Elämäni nainen melkein poissa

Olen nainen ja elänyt turhauttavassa avoliitossa viimeiset 9 vuotta, minkään mihinkään muuttumatta. Joten jos tuntuu pahalta, lopeta heti, ettei aikas mene hukkaan :)

Minä olen täällä se, joka ei tied mistään mitään ja jonka mies ramppaa millon työmatkalla ja milloin 12 tunnin kävelyllä perjantai-yönä... tyhmä en ole.

Kiltti kyllä.

Kuulehan nyt... 22-vuotias, 4 vuoden suhde takana. Tökkii. Varmasti. Molempia. Pieni breikki tai lopullinen ero tekee varmasti terää molemmille. Älä heitä parhaita vuosiasi hukkaan murehtien toisen tekemisiä.
Tällä hetkellä varmaan tuntuu siltä, että ei elämää ilman häntä, et voisi ikinä erota jne. Mutta vanhana ja viisaana voin todeta, että joskus tunnet toisin.

Ihmissuhteissa.. vanhoissa, uusissa, minkä ikäisten ihmissuhteissa tahansa... on aina se riski, että romantiikka kuolee vaikka rakkaus jää. Silloin parisuhteen tilalla onkin yllättäen ystävyyssuhde. Ei ole uusi tarina, ei...

Voi tuntua siltä, että kuolet. Meistä kaikista on joskus tuntunu siltä, että just tämän ihmisen, tämän ihmissuhteen, tämän eron takia henki lähtee. Vaan elossa ollaan.

kaikki ei oo niin helppoa ja yksiselitteistä koskaan aina on monia asioita jotka estää tekemästä päätöstä

turhaa kaikki kait kaikilla luurankoja kaapissa aivan liikaa.

Olen 20-w nainen, kihloissa, seurustellut yli 6 vuotta. Avomieheni muutti perjantaina luotani pois. Hän on minun ensirakkauteni ja paras ystäväni. Olemme asuneet 2 vuotta yhdessä ja hänestä alkoi tuntua että tarvitsee omaa tilaa. Onhan meilläkin ollut riitoja ja ongelmia, mutta enemmän hyviä hetkiä. Ilmeisesti huonot hetket ovat jääneet liikaa mieheni mieleen ja tarvitsee tilanteen nollaamista. En oikein itsekään tiedä mitä hän haluaa, hän ei ole puhuvaa sorttia.

Olemme vieläkin ystäviä ja saa nähdä palaammeko vielä joskus yhteen (ainakin mies vihjaili siihen tyyliin). Minä rakastan häntä ja hän välittää minusta, mutta tunteet eivät ole hänen puoleltaan niinkuin ennen.. En kuitenkaan jaksa uskoa, että jos rakkaus on kuollut hänen puoleltaan, voiko se syttyä uusiksi olemalla omissa oloissa? Pyysin häntä selvittämään tämän asian, syitä eroomme, jottemme tekisi mahdollisesti tulevaisuudessa samaa virhettä, mutta en ole saanut vastausta. Kun yritän ottaa asioista selvää, hän tokaisee että juuri sen takia ei jaksa minua, kun kyselen kokoajan tms. Mutta minusta parisuhteeseen kuuluu puhuminen ja ehdottomasti luottamus. Tuntuu ettei hän luota minuun tai uskoudu. Ja salailee myöskin asioita.

Tuntuu pahalta, että itse rakastaa toista täysillä ja toinen pitää vaan kaverina. Nyt olen ihan yksin, ei ole keskustelukumppania, ja sellaista turvallisuuden tunnetta, että joku pitää minusta huolta..

Pitäisikö teidänkin yrittää vielä puhua, mutta jos ei auta, niin ottaa vähän etäisyyttä? Eiköhän onnistu jos molemmat rakastaa toisiaan?! Minäkin päästin mieheni menemään, koska hän halusi, en voi häntä väkisin pitää. Haluan hänen olevan onnellinen. Mutta haluaisin itsekin olla, tuntuu että maailma kaatuu päälle. Yli kuusi vuotta yhdessä ja kaikki häviää yhdellä oven kiinnilyömisellä..

Pahalta tuntuu myös se, että olen itse luullut että meillä menee hyvin ja mies sanonut rakastavansa minua ja yhtäkkiä pamauttaa että ainut vaihtoehto on muuttaa erilleen. Kysyin miksi hän on valehdellut, vastaus oli ettei hän halunnut loukata minua. Eniten minua loukkasi valehtelu ja asioiden salailu. Se ei ole reilua ihmistä kohtaan josta välittää. Mutta toista ei voi muuttaa, vain itseään voi. Tässäkin vain aika voi näyttää ja se pelottaa, koska en tiedä mitä se tuo tullessaan. Tuntuu etten voi unohtaa häntä koskaan, rakastan liikaa! Ja ystävyys kun ei riitä minulle, enkä voi vain unohtaa rakkauttani.

Jos teillä muilla on samoja kokemuksia, kertokaa kuinka selvisitte.