Hei!
Olemme kärsineet lapsettomuudesta reilut neljä vuotta ja hoitoja on ehtinyt siinä ajassa olla ties kuinka monta. IVF ja icsi tehty mm. 4 kertaa. Tuohon ajanjaksoon on mahtunut niin paljon tilanteita, joissa lapsettomuushoitojen salaaminen on ollut yksinkertaisesti mahdotonta (mm. lukuisia opiskelijabileitä, mökkiviikonloppuja, omat 3-päiväiset polttarit kesken piikittelyjen, festarireissuja, matkoja ystäväpariskuntien kanssa jne.), että vähitellen on ollut pakko paljastaa tilanne ystäväpiirille. Ei enää menneet selitykset juomattomuudesta ja karavaanin kokoisesta jääkaapissa säilytettävästä lääkearsenaalista piikkeineen läpi. Tuntui hetken hyvältä kun ystäväpiiri tiesi, loppui ne tivaamiset että koskas teille tulee vauva jne. Ihmiset osasivat olla hiukan hienotunteisempia myös omista vauveleistaan puhuessa.
Mutta... nyt harmittaa, että niin moni tietää. Tuntuu ettei koskaan saa olla rauhassa ja aina pitää kertoa alapääkuulumiset. Ei auta vaikka koittaisi olla hiljaa, niitä udellaan silti ihan häpeilemättä. Ihan kuin munasarjani ja kohtuni olisivat jotain yhteistä omaisuutta ja sitä "tapahtui tosielämässä"- draamaa tuntuu olevan tavattoman mielenkiintoista muiden mielestä seurata. Hyvähän se on seurata, kun salaa mielessään voi olla tyytyväinen ettei napsahtanut omalle kohdalle. Ei auta, vaikka suoraan sanoisi ettei nyt jaksaisi keskustella aiheesta. Silti halutaan vastauksia. On alkanut tuntua, että olemme kuin jotain bb-asukkeja, joiden elämää, terveyttä ja suunnitelmia sopii ja saa urkkia ja sääliä. kuitenkaan ei todellakaan muilta udella samaan malliin asioita. Välitkin ovat alkaneet monen kanssa viilentyä kun en vain enää jaksa vatvoa näitä samoja iänikuisia pettymyksiä ja terveyskuulumisia viikosta toiseen ja vuodesta toiseen.
Nyt sitten vihdoin 3. icsin jälkeen plussasin PASsista ja viikkoja on nyt kasassa vasta 6 0. Siis aivan alussa mennään. Tämäkin hoitoyritys oli monen tiedossa, koska olin sanonut, että nyt on viimeinen ja sitten pitää meittiä adoptiota. Testipäivääkään en ilmoittanut muille, vaikka sitä tietysti sikailematta monelta taholta udeltiin. Kaksi läheisintä ystävää tiesi. Silti alkoi puhelin soida pitkin testiviikkoa ja varmuuden vuoksi jo sitä edeltävänäkin viikkona ja tuloksia kyseltiin taas koko kaveripiirin taholta. En haluaisi kertoa, koska niin alussa ollaan ja tie on ollut raskas. Haluaisin vain rauhoittua ja kerätä voimia, nauttia tästä ihmeestä ja jutella asiasta kotosalla miehen kanssa. En kestä sitä joka puolelta pursuavaa sääliä jos menee kesken.
Mikä helvetti siinä on, että kaikki muut saavat odottaa rauhassa kertoa kun kokevat olevansa valmiita ja kukaan ei suutu? Päinvastoin, nimenomaan ymmärretään. Miksi sitten lapsettomuushoidoissa käyneen oletetaan raportoivan kaikille heti tuloksen selvittyä??? Miksi jokainen kokee olevansa oikeutettu ensikäden tietoon tilanteesta? Eiväthän hekään varmasti meille kertoisi ennen kuin viikkoja olisi turvallisesti kasassa. Onko muilla näin, vai onko meidän kaveripiiri vain jotenkin totaalisen mätä ja tungetteleva? On alkanut toden teolla ottaa päähän. tekee vain mieli käpertyä neljän seinän sisälle ja sulkea puhelin. Ottaa niin kovin päähän. Taidan sen itse asiassa tehdä :D
Olemme kärsineet lapsettomuudesta reilut neljä vuotta ja hoitoja on ehtinyt siinä ajassa olla ties kuinka monta. IVF ja icsi tehty mm. 4 kertaa. Tuohon ajanjaksoon on mahtunut niin paljon tilanteita, joissa lapsettomuushoitojen salaaminen on ollut yksinkertaisesti mahdotonta (mm. lukuisia opiskelijabileitä, mökkiviikonloppuja, omat 3-päiväiset polttarit kesken piikittelyjen, festarireissuja, matkoja ystäväpariskuntien kanssa jne.), että vähitellen on ollut pakko paljastaa tilanne ystäväpiirille. Ei enää menneet selitykset juomattomuudesta ja karavaanin kokoisesta jääkaapissa säilytettävästä lääkearsenaalista piikkeineen läpi. Tuntui hetken hyvältä kun ystäväpiiri tiesi, loppui ne tivaamiset että koskas teille tulee vauva jne. Ihmiset osasivat olla hiukan hienotunteisempia myös omista vauveleistaan puhuessa.
