Hei,
ajattelin täällä kertoa hiukan tilanteestani ja peilailla muiden ajatuksia.
Puolisoni sairastui psykoosiin vuosi sitten ja hän oli suljetulla osastolla kaksi kuukautta. Osastojakson aikana, varsinkin sen alussa, hänellä oli maniaa sekä voimakkaita harhaluuloja ja pelkotiloja. Asuimme ennen hänen sairastumistaan melko lailla syrjäisellä maaseutupaikalla ja aika pian puolison kotiutumisen jälkeen huomasimme, että syrjäisyys ahdisti häntä niin, että en esimerkiksi päivällä voinut mennä pois kotoamme ilman puhelinta. Totesimme yhdessä silloin että jo lasten vuoksi olisi hyvä asua enemmän ihmisten ilmoilla ja näin ollen muutimmekin aika pian kaupunkiin asumaan. Käytännön asiat (mm. lasten koulut yms) järjestyivät hyvin ja aloimme totuttelemaan uudenlaiseen arkeen uudella paikkakunnalla.
Ongelmaksi muodostui se, että puolisoni tuli pian näiden muutosten jälkeen katumapäälle. Alkoi päivittäin toistuva ja mielestäni välillä jopa pakkomielteinen puhe siitä, kuinka asiat olivat hyvin ennen muuttoa ja kuinka hän ei viihdy nykyisellä paikkakunnalla, tai yleensä kaupunkiympäristössä. Psykoosin jälkeen hänelle tuli vahvasti toimintakykyä laskeva masennus (joka on jatkunut tähän asti), ja tämän masennuksen hän tulkitsee johtuvan pääasiassa tekemistämme ratkaisuista, eli paikkakunnan vaihdosta. Itse en ole samaa mieltä tästä, sillä uskon että käydyt muutokset ovat kyllä olleet kuormittavia mutta masennus on kyllä enemmän psykoosin jälkeistä masennusta. En halua, enkä uskalla enää palata takaisin vanhaan asumisympäristöön. Jossain vaiheessa olen valmis toki muuttamaan muualle nykyisestä, mutta nyt en jaksa edes ajatella sellaista. Puolisoni jatkaa lähes päivittäin puhetta siitä, kuinka pitäisi palata sinne takaisin – tämän olen myös kokenut melkoisen syyllistävänä itseäni kohtaan. Perheterapiassa ollaan käyty ja asiaa käsitelty, ja terapeutin näkemyksen mukaan tehdyt ratkaisut ovat olleet meidän tilanteessamme ihan perusteltuja ja oikeutettuja.
Nyt ollaan tilanteessa, että tunnen olevani aivan henkisesti lopussa ja ero ei ole enää kovin kaukana. Haluaisin olla puolisoni tukena mutta koen sen erittäin vaikeana, koska ristiriidat ovat niin paljon esillä arjessamme. Emme kykene pääsemään ristiriidoista keskustelemalla tai päätöksenteolla - tätä olemme yrittäneet mutta jo seuraavana päivänä tunteet saattavat ottaa puolisossani vallan ja joudumme palaamaan lähtöpisteeseen. Toisaalta, pitäisikö suhtautua puolison ajatusmaailmaan niin, että kyseessä on sairastumisen aiheuttamaa käyttäytymistä? Mietityttää, että mistä tässä on oikein kysymys. En tiedä, toivottavasti edes aika toisi mukanaan helpotuksen.
ajattelin täällä kertoa hiukan tilanteestani ja peilailla muiden ajatuksia.
Puolisoni sairastui psykoosiin vuosi sitten ja hän oli suljetulla osastolla kaksi kuukautta. Osastojakson aikana, varsinkin sen alussa, hänellä oli maniaa sekä voimakkaita harhaluuloja ja pelkotiloja. Asuimme ennen hänen sairastumistaan melko lailla syrjäisellä maaseutupaikalla ja aika pian puolison kotiutumisen jälkeen huomasimme, että syrjäisyys ahdisti häntä niin, että en esimerkiksi päivällä voinut mennä pois kotoamme ilman puhelinta. Totesimme yhdessä silloin että jo lasten vuoksi olisi hyvä asua enemmän ihmisten ilmoilla ja näin ollen muutimmekin aika pian kaupunkiin asumaan. Käytännön asiat (mm. lasten koulut yms) järjestyivät hyvin ja aloimme totuttelemaan uudenlaiseen arkeen uudella paikkakunnalla.
