Tuntuu kuin olisin jotenkin lukossa. Jos olen tilanteessa jossa on ihmisiä joita en tunne tai joiden kanssa en vain tule juttuun, menen ihan sanattomaksi ja tulee kamalan ahdistunut olo. Aivan kuin vika olisi minussa: kaikki ovat hiljaa koska minä olen siellä, koska minä en saa mitään sanotuksi. Luon vaivaantunutta tunnelmaa olemalla itse vaivaantunut. Mutten voi sille mitään, koska yksinkertaisesti olen vaivaantunut tuollaisissa tilanteissa. Olen monet kerrat yrittänyt esittää itsevarmempaa ja puheliaampaa, ja se on kuin itsemurhaa tekisi, niin paha olo siitä itselleni tulee. En jaksa vetää naamiota kasvoilleni. En enää.
Vaivaannun, ahdistun...
tässätotuuus
1370
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Entäs jos menisit vaikka tanssikerhoon tai maalausryhmään tai soittoryhmään, kuoroon, liikuntaryhmään tms?
Ehkä vapautuisit jotenkin.
Jos löydät jonkun alueen, mistä tykkäät, olet hyvä, olet kiinnostunut, niin juttu lähtee ihan luonnostaan.
Eikä se ole mikään pakko olla koko ajan äänessä ja hölöttämässä, voi kuunnella muita (tulee suosittu kun kuuntelee muita). Sitten kun sinun aikasi on, niin rupeatkin itse juttelemaan.
Kyllä se siitä puheeksi muuttuu.
Niin moni on ujo. Ujoudesta pääsee vain itse uskaltamalla.
Olin itse nuorena niin ujo, että en uskaltanut mitään, sydän hakkasi, jos jonkun pikkuasian sain suustani.
Nykyisin olen esiintyvä muusikko, kun pääsen lavalle, niin juttua tulee kuin aisaa, ei mitään ongelmaa. Yleisissä kokouksissa otan itse reippaasti asioita esille, ei tietokaan että en uskaltaisi.
Mutta itse pitää ruveta uskaltamaan!
Onnea sinulle ja liikkeelle vaan!