Olen 46-vuotias nainen. Olen mielestäni aina ollut erilainen: kiivas, äkkipikainen, huonohermoinen, hajamielinen ja huono keskittymään, mutta toisaalta myös luova ja idearikas. Ensimäisen tunnistettavan masennuksen sairastin 19-vuotiaana saatuani esikoistyttäreni. En tajunnut sitä itse eikä kukaan muukaan enkä enää muista miten pääsin ylös masennuksesta.
Elämäni aikana minulla on ollut useita masennusjaksoja, joita on hoidettu terveyskeskuslääkärien avulla milloin mitäkin lääkettä käyttäen. Toiset lääkkeet auttoivat hetken, toisten takia nukuin vuorokauden ympäri. Terapiassa en suostunut nuorempana käymään, mutta nyt ymmärrän, että tunteakseni itseäni ja sairauttani minun on suostuttava käymään terapiassa.
Nyt olen vihdoin ja viimein päässyt psykiatrian erikoislääkärin hoitoon ja oloni on parempi kuin vuosiin. Minulle on diagnosoitu vaativuuspersoonallisuushäiriö ja ilmeisesti tulee myös kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi. Söin aiemmin pari vuotta Venlafaxin-masennuslääkettä, nyt olen siirtymässä Litoon, sekä masentunutta että hypoaktiivista mielentilaa tasaavaan lääkkeeseen. Toivon todella, että se auttaa ja voisin taas olla normaali oma itseni.
Pääsen vihdoin myös oikeaan terapiaan, jossa huomioidaan sairauteni kokonaisvaltaisesti, myös tuo vaativuuspersoonallisuushäiriö, jonka uskon vaikuttaneen elämääni vielä negatiivisemmin kuin tämä kaksisuuntainen mielialahäiriö on tehnyt. Toivon sydämeni pohjasta, että saan terapiasta apua ja työkaluja tulla toimeen sairauteni ja vaativan persoonallisuuteni kanssa.
Välillä tunnen itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi, viimeksi pari kuukautta sitten, kun nuorimmaisen, ainoa kotona oleva lapseni muutti isänsä luo. Ikävä on välillä musertava, huonoudentunne vielä musertavampi. Monet itkut olen asiasta itkenyt, vaikka ymmärränkin, että vaikea minun kanssani on elää, koska en ole aikapäiviin ollut kykenevä vanhemmaksi. On myös erittäin lannistavaa kun tiedän, että nyt 14-vuotias tyttäreni kasvaa aikuiseksi isänsä ja tämän vaimon kanssa. Tuntuu, että hän vieraantuu minusta kokonaan.
Työelämässä en ole pärjännyt. Toisissa tehtävissä olen viihtynyt jopa kolmekin vuotta, mutta aina lopulta olen kyllästynyt tai riitaantunut ja lähtenyt itse. Vaativuuspersoonallisuushäiriö on ollut suurin este menestyä työssä, sillä vaativuuteni kohdistuu kaikkeen ja kaikkiin. Minulla on ideaalikuva siitä, miten työt täytyy tehdä ja millaisia työkavereiden ja esimiesten on oltava. En voi hyväksyä mitään epärehellistä enkä epätasa-arvoisuutta. En halua toimia vastoin lakia ja asetuksia enkä tietenkään suostu toimimaan niin, että toimistani aiheutuu vääryyttä. Tiedän, etten tässä suhteessa tule muuttumaan, joten pelkään sairasloman loppumista ja työelämään siirtymistä. Mielestäni nykytyöelämässä pärjäävät vain ne, jotka osaavat sulkea silmänsä, korvansa ja suunsa. Toisaalta pelkään myös eläkkeelle joutumista, koska koen että se tuomitsee minut loppuelämäkseni köyhyyteen. En ole itse halunnut tätä sairautta, joten on väärin, että joudun kärsimään sen takia.
Kun olen nyt ollut pitkään sairaslomalla, huomaan ihmisten ajattelevan, että olen laiska ja tekeydyn sairaaksi. Se suututtaa minua erityisen paljon ja joskus toivon, että niin ajattelevat ihmiset sairastuisivat itse tähän sairauteen edes hetkeksi, niin ymmärtäisivät, ettei tällaista kukaan halua, jos voi valita. Olenkin sanonut, että olen joutunut ilman omaa haluani tähän elämän vuoristorataan, on siis vain istuttava kyydissä ja kiljuttava.