Mutta... nyt harmittaa, että niin moni tietää. Tuntuu ettei koskaan saa olla rauhassa ja aina pitää kertoa alapääkuulumiset. Ei auta vaikka koittaisi olla hiljaa, niitä udellaan silti ihan häpeilemättä. Ihan kuin munasarjani ja kohtuni olisivat jotain yhteistä omaisuutta ja sitä "tapahtui tosielämässä"- draamaa tuntuu olevan tavattoman mielenkiintoista muiden mielestä seurata. Hyvähän se on seurata, kun salaa mielessään voi olla tyytyväinen ettei napsahtanut omalle kohdalle. Ei auta, vaikka suoraan sanoisi ettei nyt jaksaisi keskustella aiheesta. Silti halutaan vastauksia. On alkanut tuntua, että olemme kuin jotain bb-asukkeja, joiden elämää, terveyttä ja suunnitelmia sopii ja saa urkkia ja sääliä. kuitenkaan ei todellakaan muilta udella samaan malliin asioita. Välitkin ovat alkaneet monen kanssa viilentyä kun en vain enää jaksa vatvoa näitä samoja iänikuisia pettymyksiä ja terveyskuulumisia viikosta toiseen ja vuodesta toiseen.
Nyt sitten vihdoin 3. icsin jälkeen plussasin PASsista ja viikkoja on nyt kasassa vasta 6 0. Siis aivan alussa mennään. Tämäkin hoitoyritys oli monen tiedossa, koska olin sanonut, että nyt on viimeinen ja sitten pitää meittiä adoptiota. Testipäivääkään en ilmoittanut muille, vaikka sitä tietysti sikailematta monelta taholta udeltiin. Kaksi läheisintä ystävää tiesi. Silti alkoi puhelin soida pitkin testiviikkoa ja varmuuden vuoksi jo sitä edeltävänäkin viikkona ja tuloksia kyseltiin taas koko kaveripiirin taholta. En haluaisi kertoa, koska niin alussa ollaan ja tie on ollut raskas. Haluaisin vain rauhoittua ja kerätä voimia, nauttia tästä ihmeestä ja jutella asiasta kotosalla miehen kanssa. En kestä sitä joka puolelta pursuavaa sääliä jos menee kesken.
Mikä helvetti siinä on, että kaikki muut saavat odottaa rauhassa kertoa kun kokevat olevansa valmiita ja kukaan ei suutu? Päinvastoin, nimenomaan ymmärretään. Miksi sitten lapsettomuushoidoissa käyneen oletetaan raportoivan kaikille heti tuloksen selvittyä??? Miksi jokainen kokee olevansa oikeutettu ensikäden tietoon tilanteesta? Eiväthän hekään varmasti meille kertoisi ennen kuin viikkoja olisi turvallisesti kasassa. Onko muilla näin, vai onko meidän kaveripiiri vain jotenkin totaalisen mätä ja tungetteleva? On alkanut toden teolla ottaa päähän. tekee vain mieli käpertyä neljän seinän sisälle ja sulkea puhelin. Ottaa niin kovin päähän. Taidan sen itse asiassa tehdä :D
Vastaukset 16
Vanhimmat
Liian uteliaille voi olla oikeasti vain vastaamatta, koita vaihtaa puheenaihetta. Kun tarpeeksi usein teet niin, niin varmasti menee viesti perille. Välit voi katkaista tarpeelliseksi ajaksi myös. Itsestä se on kuitenkin kiinni, kysymyksiin ei tarvitse vastata ja voi pitää matalaa profiilia.
