Minulla on lapsisarja, joista kaksi jäi syntymättä. 2. lapseni meni kesken 8. viikolla ja viidennen lapseni jouduin keskeyttämään mieheni vaatimuksesta 11. viikolla - se olikin viimeinen niitti avioliittoon, jota sinnittelin vielä muutaman vuoden.
Olen kipuillut aborttia yli 15 vuotta, mutta joitakin vuosia sitten alkoi vähän hellittää, eli se ei ollut peikkona mielessä joka päivä.
Yhtenä jouluna vein vanhempieni haudalle myös kynttilän tälle pienelle pojalle - ja siitä alkoi tuska helpottaa! Tarvitsin konkreettisen paikan, jossa surra.
Samalla alkoivat omat kuolemanajatukseni hellittää. Olin ajatellut, että minulla ei ole oikeutta elää, kun lapsenikaan ei saanut elää.
Nainen on omalaatuinen yhdistelmä seksuaalisuutta ja äitiyttä, ehkä meitä on aikojen kuluessa päästy huijaamaankin asiassa, mutta luonnolleen ei aina mahda mitään, elämän suojelemisvietti, hoivaamisvietti istuu meissä lujassa. Hyvä niin, sillä sotilaiksi kodin ulkopuolelle haluavat onneksi harvat naiset.
Suosittelen kaikille aborttia suunnitteleville, että ottaisitte vastaan kaiken mahdollisen avun ja päätyisitte synnyttämään lapsenne.
Mami
Olen kipuillut aborttia yli 15 vuotta, mutta joitakin vuosia sitten alkoi vähän hellittää, eli se ei ollut peikkona mielessä joka päivä.
Yhtenä jouluna vein vanhempieni haudalle myös kynttilän tälle pienelle pojalle - ja siitä alkoi tuska helpottaa! Tarvitsin konkreettisen paikan, jossa surra.
Samalla alkoivat omat kuolemanajatukseni hellittää. Olin ajatellut, että minulla ei ole oikeutta elää, kun lapsenikaan ei saanut elää.
Nainen on omalaatuinen yhdistelmä seksuaalisuutta ja äitiyttä, ehkä meitä on aikojen kuluessa päästy huijaamaankin asiassa, mutta luonnolleen ei aina mahda mitään, elämän suojelemisvietti, hoivaamisvietti istuu meissä lujassa. Hyvä niin, sillä sotilaiksi kodin ulkopuolelle haluavat onneksi harvat naiset.
Suosittelen kaikille aborttia suunnitteleville, että ottaisitte vastaan kaiken mahdollisen avun ja päätyisitte synnyttämään lapsenne.
Mami
Vastaukset 5
Vanhimmat
näitä lisää tänne. itse olen kokenut abortin, mutta toivoisin, etten olisi siihen tilanteeseen koskaan joutunut. itse olen toistaiseksi päässyt tuon surun kanssa vähemmllä, koska valinta/päätös oli minun omani, eikä kukaan siihenpainostanut. olen kuitenkin myös elämässäni menettänyt tahattomasti lapsen, joka oli "toivottu vahinko". ymmärrän siis myös toisen puolen.
mistä ihmeestä teidät että hän olisi ollut poika?
"Suosittelen kaikille aborttia suunnitteleville, että ottaisitte vastaan kaiken mahdollisen avun ja päätyisitte synnyttämään lapsenne"
Mistä teitä hölmöjä riittää?
Ei mene teille jakeluun että siinä ei välttämättä apu auta jos ei yksinkertaisesti pysty lasta synnyttämään.
Ottakaa putkiaivot muutakin huomioon kun että aina abortti muka tehdään siksi kun ei huvita lasta synnyttää!
Jos olet sama mami, joka täällä on usein syyllistänyt ja nimitellyt abortin tehneitä tai aikovia naisia, niin täytyy kyllä sanoa, että minulta ei sinulle sympatiaa heru
Omasta syyllisyydestäsikö olet siten toiminut? Luulisi, että abortin läpikäyminen olisi pikemminkin tuonut sinuun ymmärtäväisyyttä siitä, että maailma ei ole mustavalkoinen, eikä ehdottomuudelle ihmissuhteissa ole sijaa. Minusta sinä et ole oppinut läksyäsi. Viimeinen lauseesi kertoo sen, taidat vain kokeilla eri strategiaa vaihteeksi.
Tein abortin 2 vuotta sitten, ehkäisy petti(kortsu rikki)eikä katumuspilleri tehonut (otin sen 7 tuntia vahingon jälkeen, heti apteekin avauduttua.) Miesystäväni ei halunnut lasta ja vaikka olen vahva ihminen en jaksanut kantaa vastuuta yksin (jo kahden lapsen yh-äiti). Olin juuri vaihtanut paikkakuntaa työn perässä ja typerä velvollisuuden tunne työnantajaa kohtaan tuki silloista päätöstäni. Pahiten mieleeni jäi miesystäväni sanat että jos sen teet hän ei halua olla missään tekemisissä lapsen kanssa... en tienyt miten olisin tulevalle lapselle selittänyt miksi hänen isänsä ei häntä halunut.
tätä surua on kestänyt kaksi vuotta. Erosin miehestä.. ja palasin takaisin yhteen... kävin puoli vuotta abortin jälkeen ammattiauttajalla ja yritin taas erota miehestä.. palasin yhteen.
lopulta päätimme yrittää yhdessä ja asumme saman katon alla. mutta edelleen suren menetettyä lasta jonka olisi pitänyt antaa syntyä...
jos minulla olisi toivoa saada uusi lapsi voisi se auttaa tässä jälkitilassa, mutta mies sai sterilisaation viikon jälkeen abortista... eli ei enää "korjaavaa" raskautta ja lasta tähän taloon.
se minua ahdistaa kun mieheni mielestä en saisi enää surra menetettyä lasta... hänen mielestään märehdin asialla.. hän ei tajua, että en ajattele sitä aktiivisesti joka hemmetin päivä vaan se tulee pintaan tunteina joille en mahda mitään.
tunnen katkeruutta häntä kohtaan, syyllisyyttä itseäni kohtaan ja vihaa koko maailmankaikkeutta kohtaan siitä että edes katumuspillerit eivät auttaneet!! ja kaiken lisäksi on puppua että miehen siittiöt kuolevat tupakan polton seurauksena. Mieheni on polttanut 20 vuotta putkeen topan päivässä ja heti kerta laakista tulin raskaaksi...
loppuuko tämä suru ja syyllisyys koskaan?