On vielä eräs asia, josta ei mielestäni puhuta riittävästi eli mielenterveyslääkkeiden käyttöön liittyvä seksuaalisuuden häviäminen. Maanisissa vaiheissa olen ollut hyvin seksuaalinen ja olemme silloin eläneet mieheni kanssa ihania aikoja. Lääkkeiden takia minulla kyllä on viime aikoina ollut tasainen mieliala, mutta seksi ei kiinnosta yhtään. En kiihotu ja orgasmin saaminen on vaikeaa. Koska ainakin vielä muistan, miten ihanaa on haluta puolisoaan, kärsin tästä suunnattomasti. Siksi ajattelen joskus, että miksen voisi vain hulluilla, kun sitten saisin ainakin ajoittain kokea seksuaalista tyydytystä. Seksin menettäminen on mielestäni kallis hinta siitä, että pysyisin työkykyisenä.
Tässä on nyt tullut jonkin verran kerrottua elämästäni sairauteni ja persoonallisuushäiriöni kanssa. Haluaisin kuulla, jos jolla kulla on samanlaisia kokemuksia. Erityisesti haluaisin saada neuvoja siihen, miten voisin kokea itseni onnelliseksi ja erityisesti: miten voisin taas kiihoittua ja nauttia seksistä. Kiitos mielenkiinnostasi :)
Elämäni aikana minulla on ollut useita masennusjaksoja, joita on hoidettu terveyskeskuslääkärien avulla milloin mitäkin lääkettä käyttäen. Toiset lääkkeet auttoivat hetken, toisten takia nukuin vuorokauden ympäri. Terapiassa en suostunut nuorempana käymään, mutta nyt ymmärrän, että tunteakseni itseäni ja sairauttani minun on suostuttava käymään terapiassa.
Nyt olen vihdoin ja viimein päässyt psykiatrian erikoislääkärin hoitoon ja oloni on parempi kuin vuosiin. Minulle on diagnosoitu vaativuuspersoonallisuushäiriö ja ilmeisesti tulee myös kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi. Söin aiemmin pari vuotta Venlafaxin-masennuslääkettä, nyt olen siirtymässä Litoon, sekä masentunutta että hypoaktiivista mielentilaa tasaavaan lääkkeeseen. Toivon todella, että se auttaa ja voisin taas olla normaali oma itseni.
Pääsen vihdoin myös oikeaan terapiaan, jossa huomioidaan sairauteni kokonaisvaltaisesti, myös tuo vaativuuspersoonallisuushäiriö, jonka uskon vaikuttaneen elämääni vielä negatiivisemmin kuin tämä kaksisuuntainen mielialahäiriö on tehnyt. Toivon sydämeni pohjasta, että saan terapiasta apua ja työkaluja tulla toimeen sairauteni ja vaativan persoonallisuuteni kanssa.
Välillä tunnen itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi, viimeksi pari kuukautta sitten, kun nuorimmaisen, ainoa kotona oleva lapseni muutti isänsä luo. Ikävä on välillä musertava, huonoudentunne vielä musertavampi. Monet itkut olen asiasta itkenyt, vaikka ymmärränkin, että vaikea minun kanssani on elää, koska en ole aikapäiviin ollut kykenevä vanhemmaksi. On myös erittäin lannistavaa kun tiedän, että nyt 14-vuotias tyttäreni kasvaa aikuiseksi isänsä ja tämän vaimon kanssa. Tuntuu, että hän vieraantuu minusta kokonaan.
Työelämässä en ole pärjännyt. Toisissa tehtävissä olen viihtynyt jopa kolmekin vuotta, mutta aina lopulta olen kyllästynyt tai riitaantunut ja lähtenyt itse. Vaativuuspersoonallisuushäiriö on ollut suurin este menestyä työssä, sillä vaativuuteni kohdistuu kaikkeen ja kaikkiin. Minulla on ideaalikuva siitä, miten työt täytyy tehdä ja millaisia työkavereiden ja esimiesten on oltava. En voi hyväksyä mitään epärehellistä enkä epätasa-arvoisuutta. En halua toimia vastoin lakia ja asetuksia enkä tietenkään suostu toimimaan niin, että toimistani aiheutuu vääryyttä. Tiedän, etten tässä suhteessa tule muuttumaan, joten pelkään sairasloman loppumista ja työelämään siirtymistä. Mielestäni nykytyöelämässä pärjäävät vain ne, jotka osaavat sulkea silmänsä, korvansa ja suunsa. Toisaalta pelkään myös eläkkeelle joutumista, koska koen että se tuomitsee minut loppuelämäkseni köyhyyteen. En ole itse halunnut tätä sairautta, joten on väärin, että joudun kärsimään sen takia.