Parasta on tehdä niin kuin se itselle on hyväksi. Pidä puhelin pois päältä, älä käy yhteisissä menoissa jos pahalta tuntuu.
Ymmärrän todellakin mitä tarkoitat, täällä nimittäin painitaan ihan saman ongelman kanssa! Tosin piinapäiviä ekasta ivf:stä vietellään vasta. Silti lähes joka päivä puhelin soi ja joku utelee missä mennään. Ei mene millään kaaliin kun sanon, ettei nyt huvittaisi vatvoa asiaa. Stressi vaan kasvaa kun koko ajan joutuu selittämään tilannetta ja asia ei pysy yhtään pois mielestä.
Huomasin hoitojen alettua saman, eli että yhtäkkiä olin muka tilivelvollinen kierroistani ja ongelmistani kaikille. Kaikki yksityisyys hävisi saman tien. Mitä helvettiä mun menkat muille kuuluu kun en minäkään tivaa heidän ripuleistaan yksityiskohtia. Varmaan yrittävät olla kiinnostuneita ja empaattisia, mutta se on mennyt ihan yli. Olen ihan suoraan sanonut, että annettaisiin asian nyt olla. Silti eivät anna periksi. Nyt varsinkin piinapäivinä se on todella piinaavaa kun tuntuu että muut ovat malttamattomampia. Päätimme mieheni kanssa, että tästä lähtien emme kerro yhdellekään naispuoliselle kaverille mahdolisista uusista tulevista hoidoista. saavat sitten olla täyspimennossa kun ei kerran pysty uteluitaan pitämään kurissa.
Ehkä ihmisten oma elämä on niin tylsää, että on pakko puuttua toisten asioihin liikaa. Kunno sosiaalipornoa. Mutta kyllä on peruuttamattomasti muutamien ihmisten taso laskenut minun silmissäni ja en tiedä haluanko olla pidemmän päälle enää kaveri. Sen verran raskaita tyyppejä ovat tällä hetkellä.
minua ihmetyttää että miksi asiat piti järjestää samaan aikaan kun esim omat häät?? kyllä niihin voi pitää jotain väliä kuitenkin.jompaakumpaa voi siirtää. ei todellakaaan ole kenenkään muun vika kuin omasi että olet asiasta kertonut . itse myönnän tehneeni saman mokan ja itse otan syyt niskoille. mulla on vielä lisänä mahtava äiti joka huutaa koko kaupungille miten" meidän pirjo kävi hesassa tekemässä lasta". ketuttaa ihan kunnolla. ehkä se on niin dille ettei tajua.sukuvika..kun suksi ei luista
nauti nyt kuitenkin siitä että olet raskaana äläkä takerru pikkujuttuihin. onnea sulle sinne... mulla on sama tilanne kaikinpuolin,alussa raskaus,ivf:llä
Mitä ne meidän häät nyt tähän liittyy? Meinaatko,että sen takia kaikilla on oikeus tietää punktion kulusta hetki hetkeltä ja siitä miten mies koki runkkaamisen kopissa tällä kertaa??? Enpä usko, että niillä häillä nyt on mitään tämän asian kanssa tekemistä.
Häät pidettiin syksyllä ja hoito tehtiin alkukesällä. Hoidot olisivat venyneet 7kk jos ei olisi kesällä kokeiltu, miehen työkomennuksen takia. Meillä on muutenkin se ajattelutapa, ettei koko elämä voi pysähtyä hoitojen ajaksi. minulle tehdään hoidot pitkällä kaavalla, joka on siis kohdallani oikeasti pitkä, 3kk. Eihän me voida koko elämää pysäyttää neljäsosavuodeksi aina kun uusi hoito alkaa. En edes tiedä miksi tätäkin asiaa täytyy täällä juurta jaksain selvittää kun se ei tähän koko touhuun nyt liity millään tapaa. Kaasot valitsivat polttareiden ajankohdan ja kysymyksistäni huolimatta en saanut vastausta koska polttarit on. Olisiko pitänyt perua hoito sen pelossa, että sattuu menemään päällekkäin polttareiden kanssa?
