Juoksin yhä metsässä. Yksin ja peloissani. Kuka sen oli tehnyt? Kuka olisi halunnut satuttaa Lewisia?
Ei, en halunnut ajatella sitä.. Minun oli pakko unohtaa. Kaikki. KAIKKI.
Huomasin pian saapuneeni Drewn mökin luo. Drew oli Galatessa Knoxleyn, toiseksi parhaan ystäväni isoäiti. Hän asui yksin metsässä miehensä kuoltua. Hän oli hyvä ystäväni.
Mietin, pitäisikö minun koputtaa. Astua sisään keskellä yötä ja kertoa kaikki. Vai olisiko se liikaa hänen sydämelleen? Mutta en voinut jäädä ulos. Joku oli täällä.. vaanimassa minua, niin kuin Lewistakin. Tunsin sen.
Koputin oveen. Vanha nainen siniharmaassa, pitkässä yöpuvussa tuli avaamaan oven.
"Candy Lane! Mitä sinä täällä näin myöhään teet? On vaarallista liikkua metsässä yöllä - ja vielä yksin", hän sanoi.
Minusta tuntui kuin hän olisi lukenut ajatukseni - ja pelotellut minua niillä. Mutta ei, hän oli ystäväni. Vanha harmiton nainen.
"Minä.. Saanko tulla sisään?" kysyin ja ääneni värisi yhtäaikaa niin pelosta kuin surustakin.
"Tuota.. nythän on jo yö.. Etkö voisi tulla takaisin aamulla?" hän sanoi ja ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta, että herätin hänet.
"En!" minä parkaisin. "Minun on pakko päästä sisään. Ole kiltti!" rukoilin häntä ja tärisin pelosta.
"Hyvä on. Tule sisään, keitän meille kaakaota", hän sanoi ja huokaisi syvään vanhoilla keuhkoillaan. Hän aisti, että kaikki ei ollut hyvin. Hän ei millään voinut käännyttää minua oveltaan - se olisi vaivannut häntä koko yön, eikä hän olisi pystynyt nukkumaan. Niin paljon hän välitti ihmisistä.
Istahdimme keittiön puisille, vanhoille tuoleille ja hörpimme kuumaa kaakaota. Hän laski mukin käsistään hetkeksi ja alkoi puhua.
"Kaikki ei ole hyvin, Candy. Tunnen sen. Mikä painaa mieltäsi?" hän kysyi ja katsoi minua harmailla, vanhoilla silmillään. Ajattelin, että minun pitäisi kertoa hänelle. Ja niin teinkin.
"Rouva Knoxley...", aloitin mutta hän keskeytti.
"Sano vain Drew", hän hymyili.
"Hyvä on", sanoin ja vedin syvään henkeä. "Lewis.. on kuollut", kerroin ja purskahdin itkuun. Itsehillintäni petti ja silmäni sumenivat. Pöydälle muodostui pienen pieni lammikko kyynelistäni.
"Tyttö.. mitä sinä oikein höpiset? Ei hän ole kuollut" Drew sanoi ihmetellen.
"Minä.. näin hänet.. Hän oli kuollut", sanoin ja tärisin kauttaaltani.
"Koska sinä näit hänet?" hän kysyi minulta.
"Hieman ennen kuin tulin luoksesi... En minä tiedä!" parkaisin ja painoin kämmenet kasvoilleni.
"Mutta.. ei se voinut olla Lewis. Minä näin hänet juuri ennen kuin tulit - hän kulki ikkunani alta pohjoiseen päin.. Hänellä oli samanlainen vihertävä myssykin", Drew vakuutteli.
"Minä.. Ei se voinut olla hän! Näin Lewisin tatuoinnin hänen olkapäässään.. Sen on täytynyt olla joku muu..." sanoin surkealla äänellä. Sitten mieleeni hiipi karmiva ajatus.. Minä olin tullut etelästä... Maidenistä, kotini kaupunginosasta. Ja olin edennyt pohjoiseen, kohti Welltonin metsää.. Joten poika, jonka Drew näki, ei todellakaan ollut ollut Lewis. Ei todellakaan. Vaan itse murhaaja, joka pakeni paikalta.
Olinko minä tietämättäni seurannut häntä? Siltä vaikutti. En ihmettele nyt yhtään, miksi minusta tuntui, että joku vaani minua. Hän oli ollut aina askeleen edelläni. Murhaaja.
En halunnut kertoa johtopäätöksistäni Drewille. Ainakaan vielä. En halunnut, että hän menettää yöunensa minun takiani.
"Drew, voinko jäädä yöksi? En voi enää lähteä kotiinkaan, minua pelottaa..", sanoin ja huitaisin hiukset silmiltäni.
"Ei hätää, Candy. Voit jäädä tänne yöksi. Puhutaan aamulla asiat selviksi. Nyt meidän molempien on saatava lepoa. Tule, näytän sinulle varasängyn paikan", Drew sanoi lempeällä äänellä.
Vaistosin kuitenkin, kuinka väsynyt ja suunniltaan hän oli. Mutta en sanonut mitään. Annoin hänen vain nukkua. Kunnes aamu koittaisi ja toisi mukanaan valon ja selvyyden.
Jatkuu..
Ei, en halunnut ajatella sitä.. Minun oli pakko unohtaa. Kaikki. KAIKKI.
Huomasin pian saapuneeni Drewn mökin luo. Drew oli Galatessa Knoxleyn, toiseksi parhaan ystäväni isoäiti. Hän asui yksin metsässä miehensä kuoltua. Hän oli hyvä ystäväni.
Mietin, pitäisikö minun koputtaa. Astua sisään keskellä yötä ja kertoa kaikki. Vai olisiko se liikaa hänen sydämelleen? Mutta en voinut jäädä ulos. Joku oli täällä.. vaanimassa minua, niin kuin Lewistakin. Tunsin sen.
