Minun mielestäni saa. Olen ollut monissa hauskoissa hautajaisissa. Viimeksi saatoimme tätini hautaan ja virallisen protokollan jälkeen alkoi hirveä ilkamointi, jossa muisteltiin tätini edesottamuksia ja siihen osallistuivat myös leski ja heidän lapsensa, siis serkukseni.
Toinen vastaava tapaus oli muutama vuosi sitten, kun toisen tätini mies kuoli. Tilaisuudessa mukana olleet sanoivat lähtiessään, että harvoin on hautajaisissa ollut näin hauskaa.
Toinen vastaava tapaus oli muutama vuosi sitten, kun toisen tätini mies kuoli. Tilaisuudessa mukana olleet sanoivat lähtiessään, että harvoin on hautajaisissa ollut näin hauskaa.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Ei saa.
Hautajaisten jatkoilla voi nauraa ja laulaa. Pitääpi ajatella muitakin omaisia kuin omaa itseään ja omia kavereitaan.
Meilläpäin on tapana kuitata hautajaiset sitten kotona, itekseen ja pienellä porukalla. Joskus vainajan jälkitahto ollut, että peijaiset pitää dokata. Kaksissa pilleissä olen ollut, että tosiaaan naurettiin ja laulettiin. Mutta aluksi käytiin kyllä arkulla ihan normi-ilmeellä kukkien kanssa sillinkin.
Hautajaisilla kun ei ole yhtään mitään tekemistä vainajan kanssa, läheisten ja ystävien takia niitä pidetään.
=DW=
Niin, vainaja on läsnä vain läheisten ajatuksissa. Olen tosin ollut eräissä hautajaisissa, joissa noudatettiin vainajan toivomusta, että dokata pitää ja hauskaa saa olla ja kohotuspaskapuheita ei sallittu. Ystäväni oli pilapiirtäjä.
Tottamooses !
Ihan siinä maahanpanijaisissa tuskin se nauru kelleen vaan tulee, itku pikemminkin... mut muistotilaisuudessa kyllä - eikös muistotilaisuuskin ole osa hautajaismenoja...?
Itketään sitten taas myöhemmin, kun vainajaa kaivataan...
No kai tää riippuu myös vainajasta, ehken jopa tavasta, millä hän on siirtynyt ajasta ikuisuuteen...
Äkkiäpäätä tulee mieleen jonkun nuoren henkilön poismeno äkillisesti... tai esim. tämä 11v lapsukainen, jonka elämä loppui lyhyeen rattijuopon avustamana - siinä ei kyllä naurata :/
Mut vanha ihminen, joka on elänyt täyden elämän... nauttinut päivistään - mikäs suru hänen poismenonsa on, noin niinku inhimillisesti ottaen... ?
Ikävä rakastettua ihmistä on ja tulee - sehän nyt on selvä, mut muuten...
Kuolema joka tulee ajallaan on aika useasti tervetullutkin vieras.
Jos vainaja on ollut elämänsä herra, hän on sitä myös poismenonsa kohdalla, sitä on syytä iloita - ei tänne tiemmä kukaan ole jäänyt...
Tasan noin. Hyvä, että otit tuon 11 v. tytön jutun tähän siksi, että se ei todellakaan ketään naurata! Mun pointtini oli kuitenkin siinä, että kun viimeksi tapasin yli kasikymppisen tätini hautajaisissa sukulaisiani, oli tunnelma siellä varsin hieno, vainajaa totta kai kunnioittaen.
mun veljen hautajaisissa itkettiin ja muistotilaisuudessa naurettiin ei sen takia että juttu olis ollu meistä huvittava mutta meillä oli vaan päällimmäisenä hauskat muistot.
Toi oli Tiina just mun pointti.:-)
Juuri niin...
Viimeksi olen ollut äitini hautajaisissa ja kyllä - itkin ja nauroin, väliin yhtäaikaa !
Mutsi oli hyvä tyyppi - hänestä riitti paljon riemukasta muisteltavaa =)
Kuoli ihan liian nuorena minusta, mutta onneksi ei tarvinnut kärsiä kauaa sairauttaan, joka hänet vei - se olisi ollu surkeeta...
