Olen 20-vuotias nainen. Olen ollut naimissa
melkein vuoden. Mieheni on minua 7 vuotta
vanhempi. Ensimmainen vauvakuume minulle tuli
vajaan puolen vuoden avioliiton jalkeen. Silloin
puhuin asiasta mieheni kanssa ja tulimme siihen
tulokseen etta haluamme olla viela ihan vain
kahdestaan jonkin aikaa, tutustua toisiimme ennen
lapsien "hankkimista". Seurustelimmekin vain
vuoden ennen naimisiinmenoa.
Naimisiinmenon jalkeen muutin ulkomaille mieheni
toiden takia ja keskeytin opintoni alalla jota
rakastan. Nykyisessa kotikaupungissamme ei ole
vastaavaa linjaa joten olen ollut aika toimeton
viimeisen vuoden ajan. Olen opiskellut maan
kielta pienella kurssilla ja pitanyt kodista
huolta. Suomessa kavin opintojeni ohella
iltalukiota ja keskeytin siis myos sen, joten
siis ainoa koulutuspohja mita minulla talla
hetkella on, on peruskoulu ja toita en voi hakea
viela koska en osaa viela kielta sujuvasti.
Ystavia en ole viela taalta saanut, joitakin
tuttuja vain, en ole maailman sosiaalisin
ihminen.. Olen silti elamaani tyytyvainen,
rakastan miestani ja han minua ja yhteiselo on
todella onnellista. Luotan siihen etta
tulevaisuudessa minulla on mahdollisuus opiskella
itselleni ammatti, taalla tai jossain muualla.
Mutta siis, homman nimi on se, etta minulla on
taas valtava vauvakuume. En ole puhunut siita
miehelleni, pelkaan etta han ei ole vielakaan
valmis. Kaytan pillereita ja silti toivon
tulevani raskaaksi. Pelkka ajatus siita etta
sisallani kasvaisi uusi elama ja sitten sylissani
olisi pieni kaaro, rakkautemme konkreettinen
ilmentyma imemassa rintaani, saa vatsani
kihelmoimaan ja sydameni hakkaamaan.
Silti kun ajattelen asiaa pitemmalle, tulee pelko
siita etta miten parjaisin lapsen kanssa sitten
kun tahdon aloittaa taas opiskelun tai tyot.
Taalla ulkomailla ei olisi mummoja lapsenvahdiksi.
Kysyn siis yleensakin mielipidettanne, mita
ajattelette tilanteestani. Onko taysin hullua
edes unelmoida lapsesta ilman kun ei ole viela
edes ammattia? Miehellani on varma tyo jossa on
kohtuuhyva palkka joten raha ei ole ongelma. Onko
olemassa vaara etta lapsi jamayttaisikin minut
tahan tilanteeseen enka koskaan tulisi
opiskelleeksi ammattia? Kertokaa mielipiteitanne
ja kokemuksianne.
melkein vuoden. Mieheni on minua 7 vuotta
vanhempi. Ensimmainen vauvakuume minulle tuli
vajaan puolen vuoden avioliiton jalkeen. Silloin
puhuin asiasta mieheni kanssa ja tulimme siihen
tulokseen etta haluamme olla viela ihan vain
kahdestaan jonkin aikaa, tutustua toisiimme ennen
lapsien "hankkimista". Seurustelimmekin vain
vuoden ennen naimisiinmenoa.
Naimisiinmenon jalkeen muutin ulkomaille mieheni
toiden takia ja keskeytin opintoni alalla jota
rakastan. Nykyisessa kotikaupungissamme ei ole
vastaavaa linjaa joten olen ollut aika toimeton
viimeisen vuoden ajan. Olen opiskellut maan
kielta pienella kurssilla ja pitanyt kodista
huolta. Suomessa kavin opintojeni ohella
iltalukiota ja keskeytin siis myos sen, joten
siis ainoa koulutuspohja mita minulla talla
hetkella on, on peruskoulu ja toita en voi hakea
viela koska en osaa viela kielta sujuvasti.
Ystavia en ole viela taalta saanut, joitakin
tuttuja vain, en ole maailman sosiaalisin
ihminen.. Olen silti elamaani tyytyvainen,
rakastan miestani ja han minua ja yhteiselo on
todella onnellista. Luotan siihen etta
tulevaisuudessa minulla on mahdollisuus opiskella
itselleni ammatti, taalla tai jossain muualla.
Mutta siis, homman nimi on se, etta minulla on
taas valtava vauvakuume. En ole puhunut siita
miehelleni, pelkaan etta han ei ole vielakaan
valmis. Kaytan pillereita ja silti toivon
tulevani raskaaksi. Pelkka ajatus siita etta
sisallani kasvaisi uusi elama ja sitten sylissani
olisi pieni kaaro, rakkautemme konkreettinen
ilmentyma imemassa rintaani, saa vatsani
kihelmoimaan ja sydameni hakkaamaan.
