Heippa.
Osa ainakin muistaa minut keskusteluistamme kohdassa "Kun tulee jätetyksi..." Minä siis tulin ja luulin elämäni päättyvän siihen. Olin väärässä. Muutama päivä sitten minulla oli tosi paha olla. Olin lähes kirjaimellisesti oksentaa ulos pahan oloni... Näin ei kuitenkaan käynyt. Pyysin saada jutella äitipuoleni kanssa. Olen aina pitänyt häntä rentona ja kaikin puolin hyvänä tyyppinä. Minä sanoin hänelle, että minut on jätetty. Siinä sitten itkin ja astuin ulos kaapistani hänen silmiensä edessä. Siihen loppuivat kyyneleet. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Hänen kasvonsa eivät viestineetkään pettymyksestä. Minä olin homo ja se oli hänelle okei. Ette usko, miten hyvältä se tuntui. Hän loi minuun uutta uskoa ja vakuutti, ettei elämäni päättyisi tämän yhden suhteen myötä. Maailma on täynnä kivoja tyttöjä, hän sanoi. Ja minua huvitti. Pakko kai se on uskoa, kun sen ihan livenä kuulee noinkin suuren auktoriteetin suusta.
Päätin siis suhtautua rakkaaseeni ystävänä ja yrittää hiljalleen hyväksyä sen tosiasian, etteivät tiemme enää koskaan veisi samaan suuntaan. Vaan sittenpä tämä nainen yllätti minut. Kerroin hänelle keskustelustani äitipuoleni kanssa ja siinä yhteydessä tyttöni vihjasi, että minulla saattaa sittenkin olla vielä toivoa hänen suhteensa... Nyt olen täysin sekaisin. Ehkä minun on paras vain seurata tilanteen kehittymistä ja lähestyä häntä ystävänä... tehköön hän sitten sen aloitteen jotain suurempaa varten. Minusta vain tuntuu, että mitä kauemmin tämä tilanne (näemme todella harvoin) jatkuu, sitä varmemmaksi tulen siitä, että pärjään ilman häntä. Ikävä minulla on, mutta en saa selvää tunteistani. Ehkä en haluakaan häntä takaisin... Toisinaan taas, antaisin mitä vain, jos saisin hänet syliini edes hetkeksi...
Minkäslaisia kokemuksia teillä muuten on ulostulosta omille vanhemmille? Vai joko sitä on tällä palstalla käsitelty ihan liiallisuuksiin asti?
Osa ainakin muistaa minut keskusteluistamme kohdassa "Kun tulee jätetyksi..." Minä siis tulin ja luulin elämäni päättyvän siihen. Olin väärässä. Muutama päivä sitten minulla oli tosi paha olla. Olin lähes kirjaimellisesti oksentaa ulos pahan oloni... Näin ei kuitenkaan käynyt. Pyysin saada jutella äitipuoleni kanssa. Olen aina pitänyt häntä rentona ja kaikin puolin hyvänä tyyppinä. Minä sanoin hänelle, että minut on jätetty. Siinä sitten itkin ja astuin ulos kaapistani hänen silmiensä edessä. Siihen loppuivat kyyneleet. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Hänen kasvonsa eivät viestineetkään pettymyksestä. Minä olin homo ja se oli hänelle okei. Ette usko, miten hyvältä se tuntui. Hän loi minuun uutta uskoa ja vakuutti, ettei elämäni päättyisi tämän yhden suhteen myötä. Maailma on täynnä kivoja tyttöjä, hän sanoi. Ja minua huvitti. Pakko kai se on uskoa, kun sen ihan livenä kuulee noinkin suuren auktoriteetin suusta.
Päätin siis suhtautua rakkaaseeni ystävänä ja yrittää hiljalleen hyväksyä sen tosiasian, etteivät tiemme enää koskaan veisi samaan suuntaan. Vaan sittenpä tämä nainen yllätti minut. Kerroin hänelle keskustelustani äitipuoleni kanssa ja siinä yhteydessä tyttöni vihjasi, että minulla saattaa sittenkin olla vielä toivoa hänen suhteensa... Nyt olen täysin sekaisin. Ehkä minun on paras vain seurata tilanteen kehittymistä ja lähestyä häntä ystävänä... tehköön hän sitten sen aloitteen jotain suurempaa varten. Minusta vain tuntuu, että mitä kauemmin tämä tilanne (näemme todella harvoin) jatkuu, sitä varmemmaksi tulen siitä, että pärjään ilman häntä. Ikävä minulla on, mutta en saa selvää tunteistani. Ehkä en haluakaan häntä takaisin... Toisinaan taas, antaisin mitä vain, jos saisin hänet syliini edes hetkeksi...