Vuodenpäivät kesti surutyö... väliin ajattelin, että pitäskö käydä kuvauttamassa pää, kun ei meinannut päästä ikävästä...
Nyt tiedän =)
se on muuten kova paikka se äidin lähtö mulla meni monta vuotta surutyötä tehdessä mutta pikkuhiljaa se siitä laantui enää en ihan joka päivä muistele kun siitä on kohta jo kuustoista vuotta mutta unia nään useesti.
Suru pitää surra oikeasti ja aidosti. Sitä mä en ole osannut koskaan tehdä oikein. Shokkiuutiseen suhtaudun usein aluksi välinpitämättömästi tyyliin, no voi.
Se on totta...
Surutyö on osaltaan vieläkin käynnissä, vaikka mulla asiasta on jo pian viitisen vuotta. Ei se kai koskaan oikeesti lopukaan.
Vuodenverran sitä surua kesti silleen aktiivisesti... tuli uniin ja semmoista. Mulle oikeesti tuli mieleen, että näinköhän sitä tarvii mennä ammattiauttajalle...
Mut luonto se hoitaa omansa... ja aika =)
Unia näen enää harvoin... niissä mutsi on aina elävä, vaikka toisissa tiedänkin hänet vainaaksi...
Kovin lohdullisia ne unet ovat aina olleet =)
Kukin suree tavallaan...
Siihen ei kai ole oikeaa ja väärää tapaa ensinkään :O
Äidin ikävä on varmaan ainainen.
Taas meni yks ystävänpäivä jolloin mietin äitiä.
Kahdeksan vuotta sitten ystävänpäivänä siivosin äidillä ja ostin kukkia ja samalla toisella silmällä seurasin oloa.
Äiti sanoi ettei sairaalaan, eikä ambulanssia, mutta illan tullen sanoikin että soitetaan van se ambulanssi.
Mentini sitten sairaalaan, Lappeenrantaan, ties kuinka monetta kertaa.
Seuraavana päivänä kävin katsomassa ja äiti oli parempi, lähdin hyvillä mielin.
Kun tuli aamu tuli puhelu kuuden jälkeen, nyt olis kiire jos haluat vielä elossa nähdä.
En kerinnyt. Mutta äiti näytti levolliselta kun pääsin katsomaan.
Nämä ystävänpäivän ajat tuo vieläkin kaiken syvästi mieleen.
Vaikka lähtö oli sellainen jota hän toisinaan toivoikin, iäkäs oli jo yli kahdeksankymmenen ja sairauksia
Näin mullekin on sanuttu, mutta suurten järkytysten edessä olen viileä ja se kai ei ole kovin hyvä merkki. Ainakin psykologit ovat sitä mieltä, että suru pitäisi osata surra, vaikka kuinka omalla tavalla, mutta silti antaa itselleen lupa siihen.
*halaa*
Mä oon monesti miettiny tota mutsin lähtöä, että niinku olis vielä siinäki opettanu mulle jotain.... miten lähdetään arvokkaasti.
Tais kans mennä niinku oli toivonu. Oli terveyskeskuksen vuodeosastolla, vaikka koti kai se kaikille lähtijöille oliskin se mieluisin paikka...
Oli rauhallinen lähtö. Ite olin silloin yön töissä, mut päivää aiemmin olin ollut luonaan ja hyvästit me kerkesimme sen kesän aikana jättää jo muutamaankin otteeseen....
Mutsi ehti juur täyttää 70, ehdittiin juhlia niitä ihan kunnolla =)
Ihmeen hyvät muistot mulla siitä kesästä - ehkä sen kuuluu niin olla !
Kai se niin on, että sitä suree, jos on surtavaa. Kun isäni kuoli nuorempana kuin itse nyt olen, en surrut, mutta äitini kuolemaa tulen varmasti suremaan.
Shokkiin kuuluukin kait suhtautua noin...
Pikkuhiljaa sitten suru-uutinen avautuu tajuntaan, silloin surraan.
En usko että kukaan jättää surematta, kellä siihen aihetta on - eihän siitä eroonkaan pääse =)
*halaa takas*
Oli meilläkin ollut paljon puhetta jo aiemmin ja kerittiin kaikki asiat puhumaan.