Kun olen nyt ollut pitkään sairaslomalla, huomaan ihmisten ajattelevan, että olen laiska ja tekeydyn sairaaksi. Se suututtaa minua erityisen paljon ja joskus toivon, että niin ajattelevat ihmiset sairastuisivat itse tähän sairauteen edes hetkeksi, niin ymmärtäisivät, ettei tällaista kukaan halua, jos voi valita. Olenkin sanonut, että olen joutunut ilman omaa haluani tähän elämän vuoristorataan, on siis vain istuttava kyydissä ja kiljuttava.
On vielä eräs asia, josta ei mielestäni puhuta riittävästi eli mielenterveyslääkkeiden käyttöön liittyvä seksuaalisuuden häviäminen. Maanisissa vaiheissa olen ollut hyvin seksuaalinen ja olemme silloin eläneet mieheni kanssa ihania aikoja. Lääkkeiden takia minulla kyllä on viime aikoina ollut tasainen mieliala, mutta seksi ei kiinnosta yhtään. En kiihotu ja orgasmin saaminen on vaikeaa. Koska ainakin vielä muistan, miten ihanaa on haluta puolisoaan, kärsin tästä suunnattomasti. Siksi ajattelen joskus, että miksen voisi vain hulluilla, kun sitten saisin ainakin ajoittain kokea seksuaalista tyydytystä. Seksin menettäminen on mielestäni kallis hinta siitä, että pysyisin työkykyisenä.
Tässä on nyt tullut jonkin verran kerrottua elämästäni sairauteni ja persoonallisuushäiriöni kanssa. Haluaisin kuulla, jos jolla kulla on samanlaisia kokemuksia. Erityisesti haluaisin saada neuvoja siihen, miten voisin kokea itseni onnelliseksi ja erityisesti: miten voisin taas kiihoittua ja nauttia seksistä. Kiitos mielenkiinnostasi :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
VAI NIIN
paranna itsesi joogalla.
Mene terapiaan. Olet vaille lämmintä, rakastavaa äidin hoivaa jäänyt. Ei ihme että sairastuit ja ettet oikein löydä paikkaasi.
Jaksamista sinulle, muista lääkkeet!
Hei kaikki. Minulla meni 9 vuotta, ennenku kaksisuuntainen diagnosointiin. Minua hoidettii masennuspotilaana sitä ennen.
Viime vuoden tammikuussa oli tilanne, jolloin pyysin äidiltäni ja siskoltani apua, etten enää jaksaisi. He toimittivat minut psykiatriseen sairaalaan, jossa olin 3 viikkoa. Takana oli paljon viinan kans läträämistä, koska se oli minun mielestäni ainoa keino, millä sain suuret asiat kasaan, edes jollainlailla. Monet varmaan tiedätte sen tunteen..... Sairaalajakson jälkeen aloitin 3 kuukautta kestävän päiväsairaalan, jonka aikana tehtiin lukuisia testejä, että sairastaisinko kakssuuntaista. Niinpä minulla loppujen lopulta se diagnosointiin ja alettiin kova lääkitys.
Elikkä nyt olen puolipäivätöis, keskussairaalas, erikoissairaanhoitajana. Ihan hyvin on työelämä mennyt., mutta olen paljon joutunut miettimään elämääni. Maniassa tein avioeron ja nyt olen tutustunut uuteen mieheen. Välillä aina tuumailen, että olisinko eronnut, jos en olisi ollut maniassa......nykyinen suhde on monimutkaista. Välillä rakastan ja välillä inhoan. En enää tiedä mikä on sairautta ja mikä on ihan normaalia elämää. En kellekkään tätä sairautta haluaisi. Ei tätä läheisetkään ymmärrä, varsinkaan ei, jos eivät ota itse asioista selvää... Nytkin olen vähän tuuliajoilla. Tuumailen, et pitäiskö mennä lääkäriin vaan annanko elämän mennä vaan eteenpäin. Töis on ihan hyvä olla. Työ on tosi vaativaa, eli stressaannut, mut työkaverit ovat aivan huippuja, että meillä on välillä tosi kivaakin. Kun olen vapaalla, en silti saa mitään aikaiseksi, jos en oikein pakota itteäni siihen. Mun pitää esim. ajatella. Nyt pyyhin keittiön tasot ja sit vien roskiksen. Jos en näin ajattelisi, sinkoilisin paikasta a paikkaan b.