Koputin oveen. Vanha nainen siniharmaassa, pitkässä yöpuvussa tuli avaamaan oven.
"Candy Lane! Mitä sinä täällä näin myöhään teet? On vaarallista liikkua metsässä yöllä - ja vielä yksin", hän sanoi.
Minusta tuntui kuin hän olisi lukenut ajatukseni - ja pelotellut minua niillä. Mutta ei, hän oli ystäväni. Vanha harmiton nainen.
"Minä.. Saanko tulla sisään?" kysyin ja ääneni värisi yhtäaikaa niin pelosta kuin surustakin.
"Tuota.. nythän on jo yö.. Etkö voisi tulla takaisin aamulla?" hän sanoi ja ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta, että herätin hänet.
"En!" minä parkaisin. "Minun on pakko päästä sisään. Ole kiltti!" rukoilin häntä ja tärisin pelosta.
"Hyvä on. Tule sisään, keitän meille kaakaota", hän sanoi ja huokaisi syvään vanhoilla keuhkoillaan. Hän aisti, että kaikki ei ollut hyvin. Hän ei millään voinut käännyttää minua oveltaan - se olisi vaivannut häntä koko yön, eikä hän olisi pystynyt nukkumaan. Niin paljon hän välitti ihmisistä.
Istahdimme keittiön puisille, vanhoille tuoleille ja hörpimme kuumaa kaakaota. Hän laski mukin käsistään hetkeksi ja alkoi puhua.
"Kaikki ei ole hyvin, Candy. Tunnen sen. Mikä painaa mieltäsi?" hän kysyi ja katsoi minua harmailla, vanhoilla silmillään. Ajattelin, että minun pitäisi kertoa hänelle. Ja niin teinkin.
"Rouva Knoxley...", aloitin mutta hän keskeytti.
"Sano vain Drew", hän hymyili.
"Hyvä on", sanoin ja vedin syvään henkeä. "Lewis.. on kuollut", kerroin ja purskahdin itkuun. Itsehillintäni petti ja silmäni sumenivat. Pöydälle muodostui pienen pieni lammikko kyynelistäni.
"Tyttö.. mitä sinä oikein höpiset? Ei hän ole kuollut" Drew sanoi ihmetellen.
"Minä.. näin hänet.. Hän oli kuollut", sanoin ja tärisin kauttaaltani.
"Koska sinä näit hänet?" hän kysyi minulta.
"Hieman ennen kuin tulin luoksesi... En minä tiedä!" parkaisin ja painoin kämmenet kasvoilleni.
"Mutta.. ei se voinut olla Lewis. Minä näin hänet juuri ennen kuin tulit - hän kulki ikkunani alta pohjoiseen päin.. Hänellä oli samanlainen vihertävä myssykin", Drew vakuutteli.
"Minä.. Ei se voinut olla hän! Näin Lewisin tatuoinnin hänen olkapäässään.. Sen on täytynyt olla joku muu..." sanoin surkealla äänellä. Sitten mieleeni hiipi karmiva ajatus.. Minä olin tullut etelästä... Maidenistä, kotini kaupunginosasta. Ja olin edennyt pohjoiseen, kohti Welltonin metsää.. Joten poika, jonka Drew näki, ei todellakaan ollut ollut Lewis. Ei todellakaan. Vaan itse murhaaja, joka pakeni paikalta.
Olinko minä tietämättäni seurannut häntä? Siltä vaikutti. En ihmettele nyt yhtään, miksi minusta tuntui, että joku vaani minua. Hän oli ollut aina askeleen edelläni. Murhaaja.
En halunnut kertoa johtopäätöksistäni Drewille. Ainakaan vielä. En halunnut, että hän menettää yöunensa minun takiani.
"Drew, voinko jäädä yöksi? En voi enää lähteä kotiinkaan, minua pelottaa..", sanoin ja huitaisin hiukset silmiltäni.
"Ei hätää, Candy. Voit jäädä tänne yöksi. Puhutaan aamulla asiat selviksi. Nyt meidän molempien on saatava lepoa. Tule, näytän sinulle varasängyn paikan", Drew sanoi lempeällä äänellä.
Vaistosin kuitenkin, kuinka väsynyt ja suunniltaan hän oli. Mutta en sanonut mitään. Annoin hänen vain nukkua. Kunnes aamu koittaisi ja toisi mukanaan valon ja selvyyden.
Jatkuu..
Vastaukset 2
Vanhimmat
olin hiljainen. suoraan sanoen hiestä märkä. kello oli soinut loppuun. loikoilin aikani ja mietin uneni sisältöä. oliko seppo jonka kanssa join eilisen kahvini lähiön liike keskuksessa. ei. ei se voi olla uneni alku lähde. vaikka kahvia juodessa olin ajatellut rakastella hänen ja vain hänen kanssa liukuportaissa. ystäväni maire keskeytti meidät minun hiljaisuuteni keskellä. olisin varmaan sepen kellestänyt. mairen vaikka sanon perkele. tuli juuri pahaan aikaan. sepe häiriytyi keskeytti puheemme mairen kanssa. sanoi soittavansa. nousi ja läksi. kesti kaksi tuntia kunnes huomasin. seppo ei muistanut antaa numeroansa.
oke voisin sen verran sanoo et ihan tyhmätarina......... O_O ei mitään järkee... ja sit ei sitä hei varmaan ollu yleiseks jatkotarinaks tarkottan ? hei give me a brake onko oikeest noi tyhmii ihmisiä..? ja ANTEEKSI jo loukkasin teiän "TUNTEITA".. mut oikeilla ihmisillä on pokkaa.... haa, sayanara, suckers!!