Olen 24-vuotias nainen, sairastanut syömishäiriön yli kymmenen vuotta sitten. Pääasiassa anoreksiaa, toipumisvaiheessa lyhyehkö ja lievähkö buliminen kausi. Sain sairauteeni aikoinaan hyvin hoitoa niin keskussairaalan osastolla kuin nuorten psykiatrisellakin. Sairaalajaksoa oli puolisen vuotta, jonka jälkeen hoito jatkui useamman vuoden avopuolella, loppui muistaakseni ollessani 16-17.
Voin täydestä sydämestäni sanoa parantuneeni täysin, tai no niin täysin kuin syömishäiriöinen ikinä voi. Paino nousi, se ei ahdistanut, syöminen ei ahdistanut, nautin elämästä ilman minkäänlaisia painoon ja syömiseen liittyviä ajatuksia. Olen ollut kovin elämäniloinen ja onnellinen.
Reagoin kuitenkin aina isoihin elämänmuutoksiin ja kriiseihin ruualla. Minulta siis katoaa ruokahalu ihan täysin, syöminen on lähinnä etova ajatus. Puolitoista vuotta sitten pitkän suhteen päättyessä painoni tipahti 56 kilosta noin 52 kiloon tarkoituksettomasti, ruoka ei vain laskenut kunnolla aikoihin, saati että olisi ollut nälkä. Pituutta minulla on 162 cm. Paino myös jäi tuohon noin 52-53 kiloon senkin jälkeen. Elämäni tuntuu muutenkin olleen jollain tavalla hukassa tuosta lähtien. Uusi suuri pettymys elämässäni muutama kuukausi sitten aiheutti uuden notkahduksen, paino tipahti 48 kiloon, joista kaksi tuli kuitenkin takaisin päästyäni hieman jaloilleni. Tuolloin vielä tuntui että nyt nainen keräät itsesi ja syöt, et saavuta mitään sillä että kuihdutat itseäsi, et voi voida henkisestikään hyvin mikäli fyysinen puoli on rempallaan.
Nyt on kuitenkin toden teolla alkanut pelottaa.
Pari kuukautta on mielessä ollut ajatukset ja käyttäytymismallit, jotka järjellä tunnistan sairaiksi, ja silti toteutan niitä. Ahdistun päivä päivältä enemmän syömisestä. Pyrin syömään naurettavan pieniä kalorimääriä, myös oksentelu silloin tällöin on palannut elämääni. Päivä päivältä pahempana, en ahmi, mutta tekisi mieli oksentaa aivan normaalit ja ”hyvät” ruuatkin. Toisinaan sen teenkin. Samoin kuin lihomisen pelko ja ajatukset siitä, että jos syön ns. normaalisti olen kohta hirvittävän kokoinen.
Eniten ehkä pelottaa se, että en tunne että minulla olisi mitään hätää. Pudotan vain muutaman kilon, niin, mikäs siinä. Mutta riittääkö se? Mitä sitten, kun puntari näyttää sen tavoittelemani 47 kiloa, lopetanko muka noin vain. Tuskinpa. Kokemuksesta muistan, että eihän minulla mielestäni ollut mitään hätää silloinkaan, kun painoin 32 kiloa, enhän edes näyttänyt laihalta. Joopajoo. Sairaudentunnon puute tästä tekeekin niin petollista.
Kaipaan apua, ennen kuin tämä menee liian pitkälle. Minun kuuluisi nyt olla fiksu aikuinen, eikä enää kolmetoistavuotias teini joka aloittaa ruokapelleilyn ja arvottaa itsensä ja muille kelpaamisen laihuuden perusteella. En halua luopua tästä saavutetusta (!!!) mutta en varsinkaan palata takaisin helvettiin josta olen jo kerran noussut.
En tiedä olenko vielä valmis hakemaan ulkopuolista apua. Toivon selviäväni ja nousevani ilmankin. Toisaalta tiedän, että minun olisi käsiteltävä nämä hylkäämisen, kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden kokemukset, joiden uskon suurelta osin vaikuttaneen näiden ajatusten uudelleen puhkeamiseen. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin sanoa ääneen, kuvittelen kai nostavani markkina-arvoani sillä että olen edes laiha, jossei minussa sitten muuta tavoiteltavaa olekaan. Että joku vielä rakastaisi, että kelpaisin.
Älytöntä puhetta aikuisen ihmisen suusta, etenkin kun järjellä tiedän että olen suhteellisen kaunis, fiksu ja mukava tyyppi.
Kaipaisin ehkä mahdollisia kohtalotovereita, ihmisiä joiden syömishäiriö on uusiutunut, tai etenkin ihmisiä, joilla se on ollut tapahtumassa mutta olette saaneet siitä ajoissa otteen. Millä kukistan tämän elämääni luikertelemassa olevan pirulaisen?
Voin täydestä sydämestäni sanoa parantuneeni täysin, tai no niin täysin kuin syömishäiriöinen ikinä voi. Paino nousi, se ei ahdistanut, syöminen ei ahdistanut, nautin elämästä ilman minkäänlaisia painoon ja syömiseen liittyviä ajatuksia. Olen ollut kovin elämäniloinen ja onnellinen.