Eniten minua murehduttaa, kannattaako minun edes harkita suhdetta, olen tosi empaattinen ja kiltti ihminen, enkä kellekkään haluaisi mitään pahaa. Toivottavasti joku jaksoi lukea :)
Lisäisin edelliseen. Et sen 9 vuoden aikana , jolloin minua hoidettiin pelkästään masennuspotilaana, yritin tasan 9 kertaa palata töihin, aina epäonnistuen.
Kun tuli oikea diagnoosi ja oikea lääkitys : 100-300mg ketipinor ja lisäksi iltaisin 1-2 300mg sereguel prolang ( eli aika kova lääkitys) , niin nyt pärjään töissä.
Nyt vaan usea päivät menevät kovan ahdistuksen vallas, että aion ottaa lääkäriin yhteyttä tämän asian suhteen.
Lisäksi työhönpaluuni tapahtui työkokeilun kautta, eli olin 4 kuukautta työkokeilussa omassa työpaikassani. Ei ollut hääviä, mut nyt saan jatkaa samassa työssä.
Olen muuten 44- vuotias 3 lapsen äiti. Elikkä nämä arkipäivätkin ovat minulle tosi haastavi. Yksi lapsistani on erityislapsi, jonka kanssa joudun tekemään tavallista enemmän töitä vrt. normaaliin lapseen. Rakastan lapsiani yli kaiken, enkä missään nimessä halua heille mitään pahaa. Välillä vaan taloudelliset huolet ja kaikki muut huolet painaa niin kovaa päälle. Mut aina on selvetty ja uskon, että tulevaisuudessakin me selvetään. :)
Määki oon bipo.Vuonna 99-itkuisuutta,ahdistunu olo.Kaikki tuntu kaatuvan niskaan.Oon koulukiusattu ollu,epäonnistunu elämässäni.Sitte 2000 tuli psykoositasoinen sairaalajakso.Vauhtia,levottomuutta.Aloitettiin deprakinella,joka muutettiin myöhemmin seroquel prolongiksi.Koko elämän kestävä lääkitys mulla.Toivon kaikille kanssa matkaajilleni voimia,kestävyyttä,mitä elämä tuo tullessaan.Oon työtön tällä hetkellä.Tsemppiä.
Mulla ei ole tietoa vielä olenko kaksisuuntainen mutta jaksoja, jolloin tuntuu menevän mukavasti on masennuksen seassa. Vaikeaa toistuvaa masennusta ovat nyt diagnosoineet. Minua lähinnä säväytti viestiketjun aloittajan kertomus vaativuudesta. Mulla aivan samanlaista vaativuutta. Työpaikat ovat vaihtuneet kun kaikki ei ole niinkuin mielessäni ja raivo siitä kasvanut liian suureksi ja en ole enää saanut ajatuksiani muualle. Kaikki energia menee sitten siihen. Kaiken olen saanut peitottua olemalla lepposa yms mutta sisällä on kuohunut. Toisista duunikavereista olen pitänyt enemmän toisista vähemmän. Lopulta raivo on koskenut kaikkien kaikkea tekemistä. Nyt sen tietty ymmärtää miksi näin on, mutta luulin ettei se enää tulis mutta tulee ja tulee jne. Ja, juu, apua olen jo hakenut 6v sitten lääke ja terapia apua. työkokeiluakin takana mutta se päättyi vaikeaan masennusvaiheeseen, joka onneksi kesti vain 2kk. Hitto kun tekis kans mieli elää normi elämää mutta tunteiden puolesta se ei oikein tunnu onnistuvan. Ei millään jaksaisi enää yhtään syvää masennusjaksoa ja paluuta ihmisten ilmoille pikkuhiljaa.