Minkäslaisia kokemuksia teillä muuten on ulostulosta omille vanhemmille? Vai joko sitä on tällä palstalla käsitelty ihan liiallisuuksiin asti?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mulla oli vähän sama tilanne.. Mutta täysin eri vastaanotto. Minut oli jättänyt tyttöystävä ja olo oli mitä kamalin. Olin vanhempieni luona käymässä ja ajattelin, että äiti nyt on aina ymmärtänyt ja halusin purkaa pahaa oloani. Äiti ei suuntaumuksestani ollut tiennyt aiemmin, mutta luulin hänen ottavan asian kuitenkin aika hyvin. Mutta mutta.. Kun itkien kerroin kuinka paha olo on ja mistä se johtuu, sain paskaa silmille.. Tuli että pitihän se arvata ja hän haukku sekä minut että entisen tyttöystävän mitä värikkäimmin sanoin. Epäili jopa, että olen tullut hulluksi, kun näin sairasta toimintaa "harrastan". Eipä tämä vastaanotto paljon helpottanut oloani.. Entistä enemmän olin rikki.
Seuraavana päivänä näin äitini ja silloin oli kauhea tentti päällä. Kauanko tätä oli kestäny, onko meitä kaveripiirissä paljonki "tälläsiä" yms.. Sitte hän tokas, että pystyyhän sitä elään ihan normaalia (?) elämää miehen kanssa, ja siinä sivussa harrastaa tällästä.. :o Hehheh.. Jälkeenpäin tuo on irrottanu monet naurut mutta sillon tuntu ihan uskomattomalta. Äiti myös ihmetteli sitä, että miks kerroin hänelle. Että tää ei ole mikään amerikka missä pitää kaikki levitellä muille ihmisille. Että eihän hänkään kerro minulle omista seksiasioistaan.. Uskomatonta.. Ei silloin ymmärtäny että se seksi ei suinkaan ollu se, mitä tytössäni kaipasin.. Eniten äippä oli huolissaan minun maineesta ja tietysti samalla omastaan..
Tästä on nyt aikaa puolivuotta.. Tämän tytön kanssa on asiat puitu halki ja eroa ei sitten niin kauaa kestänytkään. Yhdessä ollaan ja onnellisesti. Äiti on ymmärtänyt, että tämä on minun oma elämäni ja pyytänyt anteeksi käytöstään. Hän sanoi, että kunhan vain säilytän elämäni suurinpiirtein tasapainossa ja olen onnellinen. Äiti jopa hymyilee tyttöystävän läsnäollessa, eikä verenpaine näytä kohoavan. Hän puhuu tytölleni ja on ystävällinen tätä kohtaan. Tuntui kamalan pitkältä ajalta tämä väli, kun äiti sopeutui uuteen kuvaan minusta. Mutta kuitenkin se oli onneksi näin lyhyt, kun vertaa joihinkin kokemuksiin, joissa vanhemmat eivät koskaan hyväksy lastaan sellaisenaan.
