaa kuvia. Hänellä oli pitkät kädet ja jalat; ajattelin suhteessa pitkien raajojensa takia, että hän on meidän lapsemme.

Enkelipoikamme syntyi 21.12.2012. Mayojen kalenteri päättyi tuolloin. Koen, että meidänkin perheessä alkoi tuolloin jonkinlainen uusi ajanlasku. Nyt on uuden ajanlaskumme yhdestoista päivä. Kovin alussa siis ollaan. Oloni on tänä aikana ollut pettynyt, surullinen, vihainen, tyhjä.

Haen kovasti merkitystä sikiön kuolemalle. Toivon, että joskus ymmärrän sikiön kuoleman merkituksen. Että hän ei elänyt/kuollut turhaan, vaan sillä oli tarkoitus ja merkitys.

Olimme ehtineet kertoa raskaudesta joillekin. Useat saamani kommentit ovat lohduttaneet, osa ei ('onneks ette saaneet vammaista lasta'). Se on yllättänyt, että kummiperhe-ehdokkaaksi ajattelemani lähipiirin perhe ei ilmaissut millään tavalla, että olisivat pahoillaan. En nyt mitään adressia odotakaan, mutta olisin ajatellut, että jotenkin kertoisivat, että on ikävää, että näin kävi. Vaan ovat kuin mitään ei olisi tapahtunut, juttelevat tavallisia arkipäivän asioita 'hyvää päivää kirvesvartta' -tyylillä. Ehkä joskus myöhemmin ymmärrän heitä paremmin. Siitä olen iloinen, että kerroimme pojillemme (3v ja 9v). Ajattelen, että he voivat muistaa enkelipojan sitten kun minä ja mieheni emme enää elä maan päällä.


Uskon, että tapaan enkelipoikamme aikanaan taivaassa.

M

Itse sain kuulla keskenmenosta toisessa ultrassa 27.12.2012 kun rv oli 8 5 ...Eka ultra tehtiin 2 viikkoa aikaisemmin jolloin lääkärin mukaan kaikki oli hyvin ja pienen syke näkyi,silloin oli rv 6 4. Minkään laisia kipuja eikä tuntemuksia ollut et kesken olis mennyt...Miulle lääkäri vaan tuumas sillon et taitaa olla niin et on tullut keskeytynyt keskenmeno ja sen jälkeen et laita vaatteet päälle ja mene hoitajan luo hän kertoo miten hoidetaan asia loppuun....Onneks rakkaani oli mukana