Reagoin kuitenkin aina isoihin elämänmuutoksiin ja kriiseihin ruualla. Minulta siis katoaa ruokahalu ihan täysin, syöminen on lähinnä etova ajatus. Puolitoista vuotta sitten pitkän suhteen päättyessä painoni tipahti 56 kilosta noin 52 kiloon tarkoituksettomasti, ruoka ei vain laskenut kunnolla aikoihin, saati että olisi ollut nälkä. Pituutta minulla on 162 cm. Paino myös jäi tuohon noin 52-53 kiloon senkin jälkeen. Elämäni tuntuu muutenkin olleen jollain tavalla hukassa tuosta lähtien. Uusi suuri pettymys elämässäni muutama kuukausi sitten aiheutti uuden notkahduksen, paino tipahti 48 kiloon, joista kaksi tuli kuitenkin takaisin päästyäni hieman jaloilleni. Tuolloin vielä tuntui että nyt nainen keräät itsesi ja syöt, et saavuta mitään sillä että kuihdutat itseäsi, et voi voida henkisestikään hyvin mikäli fyysinen puoli on rempallaan.
Nyt on kuitenkin toden teolla alkanut pelottaa.
Pari kuukautta on mielessä ollut ajatukset ja käyttäytymismallit, jotka järjellä tunnistan sairaiksi, ja silti toteutan niitä. Ahdistun päivä päivältä enemmän syömisestä. Pyrin syömään naurettavan pieniä kalorimääriä, myös oksentelu silloin tällöin on palannut elämääni. Päivä päivältä pahempana, en ahmi, mutta tekisi mieli oksentaa aivan normaalit ja ”hyvät” ruuatkin. Toisinaan sen teenkin. Samoin kuin lihomisen pelko ja ajatukset siitä, että jos syön ns. normaalisti olen kohta hirvittävän kokoinen.
Eniten ehkä pelottaa se, että en tunne että minulla olisi mitään hätää. Pudotan vain muutaman kilon, niin, mikäs siinä. Mutta riittääkö se? Mitä sitten, kun puntari näyttää sen tavoittelemani 47 kiloa, lopetanko muka noin vain. Tuskinpa. Kokemuksesta muistan, että eihän minulla mielestäni ollut mitään hätää silloinkaan, kun painoin 32 kiloa, enhän edes näyttänyt laihalta. Joopajoo. Sairaudentunnon puute tästä tekeekin niin petollista.
Kaipaan apua, ennen kuin tämä menee liian pitkälle. Minun kuuluisi nyt olla fiksu aikuinen, eikä enää kolmetoistavuotias teini joka aloittaa ruokapelleilyn ja arvottaa itsensä ja muille kelpaamisen laihuuden perusteella. En halua luopua tästä saavutetusta (!!!) mutta en varsinkaan palata takaisin helvettiin josta olen jo kerran noussut.
En tiedä olenko vielä valmis hakemaan ulkopuolista apua. Toivon selviäväni ja nousevani ilmankin. Toisaalta tiedän, että minun olisi käsiteltävä nämä hylkäämisen, kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden kokemukset, joiden uskon suurelta osin vaikuttaneen näiden ajatusten uudelleen puhkeamiseen. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin sanoa ääneen, kuvittelen kai nostavani markkina-arvoani sillä että olen edes laiha, jossei minussa sitten muuta tavoiteltavaa olekaan. Että joku vielä rakastaisi, että kelpaisin.
Älytöntä puhetta aikuisen ihmisen suusta, etenkin kun järjellä tiedän että olen suhteellisen kaunis, fiksu ja mukava tyyppi.
Kaipaisin ehkä mahdollisia kohtalotovereita, ihmisiä joiden syömishäiriö on uusiutunut, tai etenkin ihmisiä, joilla se on ollut tapahtumassa mutta olette saaneet siitä ajoissa otteen. Millä kukistan tämän elämääni luikertelemassa olevan pirulaisen?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mulla on itse asiassa sama tilanne. Viime kesän lopussa jouduin osastolle syömishäiriön takia, ja melko pian sen jälkeen mulla alkoi mennä tosi hyvin. Osastolle joutuessani olin 157cm ja 29kg, ja siellä sain 2-3 kiloa. Pääsin sitten avohoitoon ja koulussa oli (ja on edelleenkin) joka viikko punnitus.
Paino nousi monta kiloa, mutta se ei pahemmin ahdistanut. Pituuskasvukin lähti viimein käyntiin. Nyt oon tasan 38kg, joka on myös tavoitepaino. Mulle on tullut nyt kauheat paineet pitää se siinä, ettei se vain nouse. Mullakin on juuri tuo juttu, että tiedän, mitkä ajatukset ovat sairaita, mutta siitä huolimatta vain tottelen ja löydän itseni tekemästä vatsalihasliikkeitä ja sylkemästä suklaata suustaan. Näen nykyään paljon unia, joissa tunnen itseni tosi lihavaksi tai ahmin hirveästi. Tiedän olevani edelleenkin alipainoinen, mutta silti tunnen välillä oloni lihavaksi etenkin jaloista. Nykyään en voi herkutella noin vain, vaan mun pitää koko ajan miettiä, että jos nyt esim. otan yhden suklaapalan, se pitää vähentää sitten jostain muusta ruoasta.
Jostain ihmeen syystä kaipaan välillä sitä kolmenkymmenen kilon vartaloa, vaikka tiedän sen olevan sairasta, sekä sitä mielihyvää jonka syömättömyydestä sai.
Psykologille oon tästä vähän kertonut, ja se auttaa, mutta heti seuraavana päivänä mulla on samat sairaat ajatukset mielessä, enkä tiiä mitä pitäis tehdä. ;/