Asiat ratkesivat kohdallasi parhain päin... Saanko tarttua tuossa kirjoituksessasi kohtaan, jossa sanoit puineesi asiat tyttösi kanssa kuntoon ja olette taas onnellisesti yhdessä? Minun elämässäni on nyt nimittäin lähes samanlainen tilanne käynnissä. Asioita on puitu ja puhuttu, liikaakin ehkä, mutta silti hän on sillä kannalla, että meidän ei tulisi jatkaa juttuamme. Toisaalta taas... viime päivinä hän on sanonut, että katsotaan nyt, eihän sitä koskaan tiedä... Kuinka pahasti teillä meni silloin sukset ristiin, elikäs kannaattaako vielä olla toiveikas? Tällä palstalla on suhteiden uudelleenlämmittelystä jonkin verran jo puhuttukin ja aika paljon on ilmennyt huonoja kokemuksia... Hieman piristää nyt tieto siitä, että ainakin yksi pari on siinä onnistunut. Niin ja vielä tuosta, kun sanoit äitisi pitäneen sinua jotenkin sairaana tai outona... Minun äitipuoleni piti outona sitä, että olimme salanneet parivuotisen suhteemme heiltä, ja muilta. (Vain muutama kaveri tiesi.)Itse asiassa minusta tuntui, etten itsekään nähnyt itseäni niin normaalina kuin hän minut näki. En kai ollut ihmisenä vielä täysin valmis. Tämä ero- ja ulostulokokemus kyllä kasvatti! Äitipuoleni käsitys nyky-yhteiskunnan suvaitsevuudesta oli kyllä turhan optimistinen. Vaikutti siltä, kuin äitipuoleni olettaisi kaikkien ajattelevan homoista yhtä positiivisesti kuin hän. Tämä on sääli. Maailma olisi ehkä turhankin hyvä paikka elää, jos ihmiset olisivat toistensa suhteen ennakkoluulottomampia... Mutta ehkä vielä joskus.
..se uudelleen lämmittely tuottaa positiivisen tuloksen ja välillä ei.
Nämä suhdekoukerot ovat kyllä niin mutkikkaita, ettei niitä voi verrata toisiinsa. Ei taida olla kahta samanlaista tarinaa, koska me ihmiset olemme niin erilaisia ja eri kypsyysasteella.
Ja arvomaailmamme ovat erilaiset jne..
Miksi muuten vihkikaavassa on maininta TAHDON eikä TUNNEN ????
Tosiaan meillä on onneksi kaikki taas kunnossa. Ja olen siitä niin onnellinen! Meillä ei eroa kestänyt todellakaan kauaa.. Jättäminen tuli minulle kuin puukko selkään. Aivan yllättäen. Meillä ei edes mennyt mitenkään erityisen heikosti, vaan kaikki tuntui olevan normaalia. Mutta yht'äkkiä kulta ei vaan enää halunnut jatkaa. Sitä oli vaikea ymmärtää.. Tämän syitä selvitellessä suurimmaksi syyksi tuli tyttöni pelko siitä, että minä jätän hänet. Hän tunsi ilmeisesti olevansa niin rakastunu, että jos jätän hänet, se sattuisi liikaa. Kun me puitiin ja purettiin tätä vyyhtiä, oli lopulta meän ratkaisu palata yhteen, koska mitään ei meidän välillä "oikeasti" ollut niin huonosti. Yhteen palaaminen oli siis molempien toive. Kullan pelot iskee välillä pintaan, mutta ne menee ohi kuitenkin. Tässä selvittelyssä tuli tietenkin esiin muitakin kummituksia, mutta on hyvä että ne kuitenki tuli esiin. Meille tämä keskustelu on aika vaikeaa, koska kulta ei ole tottunut puhumaan tunteistaan. Eli sitä opetellaan vieläkin.
Meän äippä on kyllä mielettömän pessimistinen kaikessa.. Ja pitäis elää niin kaapissa kuin mahdollista. Kun kerroin minun siskolle, joka silloin oli 13 vuotta, äiti oli aivan järkyttynyt. Oli sitä mieltä, että se vaikuttaa siskon identiteettiin.. Kaikkea kanssa.. Sisko otti asian tosi hyvin ja on mun kullan kanssa tosi hyvä kaveri. Ainoa, mikä on siskoa eniten vaivannut, on äidin ensimmäiset reaktiot ja suhtautuminen meän suhteeseen.
Olen tuota ihmisten ennakkoluuloa miettiny.. Kun se tuntuu vain niin tyhmältä. Ihan tavallisia ihmisiähän me ollaan ja ihan samallalailla rakastetaan kuin muutkin, mutta vain samaa sukupuolta.. Tää on taas niitä asioita, joita jaksaa päivitellä vaikka kuin paljon, mutta se ei mitään auta. Kuukauden päästä aloitan työt sellaisessa paikassa, jossa tiedän ettei minua hyväksytä näin. Eli ankaraa kaappielämää tulee silloin olemaan.. *huokaus* Mutta minkäs teet..
