Takana loistava elämä. Kaksi hyvää liittoa, jotka kuitenkin päättyivät yhteisillä päätöksillä erinäisiin syihin. Ensimmäinen liitto mukavaa perhe-elämää, toinen liitto täyteläistä uusioperhe-elämää. Touhua ja tohinaa, harrastuksia, lasten harrastuksia, perhetuttavia, menoa ja meininkiä.
Viimeisin ero tuli jokunen vuosi sitten. Elämä rauhoittui kovasti, ja oli tosi ihanaa, ettei kaikki vapaa-aika ollut enää suorittamista johonkin suuntaan. Viime syksynä viimeisinkin lapsista muutti toiselle paikkakunnalle, ja nyt olen saanut viettää siis todella itsellistä ja rauhallista elämää. Liiankin. Totta puhuen olen menossa syöksykierteellä kohti täydellistä erakoitumista.
Yhtäkkiä ei ole enää ketään eikä mitään. Kukaan ei tarvise. Tämänkin viikonlopun olen ollut aivan yksin, ei ruuanlaittoa, ei pyykinpesua, ei lenkkikaveria, ei edes ketään jolle soittaa. En tohdi soittaa lapsillekaan, jos ei heiltä tule ensin häläriä, etten soittaisi huonoon aikaan. On mulla muutama ystävä, mutta he ovat omissa ympyröissään. Yhdellä vielä oikea perhe, yksi juopottelemassa miesystävänsä kanssa ja yksi vahtimassa omaansa, ettei mene vieraisiin - edes lenkille ei uskalla välillä, ettei toinen karkaa sillä välin...
Olen ihan onnellinen siitä, että mulla on kiva koti, hyvä työ, asiat kunnossa. Ja lapsilla asiat kunnossa. Ja noihin pariin vm. ystävään peilattuna yksinäisyys on todellakin parempi vaihtoehto. Kumppani olisi kiva, mutta en tyydy mihin tahansa. Sielunkumppani olisi ihana.
Suuri sydänsuru joku aika sitten sai kai aikaan tämän, että olen jotenkin ihan rähmälläni tässä elämässä. Nuo hyvät asiat eivät oikein jaksa kantaa, kun on menettänyt sen kenen kanssa ne olisi halunnut jakaa. Eikä ole uskallusta eikä voimia kohdata ketään uutta, ei edes harkita sellaista.
Aikansa kutakin. Nyt sitten kai loppuelämän yksinäisyys.
Viimeisin ero tuli jokunen vuosi sitten. Elämä rauhoittui kovasti, ja oli tosi ihanaa, ettei kaikki vapaa-aika ollut enää suorittamista johonkin suuntaan. Viime syksynä viimeisinkin lapsista muutti toiselle paikkakunnalle, ja nyt olen saanut viettää siis todella itsellistä ja rauhallista elämää. Liiankin. Totta puhuen olen menossa syöksykierteellä kohti täydellistä erakoitumista.
Yhtäkkiä ei ole enää ketään eikä mitään. Kukaan ei tarvise. Tämänkin viikonlopun olen ollut aivan yksin, ei ruuanlaittoa, ei pyykinpesua, ei lenkkikaveria, ei edes ketään jolle soittaa. En tohdi soittaa lapsillekaan, jos ei heiltä tule ensin häläriä, etten soittaisi huonoon aikaan. On mulla muutama ystävä, mutta he ovat omissa ympyröissään. Yhdellä vielä oikea perhe, yksi juopottelemassa miesystävänsä kanssa ja yksi vahtimassa omaansa, ettei mene vieraisiin - edes lenkille ei uskalla välillä, ettei toinen karkaa sillä välin...
Olen ihan onnellinen siitä, että mulla on kiva koti, hyvä työ, asiat kunnossa. Ja lapsilla asiat kunnossa. Ja noihin pariin vm. ystävään peilattuna yksinäisyys on todellakin parempi vaihtoehto. Kumppani olisi kiva, mutta en tyydy mihin tahansa. Sielunkumppani olisi ihana.
Suuri sydänsuru joku aika sitten sai kai aikaan tämän, että olen jotenkin ihan rähmälläni tässä elämässä. Nuo hyvät asiat eivät oikein jaksa kantaa, kun on menettänyt sen kenen kanssa ne olisi halunnut jakaa. Eikä ole uskallusta eikä voimia kohdata ketään uutta, ei edes harkita sellaista.
Aikansa kutakin. Nyt sitten kai loppuelämän yksinäisyys.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Niin se on, tosin yksinäisyydessä on se hyvä puoli että jos sen kansa oppii elämään niin voi löytää täydellisen mielenrauhan.
Itselleni kävi niin, lakkasin totaalisesti ajattelemasta sosiaalisempaa elämää, olin vain oma itseni, en muuta.
Ilmeisesti epäonnistuin sillä tasapainon löydyttyä alkoi tuo sosiaalinenkin puoli heräillä ruususen unestaan, ei ollut enää mitään "pakkoja" tiellä.