iso paha susi tuli noin 4 vuotta sitten(sitä ennen noin 2 vuotta ja ekat oireet ilmaantui). Puhun siis paniikihäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden kammosta. Olen ollut lääkityksellä miltei koko tämän vaikeimman ajan eli 4 vuotta, mutta mikään ei ole vaikuttanut toivotulla tavalla.(cipramil 1,5 vuotta, seroxat, optipar(jälkimmäisissä sama vaikutus aine).
Nyt siis syön optipar 60mg per päivä. Itsemurha mielessä kun ei elämään sopeudu. Masennuksestakin kai alan jo kärsiä, kun roskiksia alkaa olla kymmenen tiskipöydällä.(en voi viedä ulos kun pelkään naapureita)
Nyt siis syön optipar 60mg per päivä. Itsemurha mielessä kun ei elämään sopeudu. Masennuksestakin kai alan jo kärsiä, kun roskiksia alkaa olla kymmenen tiskipöydällä.(en voi viedä ulos kun pelkään naapureita)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulle määrättiin Optiparia pari vuotta sitten paniikkihäiriöön ja lääke auttoi minua paremmin kuin muut joita olin kokeillut (Seromex,Cipramil, Remeron, Zoloft...). Myös muutama ystäväni, joilla on ollut tod. vaikea paniikkihäiriö, ovat selvinneet Optiparin avulla. Eli aika tehokas lääke on kyseessä, mutta ei tietenkään ole avuksi kaikille.
Kuinka kauan olet Optiparia syönyt? Itselläni vaikutus alkoi kunnolla vasta reilun kuukauden kuluttua.
Jos Optipar ei toimi, niin mene lääkärin puheille ja vaadi uusi lääke. Kai käyt säännöllisesti terapiassa? Terapia on ehdoton tuki lääketyksen ohessa. Ja lisäksi kannattaa hankkia tuttavuuksia ja keskusteluseuraa saman kaltaisista ongelmista kärsivistä, esim. netistä. Ei kannata soimata itseään liikaa paniikkihäiriön vuoksi, siitä kärsii yllättävän moni.
Elämä ei lopu paniikkihäiriöön eikä sen vuoksi kannata itseään tappaa. Sitäpaitsi kaikkien ei tarvitse olla sosiaalisia luonteita. Minulle suurin askel eteenpäin oli, kun sallin itselleni hieman "ujomman" luonteen. Antaa kaikkien kukkien kukkia.
...kun jaksoit vastata. Olen kyllä laiminlyönyt terapiaani, sillä en uskalla mennä sinne julkisilla :(
En ole varakas joten yksityisiin lääkäreihin ja muihin ei ole varaa. Kaveritkin joihin tutustun alkavat ja ovat jo alkaneet karttamaan "hullua", joka ei JAKSA edes viedä roskiaan...
Parhaat lapsuudentuttavanikin ovat loukkaantuneita, kun en käy heitä tapaamassa. Valittavat, kun he joutuvat aina tulla meille.
Jos ystäväsi ovat perillä sinun tämän hetkisestä elämäntilanteestasi, he varmaan ymmärtävät jos sinä et jaksa heillä kylätellä. Itselläni on aina ollut korkea kynnys lähteä kylättelemään, olipa päällä masennuskausi tai ei.
Ehkä sinusta vaan tuntuu siltä, että kaverisi karttavat sinua, vaikka todellisuudessa he eivät osaa pitää tiheämmin yhteyttä jos et itsekään pidä.
Ei kannata piiskata itseään siitä, jos ei tule kyläteltyä tai muutoinkaan liikuttua pahemmin kodin ulkopuolella. Itsesyytös tuskin parantaa tilannetta. Toivottavasti lohduttaa kuulla, että itsekin vuosia taaksepäin elin kauden, jolloin olin vaan kotosalla, nukuin, söin ja katsoin tv:tä. Tätä kesti melkein 2 vuotta, jona aikana koulukin jäi kun en tahtonut/uskaltanut lähteä ihmisten ilmoille. Mutta siitäkin on yli päästy ja uskon että sinäkin pääset. Sinun kannattaa ehdottomasti käydä terapiassa, jos vaan on mahdollista tai edes juttelemassa säännöllisin väliajoin MTT:ssä, jotta voit asiantuntijan kanssa pohtia toimiiko lääkitys ja onko suunta menossa parempaan vai huonompaan.
Kuten jo aiemmin sanoin, itselleni avain kaikkeen oli oman itseni hyväksyminen tällaisena eli hieman arempana persoonana. Kaikkien ei tarvitse olla sosiaalisia, joten kannattaa tutustua ympäröivään maailmaan uusin silmin - kokeilla siipiään vähitellen. Mennä paikkoihin, jotka jännittävät - ja lähteä sieltä vaikka pois jos tuntuu ylitsepääsemättömän pahalta. Kannattaa sillon tällön uhmata paniikkihäiriötä, kenties jokin päivä siitä saa voiton.
Siis ei ole ihmelääke-kokeilin kaikki ns. vanh.aik. lääkkeet, ei Optipar-kaan auta enemmän. Tapetaan itsemme yhdessä?????
Olenko toivoton?
En ole heikko, vaikka kuulostais siltä= [email protected]
Terkuin,
Laukkis
Lääke ei poista ongelmaa, se voi helpottaa tilannetta. Ei pidä odottaa pilleriltä, että se pelkästään poistaisi ongelmat. Asiantunteva keskusteluapu sekä jutteleminen samoja kokeneiden kanssa auttavat siinä missä lääkkeetkin.
Ja välillä kannattaa hieman patistaa itseään tekemään edes pieniä asioita, vaikka ne tuntuisivat vaikealta. Esim. jos on paniikkihäiriö ja ei uskalla mennä kauppaan, kannattaa silti välillä uhmata itseään ja mennä sinne. Kenties joku kerta ei jännitäkään niin paljon ja siitä saa taas uutta voimaa ja uskoa seuraavaan kertaan. Hankkikaa ihmiset onnistumisen kokemuksia, vaikka ihan pienistä asioista.
Ja tosiasiahan on että me kaikki emme ole perusluonteeltamme iloisia. Ja tarvitseeko kaikkien ollakaan. Hyväksytään itsemme tällaisina niin kenties elämä tuntuu helpommalta.