Toivottavasti teidän välit nyt päätyy johonki ratkaisuun.. Sinä ilmeisesti haluaisit pääasiassa jatkaa? Saanko kysyä, että mikä teidän välit on rikkonu? Ei tarvitse vastata, jos tuntuu vaikealta. Hyvät jatkot!! :) Ja aurinko paistaa risukasaanki!!
Ja on myös hyvä yrittää erottaa, onko kyseessä ihan oikea välien viilentyminen vaiko sellainen kauhea hätäräpistely, kun huomaa, että suhde onkin syvenemässä. Sitoutumisen pelko taitaa iskeä aika moneen. Siitä päästään yli, jos suhde on hyvällä pohjalla.
Oikeassa olet. Suhteet ovat kimurantteja ja jos joku muuta luulee, niin parasta pysyä sinkkuna. Hyväkin suhde sisältää monenmoista yllätyskäännettä, pähkäilyn paikkaa ja joustamisen tarvetta. Se kannattaa muistaa, se auvoinen pilviseikkailu ei kestä ikuisesti mutta sen jälkeen tulee vielä parempaa.
Hmm. Itseäni on joskus mietityttänyt se "kunnes kuolema meidän erottaa" mutta siitä on taidettu jossain uusitussa kaavassa luopuakin. Minä kyllä pidän siitä tahdon-versiosta. Siinä reilusti kysytään, että haluatko ja saa itse valita myöntyykö vaiko ei.
...Suhteemme ihan yhtäkkiä. En osannut odottaa sitä lainkaan. Hän tosin vaikutti etäiseltä. Emme ole yhdessä pohtineet eromme syytä, mutta itsekseni olen todennut sen johtuneen siitä, ettemme kestäneet toistemme huonoja puolia. Olimme kolme kuukautta samassa työpaikassa ja se oli elämäni suurin virhe! Olisi vain pitänyt jäädä työttömäksi. Stressi ja väsymys vaivasi kumpaakin ja varsinkin minä aloin käyttäytyä todella idioottimaisesti häntä kohtaan. Hän pelästyi. Alkoi epäillä, olisinko minä sittenkään se hänen elämänsä ihminen, johon hän oli niin vakaasti luottanut. Minä olin liian omistushaluinenkin, lapsellinen kaikessa rakkaudessani. Sokeakin vielä. Näen omat virheeni vasta nyt. Ja se on niin inhottavaa. Toivon todella, että hän antaa minulle uuden tilaisuuden. Niin, ja kaiken lisäksi, olimme liikaa yhdessä. Rakkaudesta tuli rutiini. Nyt olemme olleet viikon todella etäisiä, tuskin puhuneet. Hän siis jätti minut juhannusaattona. (Hyvää juhannusta!) Ensi viikolla yhteinen lomamatka. Saa nähdä kuinka käy.
..Kuinka samallalailla on sinullekin tässä käynyt. Mutta niinkuin tuolla aikasemminkin on sanottu, ei näitä voi oikein vertailla. Välillä on hyvä miettiä, mitä itse on tehnyt väärin, mutta älä kuitenkaan juutu siihen. Ihmiset tekee virheitä, niin myös varmasti tämä sinun entisesi. Molemmat on varmasti tehnyt niitä hyviä asioitakin, ollut toiselle ihana. Se on jännä, kun saa asioihin vähän etäisyyttä, niin tarkasteltaessa huomaa itse toimineensa typerästi ja haluaisi korjata virheet. Toivottavasti hän antaa sinulle siihen mahdollisuuden! Hyvää matkaa sinulle ja toivon että reissu menee hyvin! Me olemme lähdössä myös tässä lomamatkalle. Kolme tuntia aikaa lähtöön. :)
rakastaa?
Ei kysytä, rakastatko?, koska kaikenlaistahan sitä luulee, tuntee, tietää, haluaa,,, ja kiire on. Itsestäänselvyys, kun siihen tentattavaksi ovat tulleet, julkisesti vielä; Mitä ihmisetkin nyt tästä ajattelevat?
- Rätisevissä kotimaisissa, Niskavuori-sarjassa, jota TV1 nyt näyttää, Heta ylpeästi toteaa, ~"kai se sitten täytyy". -
Kysytään, tahdotko? Kaiken tuon rakastamiskiireen (Kiire mihin!?) lisäksi vielä pitäisi tahdonalaisesti rakastaa.