Silti kun ajattelen asiaa pitemmalle, tulee pelko
siita etta miten parjaisin lapsen kanssa sitten
kun tahdon aloittaa taas opiskelun tai tyot.
Taalla ulkomailla ei olisi mummoja lapsenvahdiksi.
Kysyn siis yleensakin mielipidettanne, mita
ajattelette tilanteestani. Onko taysin hullua
edes unelmoida lapsesta ilman kun ei ole viela
edes ammattia? Miehellani on varma tyo jossa on
kohtuuhyva palkka joten raha ei ole ongelma. Onko
olemassa vaara etta lapsi jamayttaisikin minut
tahan tilanteeseen enka koskaan tulisi
opiskelleeksi ammattia? Kertokaa mielipiteitanne
ja kokemuksianne.
Vastaukset 2
Vanhimmat
vaatimaton mielipide.
Minusta sinun olisi nyt mitä ihanteellisinta
tehdä lapsi, jos miehesi vaan olisi valmis myös
perheen perustamiselle.
Sinä olet vielä nuori ja kerkeät opiskella oikein
hyvin kahden tai kolmenkin vuoden kuluttua,
sitten kun lapsi on vähän varttunut.
Nyt jos aloitat opiskelut imaisee se sinut
täydellisesti pauloihinsa ja saat unohtaa lapsen
hankkimisen ajaksi x. Opiskelun ohella myös
työpaikka yleensä löytyy aika helposti ja
maltatko sitten jäädä heti äitiyslomalle, kun
olet saanut ammatin ja työn? Aikaahan tähän kuluu
vuosia, koska et opiskeluaikana voi perustaa
perhettä. Tai voit kyllä, mutta opiskelu ei ole
silloin kovin helppoa. Tiedän mistä puhun, sillä
olen opiskellut viimeiset seitsemän vuotta ja
lapsen hankkimista ei ole voinut edes haaveilla
tänä aikana.
Juttele nyt miehesi kanssa ja jos todella
rakastatte toisianne ja olette valmiit
perustamaan perheen, niin yrittäkää lapsen
hankkimista heti :)
Plussana ajankohdalle on ihana vauvakuumeesi.
Minä en ole ikinä kokenut vastaavaa ja olen jo
30 -vuotias :/ Odotan tällä hetkellä esikoistani
19 raskausviikolla ja en koe vieläkään mitään
vauvakuumetta. Rahallisesti ei lapsen saantia
kannata ikinä ajatella, sillä jos niin
ajattelisin en olisi vieläkään raskaana. Olen
siis opiskellut enkä ole ollut pahemmin töissä,
joten äitispäiväraha taitaa olla mitä minimein.
Taitaa olla vähän pienempi kuin
työttymyyspäiväraha.
Kaikkea hyvää sinulle ja oikein mukavaa Joulun
odotusta :)
vastauksestasi.
Olen itse ajatellut ihan samaa, etta jos aloitan
opiskelut tassa parin vuoden sisalla, perheen
perustaminen lykkaantyisi, enka todellakaan
haluaisi odottaa vuosia.
Juttelin eilen asiasta mieheni kanssa. Asia tosin
paljastui siten etta mieheni loysi internetin
sivuhistoriasta vauva-aiheisen osoitteen jossa
olin kaynyt. Han ei luonnollisestikaan ollut
iloinen siita etta en ollut kertonut ajatuksiani
ensi tilassa hanelle ja tiedan itsekin etta niin
minun olisi pitanytkin tehda. Mutta pelkasin
hanen vastaustaan, joka olikin sellainen kuin sen
pelkasin olevan.
Han ei ole viela valmis. Paljoa han ei osannut
sanoa. Sanoi tuntevansa itsensa viela liian
epakypsaksi, vaikka on 27-vuotias. Han haluaa
edeta hitaammin. Ja yksi mainitsemansa syy oli
se, etta maailmalla tapahtuu nyt niin paljon
pahoja asioita. Mina en vain kasita miten se
vaikuttaa meidan perheeseen. Jos ajattelee noin,
ei lapsia kannattaisi tehda ollenkaan.
Yksi asia mita han pelkaa on se, etta jamahtaisin
lapsen kanssa neljan seinan sisalle ja olisin
vielakin yksinaisempi. Se ei ole totta. Lapsen
kautta syntyisi varmasti uusia kontakteja,
laakarissakin pitaisi rampata aina valilla.
Karryjen kanssa voisi kayda kavelylla joka paiva
ja yleensa ottaen varmasti olisin elinvoimaisempi
kuin nyt paivat yksin lorviessa. Ja olisihan
minulla se ihana pikku enkeli.
Tuntuu etta halkean. Toivon etta minun ei tarvisi
tuntea tata halua kun kerran mieheni ei halua. En
tieda mita tekisin, en halua ahdistaa hanta.
Oikein ihanaa odotusaikaa sinulle, odottava, ja
lamminta joulua :)