Ongelmaksi muodostui se, että puolisoni tuli pian näiden muutosten jälkeen katumapäälle. Alkoi päivittäin toistuva ja mielestäni välillä jopa pakkomielteinen puhe siitä, kuinka asiat olivat hyvin ennen muuttoa ja kuinka hän ei viihdy nykyisellä paikkakunnalla, tai yleensä kaupunkiympäristössä. Psykoosin jälkeen hänelle tuli vahvasti toimintakykyä laskeva masennus (joka on jatkunut tähän asti), ja tämän masennuksen hän tulkitsee johtuvan pääasiassa tekemistämme ratkaisuista, eli paikkakunnan vaihdosta. Itse en ole samaa mieltä tästä, sillä uskon että käydyt muutokset ovat kyllä olleet kuormittavia mutta masennus on kyllä enemmän psykoosin jälkeistä masennusta. En halua, enkä uskalla enää palata takaisin vanhaan asumisympäristöön. Jossain vaiheessa olen valmis toki muuttamaan muualle nykyisestä, mutta nyt en jaksa edes ajatella sellaista. Puolisoni jatkaa lähes päivittäin puhetta siitä, kuinka pitäisi palata sinne takaisin – tämän olen myös kokenut melkoisen syyllistävänä itseäni kohtaan. Perheterapiassa ollaan käyty ja asiaa käsitelty, ja terapeutin näkemyksen mukaan tehdyt ratkaisut ovat olleet meidän tilanteessamme ihan perusteltuja ja oikeutettuja.
Nyt ollaan tilanteessa, että tunnen olevani aivan henkisesti lopussa ja ero ei ole enää kovin kaukana. Haluaisin olla puolisoni tukena mutta koen sen erittäin vaikeana, koska ristiriidat ovat niin paljon esillä arjessamme. Emme kykene pääsemään ristiriidoista keskustelemalla tai päätöksenteolla - tätä olemme yrittäneet mutta jo seuraavana päivänä tunteet saattavat ottaa puolisossani vallan ja joudumme palaamaan lähtöpisteeseen. Toisaalta, pitäisikö suhtautua puolison ajatusmaailmaan niin, että kyseessä on sairastumisen aiheuttamaa käyttäytymistä? Mietityttää, että mistä tässä on oikein kysymys. En tiedä, toivottavasti edes aika toisi mukanaan helpotuksen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei.
On puolisolla kyse sairauden värittämistä ajatuksista ja tunteista tai ei, niin raskasta se sinulle on. Puolisosi vaikuttaa takertuneen tuohon muuttoon ikään kuin sinä ratkaisevana asiana oman vointinsa suhteen. Kieltääkö hän omaa sairauttaan miten paljon? Jos jatkuvasti puhutaan muutosta, puhutaan ehkä kuitenkin asian sivusta.. ei asuinpaikka ihan niin ratkaiseva voi olla (jos ei uudella paikalla ole jotakin selvästi vaikeaa, mitä ei ilmeisesti ole). Onko puolisollasi hyvä hoito ja lääkitys kohdallaan?
Aika voi auttaa, mutta uskalla ajatella myös itseäsi. Jaksatko oikeasti ja millaista tukea itsellesi voit saada.
Moi & kiitos vastauksesta.
Kyllähän puoliso tiedostaa olevansa masentunut, mutta masennuksen syistä ollaankin hieman eri linjoilla. Minun mielestäni ongelmat ovat paljon syvemmällä eivätkä asuinpaikan vaihdoksella ongelmat poistu. Tilanne on siinä suhteessa hankala, kun esim. kun psykoterapeutti pitkien keskustelujen sanoo puolisolleni sairauden johtuvan paljon pidemmältä ajan syistä, hän myöntelee kyllä, mutta kohta taas on palannut vanhaan ajatusmalliin, eli muuttamalla takaisin kaikki paranee. Kun perheterapeutti sanoo hänen olevan vielä liiaksi kiinni vanhemmissaan, hän siinä tilanteessa voi myönnellä, mutta kotona taas on hylännyt nämä ajatukset. Tuntuu vaan, ettei ole olemassa hänelle mitään sellaista auktoriteettia, joka voisi saada hänet toisiin ajatuksiin. Ja se on raskasta.
Itsestäni yritän pitää huolta mm. kuntoilemalla, tuskin olisin muuten selvinnytkään tähän asti.
Ihminenhän se muuttaa...ja asiat mukana! Sinulle vain vinkiksi sellainen ajatusmalli, että entä jos asiat olisivat toisinpäin. Haluaisitko että vaimosi jättäisi sinut kun ole 'heikoimillasi'? Ajattele itsesi vaimon asemaan, ja mieti miten itse haluaisit tulla kohdelluksi?
Hienoa jos olette hakeneet yhdessä apua myös terapiasta! Woimia!
VAI NIIN
HAIST JK ITSESI JA MENE POIS::: KUVOKKI !!
Tilanteenne todella hankala.Voivatko kaikki muut paitsi perheen äiti hyvin nykyisellä paikkakaunnalla??Jos näin,niin sairaus ja ongelmat eivät katoa paikkakuntaa vaihtamalla.Vaimosi tarvitsee selvästi lisäapua,hoitoa,lääkettä tai mitä tahansa,mutta noinkaan ette voi jatkaa.Ajan kysymys koska lapset rupeavat oirehtimaan elleivät jo nyt?
Hienoa,että olette yhdessä yrittäneet kaikkea ja olette valmiita taistelemaan elämänne puolesta.
Tosin hermoille käyvää ja raastavaa se on pv:stä toiseen.Olisikohan vaimollesi intensiivisemmän hoidon paikka??VOIMIA !!