Mun äidillä oli sellainen huumori jota kaikki ei ymmärtänyt. Ja nimenomaan tästä kuolemasta ja niistä toiveista sen jälkeen puhuttiin paljon.
Äidin luona kävi uskovainen sairaanhoitaja, ja varsinkaan hän ei ymmärtänyt meidän juttuja.
Mutta sehän oli pääasia että vaikka meillä oli aikoinaan koviakin kiistoja ne puhuttiin ja toisiamme tuettiin viiden viimeisen elämän vuoden aikana.
Jokainen läheinen kuolema on erilainen.
Ja surun tapoja on erittäin monenlaisia.
Jos joku olis kuullut sen mitä sanoin veljen arkun ääressä, kävin hänen luonaan yksin arkku ei kyllä ollut auki.
Mun keskustelusta veljelle olis varmaan ollut monia mieliä, vaan sou, veli ne olis tajunnut.
Isän kanssa käyn joskus kahvilla sen jälkeen kun käyn haudalla, Loviisassa on pieniä ja intiimejä kuppiloita joissa on hyvä muistella.
Siskopuoli taas kuuluu niihin joiden kanssa seurustelen vain täällä kotona, ja joskus kun käyn Hurukselassa on hän sielläkin mukana. Ja päässä soi Tijuana taxi.
Ei, ei voi, saatanna, suru. Tämä järjestys on yleensä järkytyksessä. Siis ensin kielletään, sitten todetaan, että minulle ei voi käydä näin, sitten raivostutaan ja lopuksi hyväksytään ja surraan.
Jep, yhden arkun ääressä olen itkenyt. Kun pikkuveljeni kuoli, en pystynyt pidättämään sitä.
Kerran olen ollut mukavissa hautajaisissa. Kyseessä olin äidintäti. Olin käynyt pari päivää ennen hänen kuolemaansa sairaalassa hänen luonaan ja hän oli täysin sinut lähestyvän kuoleman kanssa. Hän oli myös hyvin rakas minulle eläessään ja maa-alue on nimetty hänen mukaansa.
Niin, monet iäkkäät ihmiset ovat sinut oman lähtönsä suhteen. Oma äitini on 79 v. ja sanoo, että hän ei pelkää kuolmaa ollenkaan, mutta hänellä ei ole mitään sellaista sairautta, joka olisi oven takana viemässä häntä rajan taakse.
Miksei sais?
Tai just niinkun täällä on kirjoitettu, siellä muistotilaisuudessa.
Sitähän se muistelu on että jos kyseessä on hauska tyyppi, niin silloin muistellaan niitä.
Mutta jos kuolleessa ei löydy hauskuutta niin tuskin tilaisuudessakaan, silloin saattaa olla että ne loppuu lyhyeen.
Meidän porukoilla on ollut kaikilla omasta pyynnöstä pienet hautajaiset.
Veljen siellä siunaus tilaisuudessa oli vaan vaimon lisäksi kolme ihmistä. Hänet tuhkattiin.
Itse haluan samoin, pienen tilaisuuden ja tuhkauksen.
Monet suhtautuvat hautajaisiin haudanvakavasti. Riippuu totta kai siitä, ketä ollaan hautaamassa, mutta kyllä mä olen valmis allekirjoittamaan tuon mielipiteesi.
Kyllä hautajaisissa voi nauraa,mutta ei pilkata.Olen ollut parissa hautajaisissa minäkin,joissa muisteltiin tädin hauskoja edes ottamuksia ja päälle naurettiin.Jokainen sanoi lähtiessään,että hyvät hautajaiset täti sai.Tädin näköiset.
Kyllä kirkossa arkulla ollaan tradidion mukaan arvokkaasti,ja vainaja kannetaan hautaan totisin ilmein,pukeutuneena-mustiin tai kuitenkin muuten kuin farkkuihin.Mutta sitten muisto juhlaa vietetään joko vainajan toiveen mukaan tai tilanteen mukaan,Kuka mitenkin.
Noo, yleensä tilanne on vakavanpuoleinen.
Mutta ei minua harmita jos joku hautajaisissani nauraa. Sehän pidentää eloonjääneiden ikää...