Mielestäni myöskään ei ole pikkujuttu, että kymmenkunta ihmistä käy ihan tulisilla hiilillä ja tivaavat hoidon tulosta kuka milloinkin. Se on todella stressaavaa, varsinkin kun raskaus on niin alkuvaiheessa ja hyvin epävarmaa vielä on, miten tässä käy. Sieltä sitten juorut kulkee tietysti vielä puolisoille ja "salaisena" supinana ja jymyjuoruna vielä eteenpäin muutaman paatumattoman lavertelijan toimesta. Ja mitäs sitten jos menee kesken? Ei siitä surusta pääse koskaan yli kun alkaa se jatkuva säälin tyrkytys ja utelut siitä keskenmenosta ja kysymykset, että mitäs nyt sitten. Muutenkin olisi rankan hoidon jälkeen kiva hengähtää ja nauttia uudesta elämäntilanteesta ihan rauhassa. Tylsää joutua kaveripiirin takia jatkuvasti ahdistumaan :(
Se on sitä sairasta toisten epäonnella mässäilyä, mikä näkyy telkkarissakin mm. erilaisina ihmiselämän murheista kertovina dokumentteina ja katasrofeista kertovina ohjelmina. On ilmeisesti niin mukava omalta kotisohvalta (tai puhelimen päässä) surkutella, päivitellä, kauhistella ja kurkkia toisten surua, epätoivoa ja elämää. Oksettavaa. Omalla kohdalla olen huomannut, että ohjeiden anatmiseen, tilanteen uteluun jne. sortuvat eniten ne, jotka muutenkin puuttuvat joka asiaan tai ne, joilla ei omassa elämässä tapahdu koskaan mitään perusarkea kummoisempaa. Jos jännittävintä elämässä on se,että kaupasta on joskus maito loppu, niin kai sitä sitten jaksaa puuttua toistenkin elämään. Plussan salaaminen ei valitettavasti ole ksokaan ollut vielä ajankohtaista, joten toistaiseksi itseäni lähinnä ärsyttävät nämä ohjeiden tyrkyttäjät tyyliin "lopeta se stressaaminen!", "entä jos et syö tarpeeksi vitamiineja?", "sun pitäis varmaan liikkua enemmän" jne. Ihan kuin se nyt siitä kiikastaisi, mutta ilmeisesti nämä pätijät tietävät asiat paremmin kuin alan erikoislääkärit ;-). joskus on vain vähän vaikea koittaa ottaa huumorilla nämä typerät neuvot ja ohjeet, mitä tuntuu vähän joka suunnalta satelevan, huoh.
meillä kävi pari vuotta sitten vähän samaan tapaan. Kovin moni ei edes tiennyt hoidoista, mutta esim. työpaikalla oli pakko kerota kun poissaoloja tuli useampia per viikko parin kuukauden ajan (ja tämä setti kolme kertaa vuoden aikana!) ja siihen saikut päälle punktiosta. (Meillä siis aika ongelmallista tuo hoito, siksi paljon tarkistuskäyntejä ja opettajan ammatin takia ei työvuoroja ole koskaan mahdollista vaihtaa.) Työpaikalla liikkui jo ties mitä huhua, joten helpommalta tuntui kertoa. Kuitenkaan mukavat, mutta kuitenkin puolietäiset työkaverit nyt eivät todellakaan minulla ole listalla ensimmäisenä kuulemassa raskausuutisesta! Ja moni ei sitä tuntunut ollenkaan käsittävän. Aihe tuntui olevan jatkuvasti esillä ja aina joku kuiskien tuli kyselemään kun käytävillä ohitettiin tai kahvia haettiin. oli todella raskasta aikaa. Ongelmalliseksi koin sen,että jos ei kommentoi, on se naisten logiigalla tulkittavissa ilman muuta plussaksi (=ahaa, nyt se plussasi ja ei haluaa vielä salata sitä) ja siitähän se supina ja vahtaaminen sitten vasta alkaakin. jos taas valehtelee että nega tuli, alkaa tulla osanottoja, ylivarovaisuutta kaikissa lapsia liippaavissa asioissa ja kyselyjä jatkosta. Ja jos olisi kertonut totuuden, eli että raskauduin, olisi sitten alkanut ylenpalttinen hössötys asiasta aivan liian varhaisessa vaiheessa. Kyllä on hankalaa lapsettoman arki. Teet niin tai näin, niin aina saa selitellä :( No, itse en kertonut ja kestin sitten vain sen voivottelun. Pari kollegaa kehtasi vielä loukkaantua kun en jakanut tätä salaisuuttani heille heti alussa! Ihme tyyppejä.