Malliesimerkki retoorisesta kysymyksestä(si). :)
..ajattelen että rakkaus on tahdon asia. Jos siinä pelkästään tunteilla pelaa, niin aina uuden tunteen ilmaantuessa jää vanha. Eli elämä kulkee hullaantumisesta hullaantumiseen ja se kuuluttamasi arki ja suhteen syventäminen jää kokematta.
Niin, heittelen ilmaan kysymyksiä ja ne ovat tarkoitetut yhtä lailla itselleni kuin muille.
Ja jos tuohon parisuhteiluun vielä palaan, niin siinä merkitsee mielestäni niin paljon, miten valmis on kysymään toiselta ja vastaamaan, kun toinen kysyy. Heh, olenkohan minä vaikea kumppani?
*jää tuijottamaan tympeän harmaata taivasta, jonka halki lintuparvi äkkiä lennähtää*
Siinähän se vastaus tulikin.
..tulin ulos aikoinaan samalla tavalla.
Minut oli jätetty ja paha olo oli sietämätön. Piti kertoa jollekin. En halunnut kuulla yhtään säälittelyjä siitä, että muka mies olisi minut jättänyt, joten päätin kertoa, että jättäjä oli nainen ja meillä oli ollut parisuhde.
Tämä ystäväni ei tuominnut minua millään lailla, ei edes ihmetellyt.
Siitä on jo vuosia, mutta hän ei kysy minulta suuntauksestani, enkä minä ota asiaa puheeksi. Hän tietää edelleen, että seurustelen naisen kanssa ja me keskustelemme parisuhteen koukeroista, mutta emme korosta, että kumppanini on nainen.
Tämä puhumattomuus on hänen valintansa, joten en viitsi tuputtaa muuta.
Sinulle Epätoivoinen sanoisin samaa kuin tuolla jo aikaisemminkin, että kaikki tulee tapahtumaan parhain päin, vaikka sen oivaltaminen ottaa aikaa. Tunteet muuttuvat joskus muutaman minuutin välein, eikä itsekään saa itsestään välillä selvää. Luonnollista sanoisin.
Joka tapauksessa olen iloinen puolestasi, erittäin iloinen.
Kuuntele rauhassa itseäsi ja kun suunta on selvä, niin ota rohkeasti askeleet valitsemaasi suuntaan.
Kertoisin vanhemmilleni,mutta eivät ole enää tässä maailmassa.Muutamia vuosia sitten kerroin ystävilleni ja heistä jokainen on suhtautunut todella hienosti.Kukaan ei korosta asiaa mitenkään ja suhteista puhutaan kaikkea yhdessä.Ystäväni ovat olleet suunnaton apu ja tuki omassa elämässäni.Yllättävää mielestäni ole se,että jokunen ystävä koki asian todella avoimesti ja myönsivät asian jopa kiinnostavat heitäkin.Itse en kylillä sen enempää suuntautuneisuudestani kuuluta,mutta keskustelen jos asia tulee aiheeksi. :)
...varma, että me pidetään peukkua :). Tuo mitä sanot, "Ehkä minun on paras vain seurata tilanteen kehittymistä ja lähestyä häntä ystävänä... ", tuntuisi minustakin viisaalta. Olen kaikkea muuta kuin asiantuntija, mutta sen olen huomannut, ero tekee joskus hyvää, saa ajattelemaan rauhassa, mikä suhteessa oli hyvää ja mikä kiikasti, ja kumpi lopultakin painaa enemmän vaa´assa. Ja mitkä seikat ovat kohtuudella muutettavissa tai muuten hallittavissa. Ajatusten lähentyminen käy luullakseni helpommin, jos ei ole erottu kauheissa riidoissa, loukkausten nielemiseen ja käsittelyyn kuluu aikaa, joskus ne ovat viimeinen niitti. Mutta jos ne ovat olleet totta, ovat nekin olleet tarpeellisia.
Teorianäkökulmasta ja omasta kokemuksesta tiedän, että kaikissa ihmissuhteissa vaikuttavat myös ns. kyllästymisprosessit, ne ovat luonnollinen ilmiö, siihen voidaan vaikuttaa monella tavalla.