Asia ei ole siis ongelma, mutta kiinnostaisi tietää, että onko muilla samanlaista.
Kyseessä on siis ensimmäinen ja ainoa lapsi, joten tyhmänä kyselen. Eli kotona
tämä meidän 1v kk 3kk vanha lapsi on todella mun perään. On aina ollut. Hoidan häntä siis kotona, vaikkakin parin kuukauden päästä menen töihin. Mummo ja pappa asuvat lähellä ja näemme heitä oikeastaan joka päivä. Lapsi on usein
myös "hoidossa" isovanhemmilla tunnin tai kaksi, jos käydään kaupoilla miehen kaa tms. Mummolassa lapsi on aivan totaalisesti mummon perään. Jos mäkin olen paikalla, niin hokee vain mummo, mummo ja juoksee tämän perässä. Eli mummolassa saan istua rauhassa, kun lapsi hinkuaa vain mummon huomiota, toki papankin kanssa paljon touhuaa.Olen iloinen, että välit ovat hyvät, mutta välillä mietityttää, että onko muillakin tällaista (siis jos tosi läheiset välit isovanhempiin ja ollaan paljon tekemisissä) Välillä nimittäin koen syyllisyyttä kotona, kun joudun tekemään kotitöitä, ja lapsi vaan itkee jaloissa kun en pidä koko ajan sylissä tms. Silloin toki sylissä pitelen kun kotitöitä ei ole ja muutenkin toki yritän ottaa lasta mukaan kotihommiin ja huomioida myös noita hommia tehdessä.Välillä vain tuntuu, että lapsi suuttuu, kun en koko ajan vain häntä sylissä pitele tai muuten viihdytä. Sitten on paha mieli itsellä, kun haluan tehdä kotityöt ja tyttö vaan huutaa vieressä. Mummo taas huomioi koko ajan, eikä tee hommia silloin kuin siellä ollaan.Eli lapsesta tietty on mahtavaa kun hän on huomion keskipiste siellä aina.. Muuta sosiaalista elämää meillä ei juurikaan ole kuin mummola, eli muuten ulkoillaan tai ollaa kotona kahden (kunnes mies tulee töistä).
Kyseessä on siis ensimmäinen ja ainoa lapsi, joten tyhmänä kyselen. Eli kotona
tämä meidän 1v kk 3kk vanha lapsi on todella mun perään. On aina ollut. Hoidan häntä siis kotona, vaikkakin parin kuukauden päästä menen töihin. Mummo ja pappa asuvat lähellä ja näemme heitä oikeastaan joka päivä. Lapsi on usein
myös "hoidossa" isovanhemmilla tunnin tai kaksi, jos käydään kaupoilla miehen kaa tms. Mummolassa lapsi on aivan totaalisesti mummon perään. Jos mäkin olen paikalla, niin hokee vain mummo, mummo ja juoksee tämän perässä. Eli mummolassa saan istua rauhassa, kun lapsi hinkuaa vain mummon huomiota, toki papankin kanssa paljon touhuaa.Olen iloinen, että välit ovat hyvät, mutta välillä mietityttää, että onko muillakin tällaista (siis jos tosi läheiset välit isovanhempiin ja ollaan paljon tekemisissä) Välillä nimittäin koen syyllisyyttä kotona, kun joudun tekemään kotitöitä, ja lapsi vaan itkee jaloissa kun en pidä koko ajan sylissä tms. Silloin toki sylissä pitelen kun kotitöitä ei ole ja muutenkin toki yritän ottaa lasta mukaan kotihommiin ja huomioida myös noita hommia tehdessä.Välillä vain tuntuu, että lapsi suuttuu, kun en koko ajan vain häntä sylissä pitele tai muuten viihdytä. Sitten on paha mieli itsellä, kun haluan tehdä kotityöt ja tyttö vaan huutaa vieressä. Mummo taas huomioi koko ajan, eikä tee hommia silloin kuin siellä ollaan.Eli lapsesta tietty on mahtavaa kun hän on huomion keskipiste siellä aina.. Muuta sosiaalista elämää meillä ei juurikaan ole kuin mummola, eli muuten ulkoillaan tai ollaa kotona kahden (kunnes mies tulee töistä).
Vastaukset 8
Vanhimmat
Lapsi on alkanut irrottautua äidistä ja siksi käyttäytyy noin,normaalia kehitystä.Välillä ollaan kuin takiaisena kiinni äidissä ja seuraavassa hetkessä äiti on kuin ilmaa.Joku kerho vaikkapa kerran viikossa tekisi hyvää tuon ikäiselle,vaikkei vielä osaakaan leikkiä toisten kanssa.Pieni lapsihan luulee oikeasti olevansa kaiken keskipiste ja pettymykset kuuluvat kasvuun,ei tarvitse tuntea pahaa mieltä,jos ei voi aina viihdyttää.Samanlaista on ollut meilläkin,jopa lapseton naapuri huomautti,että mikset ota syliin,kun itkee,kun lapsi vain halusi että kokoajan seurustelen hänen kanssaan,samalla kun yritin jotain yksinkertaista hommaa tehdä ulkona.Tämä vaihe meni ohi muutamassa kuukaudessa.
Kiitos kommentista.
Yhden lapsen äitinä sitä pähkäilee kaikkea, kun kokemusta ei ole!
Hyvä kuulla, että ihan normaalia on. Äitinä sitä ottaa syyllisyyttä monista asioista, vaikka parhaansa yrittääkin.
minulla pian 3vuotias mummum kulta..Meillä o kielikysymys puhun suomea, äiti suomea ja isä ruotsia, päiväkoti ruotsalainen, paitsi 1tunti suomeksi.Lapsi puhuu j
a selittää suomeksi minulle, mummulle, kaikki suomeksi. En ole pienintäkään pelkoa tuntenut kielen oppimisesta, en tunne yhtäkäkään suomalaista jotka eivät ole oppineet ruotsia ennen lukiota esim.kaikki kaksikieliset käyttävät mieluimmin ruotsia, syytä en tiedä.Kaikki ruotsissa asuvat suomalaiset lapset oppivat täyden ruotsinkielen riippumatta siitä etttä oppivat ensin suomenkielen. Kieli on arvokas pääoma , miksi eivät vanhemmat satsaa siihen enempää?Kuka tietää tulevaisuudesta?Ehkä Suomella on tarjolla töitä edellytyksenä Suomenkieli!Vanhemmille ei maksa mitään puhua sitä omaa äidinkieltään lapsilleen mutta sekin vaikuttaa olevan niin työlästä?
Meillä jos tyttö(n.3v) kuulee puhuttavankaan mummosta ja/tai ukista niin alkaa rallattamaan mummo/ukki ja että pitäisi lähteä heille. Heille lähteminen ei käy ihan noin vain,sillä välimatkaa on lähes 300km. Isovanhemmat ovat lapselle erittäin tärkeät ja rakkaat ja koen syyllisyyttä siitä kun en voi tarjota hänelle sitä vierailua isovanhempien luona niin usein.
Meillä ihan täsmälleen sama tilanne kuin aloittajalla :)
Meillä myös! mummi on välillä aivan ylitärkeä :)
Minusta on loistavaa, että lapsellasi on vanhempiensa lisäksi noin tärkeä aikuinen. Omatkin lapseni ovat kovasti mummojensa perään, ja varmasti osin siksi että he jaksavat keskittyä lapsiin täysillä silloin kun tapaavat. Ole iloinen tilanteesta!
Onko se mummo tuntematon?