Kärsin lapsettomuudesta useamman vuoden ja on hyvin muistissa se tuska. Nyt läheinen ystäväni painii saman ongelman kanssa. Itseäni harmitti myös muiden jatkuvat kyselyt, vaikkakin ihan hyväntahtoisesti kysyivät. Silti sitä ei usein jaksaisi. Sanoinkin ystävälleni nyt, että ihan tarkoituksella en aio kysyä häneltä hoidoista tai piinapäivien päivitystietoja. Se ei TODELLAKAAN tarkoita etten välittäisi tai etten olisi kiinnostunut. Päinvastoin, elän hiljaa mukana sitä surua ja taas iloitsen koko sydämeni pohjasta heidän hyvistä uutisistaan. Mutta liian tuoreessa muistissa on se kyselytulva minkä me mieheni kanssa saimme osaksemme. Sanoinkin siis ystävälleni, että olen AINA valmis kuuntelemaan ja auttamaan, tukemaan, vastaamaan kysymyksiin hänelle ja tietysti jännittämäänkin yhdessä. Mutta hän voi valita ne ajat, jolloin haluaa asian ottaa esille. Silloin ei tarvitse hyvänä päivänä muistella ja selittää hoitoja vain sen takia, että joku taas kysyy. Voi valita itse koska jaksaa käydä asioita läpi vai haluaako ollenkaan.
Tämä systeemi on toiminut tosi hyvin. Paljon me puhutaan näistä ja annetaan vertaistukea puolin ja toisin, mutta ei puida lapsettomuutta kuitenkaan ollenkaan aina kun nähdään. Molemmat ovat tyytyväisiä ja siksi on rentoa ja kivaa nähdä monta kertaa viikossa. Oman tärpin odotuksesta muistan, että monissa ystävyyssuhteissa tapaamisväli hiipui kun ei vain jaksanut käydä näitä asioita joka kahvittelu- tai jumppakerralla läpi.
Aloittajalle vielä terveiset, että ehkä voisit ehdottaa jotain vastaavaa systeemiä ystävillesikin? Jos ei tilanne muutu, niin sitten ehkä miettisin ovatko kaikki lopulta mitään tosiystäviä ja onko kaikkien juorukellojen kanssa välttämätöntä olla tekemisissä. Tsemppiä ja onnea odotukseen, mahtavaa, että vihdoin saitte plussan tikkuun :)!
Minä tiedän mitä tarkoitat. Itse yritän välttää viimeiseen asti kertomista hoidoista. Olemme ihan alussa, vasta menossa ensikäynnille polille ensikuussa, 2 vuotta yritystä takana luomuna ja ovulaation tukihoidoilla. Töissä onneksi pieni yhteisö ja suht läheisiä olemme kaikki, joten uskon että riittää kun kerron syyn olevan tärkeä ja henkilökohtainen josta voin ehkä kertoa sitten myöhemmin.
Ystäväpiirille en kerro mitään. Kyselyjä on tullut jo tasaisesti, että koska teette toisen, vastaan aina että yksi riittää meille. Valehtelen siis suoraan tökeröihin uteluihin.
Olen hyvin surullinen ja ahdistunut asiasta, itken usein iltaisin, kun reippaaan ja iloisen esittämiseen olen aivan loppu. Mies kehoittaa kertomaan jollekin luotettavalle ystävälle jotta saisin puhua, mutta en suostu, koska tiedän ihmisten mässäilevän toisten epäonnistumisilla ja vastoinkäymisillä.
Miestä olen ehdottomasti kieltänyt kertomasta siskolleen ja äidilleen, koska he ovat ihmisiä, jotka oikein elävät toisten vastoinkäymisillä ja kyläreissut ovat pelkästään sitä, että juorutaan kellä menee huonosti, kuka jäi leskeksi ja kuka sairastui mihinkin kamalaan sairauteen, kuka teki konkurssin ja jäi miljoonavelat jne. Ahdistun aina viikoiksi, kun käymme siellä, ja näin on käynyt aina jo ennen lapsettomuus-aikaakin. En missään nimessä halua olla surkuttelun ja kauhistelun kohde, josta he saavat energiaa.
Tuo on kyllä niin rasittavaa... ihan kuin hoito ei rassaisi muuten, mutta kun on pakko kertoa joillekin...
Itse otin tyylin, että vastaus oli aina sama eli kerron sitten kun on jotain kerrottavaa.
eli siis ikinä ei ole hyvä..samaan aikaan kerjäätte sääliä ja myötätuntoa,mutta kun ihminen ei osaa sitä oikein antaa(eikä voikkaan) niin voi ei ,sekin on väärin!!
kyllä ne asiat voi pitää omana tietona jos niin tahtoo. ei meilläkään puhuta "eilen oltiin sitten lähetyssaarnaajassa kun parhaiten kuulemma toimii!"
teillä itsellänne on väärä asenne,tai teille väärät tuttavat.
tuskin aina tulee mietittyä itsekkään miten kaikki asiat esiin ottaa,puhumattakaan asiasta mistä ei mitään tiedä.
Ymmärrän ap:n ärstymisen erittäin hyvin. Sen sijaan en sitä,että tänne täytyy taas jonkun lapsellisen tulla aukomaan päätään.
Pakko on kertoa joillekin hankalammillekin tapauksille, jotta saisi loppumaan sen ahdistavan ja raastavan joka tapaamisella toistuvan "koskas teille tulee vauva?"-utelun ja vitsailun ja puheet siitä että "kannattaisi tehdä lapset nyt eikä jättää sitä liian myöhäiseksi". No niinpä, sitähän tässä on yritetty jo vuositolkulla, kiitos vinkistä. Sitten kun kertoo, se muuttui meilläkin valitettavasti entistä kiivaammaksi uteluksi. Ja nimenomaan tivataan yksityiskohtia kuvailemaasi "lähestyssaarnaaja"-tyyliin, kaikki haluttaisiin tietää. Ihan kaikki asiat pitäisi tuoda yhteiseksi tiedoksi ja mässäilyn aiheeksi. Ja sitten niitä puidaan ja kauhistellaan, meidän yksityisasioita. Ja nyt kun vahingosta viisastuneena en ole enää kertonut, näkee oikein miten se ottaa niitä päähän. Ollaan salaa niin loukkaantuneitakin kun en halua uskoutua.
Jos sinulla on jotain katkeruutta meitä lapsettomia kohtaan (en kyllä ymmärrä miksi olisi??) niin mitä jos vain vaihtaisit kaveripiiriä ja varsinkin keskustelupalstaa. Koska jos sinun on noin hirveän vaikea suhtautua lapsettomiin, ei sinusta ainakaan apua ja tukea ole kenellekään. Täällä sinua ei missään tapauksessa tarvita.
Miten niin ikinä ei ole hyvä? Kuka täällä nyt on väittänyt, että pitäisi saada sitä sääliä. Nimenomaan moni on sanonut ettei kaipaa toisten sääliä omaan elämäänsä.
Monen on pakko kertoa lapsettomuudesta, koska yhteiskunnan paineet alkavat käydä koviksi. oletetaan, että kaikki hankkivat lapsia ja että niitä tulee tosta noin vain. Jos ei tule, joutuu säälimättömän kyselyn kohteeksi.
Se, että kertoo lapsensaantiongelmasta ei kuitenkaan tarkoita, että asiasta tulee julkista. Ei ne omat terveysasiat siltä istumalta automaattisesti muutu koko kansan asioiksi. Vähän sama jos kertoo avioerosta. Ehkä silloinkin haluaa vain kertoa tilanteestaan, jotta ystäväpiiri osaa suhtautua asiaan ja tietää missä mennään. Ehkä haluaisi vain kertoa päällisin puolin, sen asian jakaminen voi helpottaa. Tuskin kukaan kuitenkaan haluaa joutua ruotimaan asiaa perin juurin kahvipöydässä täpötäydessä kahvilassa kymmenien vieraiden ja uteliaiden korvaparien äärellä. Kuunnella sitä kauhistelua ja kuiskimalla esitettyjä kysymyksiä...Että miten ihan tarkalleen ottaen mies petti? Mitä se ihan tarkalleen ottaen sanoi kun jätti? Miten paska fiilis sulla nyt on? Mahtaa olla tosi tosi kurja olla, voi kurjuus. Miten jaatte omaisuuden, montako euroa saat? Paljonko teillä on yhteistä omaisuutta? jne. Ei ne asiat kuulu muille, ne on yksityisasioita. Fiksut ihmiset osaavat kunnioittaa toisten yksityiselämää omasta uteliaisuudestaan huolimatta.
Tämä pätee myös lapsettomuuteen. Plussat ja negat puhumattakaan pariskunnan intiimiasioista matkalla kohti vauvaunelmaa ei todellakaan ole aiheita, joista voi olettaa ilman muuta saavansa tietoa vain sen takia, että hoidoissa käymisestä on kerrottu. Meillä tehdään lasta metallivälinein spottilamppujen alla ja useamman silmäparin ja käsiparin avustuksella. Siitä on romantiikka kaukana. Ymmärrän, että on kiehtovaa ja mielenkiintoista. Mutta en minäkään kysele limaisia yksityiskohtia siitä miten muut paneskelevat lasta alulle takkatulen loimussa, että missä asennossa, miten kauan kesti akti tai miten yhdyntä nyt tällä yrityskerralla sujui... miltä miehestä tuntui ja milloin on nyt sitten tarkalleen se testipäivä. Ehkä pitääkin ottaa tämä lähestymislinja kun seuraavan kerran tivataan yksityiskohtia ;D
niin no,näin siinä kuitenkin yleensä käy. turha siellä on riehaantua!! miks syytetään muita jos oma leipäläpi ei kiinni kestä?kun on leikkiin ryhtyny niin leikin kestäköön.sellaset kyselyt on aivan luonnollisia. se ettei lapsia heti tule,ei varmasti ole kaikkien tiedossa,tai lääkityksen kulusta ei kaikki tiedä,tai siitä että asia on niiiiiin saatanan salainen! kun se testi on plussaa ja raskaus kestänyt,on tainnu pisu lirahtaa hattuun nyt,ollaan niin koppavaa että. että HHOOHHOIJAA VAAN
Joskus on pakko kerota, näpäyttääkseen ja tukkiakseen ne helvetin kyselemiset. Se ei tarkoita, että asiasta tulee sillä sekunnilla yhteistä riistaa ja kulmakunnan puheenaihe.
Vain lapsettomuudesta kärsinyt ja hoidoissa ramppaavat voivat ymmärtää miten raskasta aikaa se on. Jos sitten joskus tapahtuu se ihme, että tärppää, tuntuu kuin elämä olisi seuraavat 9kk ihan veitsen terällä. Se ei helpota varhaisultrassa sydämen läpättäessä, se ei helpota kun 12 vkoa on täynnä. Ei ennen kuin vauva on sylissä. Ainakaan suurimmalle osalle. niin paljon on odotettu, itketty ja toivottu, että siitä meinaa henki salpautua.
Jos sitten plussa tulee tikkuun, sitä haluaisi varjella kuin suurinta salaisuuttaan ja aarretta. Ei kertoa ja levitellä tietoa, ettei tule huonoa onnea. Tyhmältä kuulostaa, mutta niin se vain on. Sitä oppii pelkäämään aina pahinta. Sitä oppii pelkäämään kaikkea. Keskenmenon kohdalla ei ole mahdollisuutta yrittää pian uudestaan, kun ei ehkä enää ksokaan tärppää. Ystävien lohduttelut siitä eivät auta. monelle ekskenmeno tuleekin., se on selvää. Se on kuitenkin varmasti hiukan eri asia jos on kerrasta raskauduttu tai jos on vaikka 4 vuotta tehty ivf-hoitoja.
Ihmiset eivät ehkä useinkaan vain tule ajatelleeksi sitä. Siksi kommentit keskenmenon sattuessa tai ylipäätään hyvin varhaiset onnittelut ahdistavat. Ja siksi niin moni varmasti haluaisi odottaa ensin vähintään sen 12 viikkoa. Vain suojellakseen itseään. Jottei koko ystäväpiiri taas ottaisi asiaa puheeksi jos jotain menee pieleen. Miksei siitä udeltaisi ja sitä asiaa mässäiltäisi kun tähän mennessä kaikista hoidoistakin on meillä se kokemus?
taitaa se koira nyt älähtää, johon kalikka kalahtaa :D....
Siis tarkoitin tätä piss offia, en nimimerkkiä alvariina.