Nyt on ollut paljon pinnalla täällä tämä, että missä vaiheessa ihmisestä tulee ihminen, missä vaiheessa alkaa ihmisyys. 1977* yritti tehdä aiheesta gallupiakin, mikä gallupina mielestäni epäonnistui, koska tuollaiseen vaadittaisiin rekisteröityminen ennen kuin järkevästi saataisiin yksi ääni per äänestäjä tietoon. Mutta tuossa 1977*:n aloittamassa ketjussa oli kyllä aiheesta taas mielenkiintoista keskustelua paljonkin.
Mm. 1977* itse esitti jälleen saman heiton, minkä hän esitti aiemmin minulle Oma napa -ketjussa, eli että hänen mielestään periaatteessa voisi ajatella niinkin, että keskustelupalstaprofiililla/-persoonallisuudella olisi jonkinasteista ihmisyyttä, oletan hänen perustelevan tätä sillä, että keskustelpalstaprofiilit kuitenkin osoittavat jonkinlaista tietoisuutta ja tajuntaa - ehkä 1977* perustelee/kehittelee tätä heittoaan vielä lisääkin täällä jatkossa? Joka tapauksessa heitän tähän jo hänelle ikään kuin täkyn, että mielestäni ei voi pitää keskustelupalstaprofiilia yhtään sen enempää ihmisenä kuin kirjailijoiden kehittelemiä romaanihenkilöitäkään (enkä nyt puhu heimovähemmistön edustajasta, vaan narratiivisesta henkilöhahmosta, jotka kirjallisuustieteen näkökulmasta ovat aina kiistatta fiktiivisiä, vaikka niillä olisikin tosielämän esikuvia kirjoittajansa mielessä). Keskustelupalstaprofiilihan voi esiintyä aivan sellaisena kuin haluaa - sen sijaan todellinen, oikea ihminen oikeassa reaalisessa elämässä joutuu antautumaan muiden kanssa sosiaaliseen yhteyteen niin hyvässä kuin pahassa voimatta täysin itse hallita tilanteita, joissa on mukana.
Ja tästä pääsenkin tämän aloituksen PÄÄTEEMAAN: Ihmisyys alkaa fysiologisesti, mutta kehittyy sosiaalisesti. Ei ole millään tavalla mielekästä nähdä ihmistä vain joko fysiologisena tai sosiaalis-psykologisena oliona, koska hän on aina väistämättä molempia läpi elämänsä.
Mm. 1977* itse esitti jälleen saman heiton, minkä hän esitti aiemmin minulle Oma napa -ketjussa, eli että hänen mielestään periaatteessa voisi ajatella niinkin, että keskustelupalstaprofiililla/-persoonallisuudella olisi jonkinasteista ihmisyyttä, oletan hänen perustelevan tätä sillä, että keskustelpalstaprofiilit kuitenkin osoittavat jonkinlaista tietoisuutta ja tajuntaa - ehkä 1977* perustelee/kehittelee tätä heittoaan vielä lisääkin täällä jatkossa? Joka tapauksessa heitän tähän jo hänelle ikään kuin täkyn, että mielestäni ei voi pitää keskustelupalstaprofiilia yhtään sen enempää ihmisenä kuin kirjailijoiden kehittelemiä romaanihenkilöitäkään (enkä nyt puhu heimovähemmistön edustajasta, vaan narratiivisesta henkilöhahmosta, jotka kirjallisuustieteen näkökulmasta ovat aina kiistatta fiktiivisiä, vaikka niillä olisikin tosielämän esikuvia kirjoittajansa mielessä). Keskustelupalstaprofiilihan voi esiintyä aivan sellaisena kuin haluaa - sen sijaan todellinen, oikea ihminen oikeassa reaalisessa elämässä joutuu antautumaan muiden kanssa sosiaaliseen yhteyteen niin hyvässä kuin pahassa voimatta täysin itse hallita tilanteita, joissa on mukana.
Ja tästä pääsenkin tämän aloituksen PÄÄTEEMAAN: Ihmisyys alkaa fysiologisesti, mutta kehittyy sosiaalisesti. Ei ole millään tavalla mielekästä nähdä ihmistä vain joko fysiologisena tai sosiaalis-psykologisena oliona, koska hän on aina väistämättä molempia läpi elämänsä.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Olen pohtinut tätä ihmisyyden alku -teemaa jokusen päivän mittaan tässä ja tullut siihen tulokseen, että ihmisyyden kehittyminen on projekti, ketju, sarja - ja lähden siitä, että se lähtee liikkeelle hedelmöittymisestä, jossa siittiö ja munasolu yhdistyvät. Hedelmöittymistapahtumassa lyödään lukkoon tulevan ihmisen dna, geenit, sukupuoli - tällaiset fysiologiset perusasiat. Ja totta kai on luonnollista, että ensin on kehityttävä jonkin verran fysiikkaa, jotta sinne voisi kehittyä älyllistä elämää - tässä suhteessahan hedelmöittymistä seuraavalla kehityksellä on samankaltaisuutta evoluutioteorian mukaisen alkuräjähdysteorian kanssa - siinäkin syntyy ensin universumi ja sitten vasta myöhemmin sinne älyllistä elämää. Sitä taas ei kukaan kykene varmaksi todistamaan, onko älyllinen elämä ollut jo jossain olemassa ennen kuin se on saanut fysiologisen tomumajansa - siitä ei ole olemassa muuta kuin uskomuksia. Eli varmaa ainakin on, että jossain vaiheessa on varmasti ainakin fysiologiaa ja ainakin myöhemmässä vaiheessa on myös ei-fysiologisia ulottuvuuksia, joista on mahdotonta todistaa kiistatta, missä vaiheessa ne ovat olleet olemassa tarkalleen ottaen - saati että mistä ne ovat tulleet. (Yksi maailmankaikkeuden mielenkiintoisimpia kysymyksiähän onkin, mistä älyllinen elämä koostuu - onko henki kiinni ruumiissa vai ei...)
Mutta käsittääkseni on sekä tutkimustietoa että lasta odottaneiden empiirisiin kokemuksiin perustuvia arvailuja siitä, että jo kohdussa oloaikana syntymättömällä lapsella on tajunta olemassa ja tutkijat ovat käsittääkseni aika lailla sitä mieltä, että ihmisen temperamentti eli jonkinlainen perusluonne on olemassa jo ennen syntymää. Samoin tietoisuutta on selkeästi olemassa. Käsittääkseni vaatii jonkin verran tajuntaa ja tietoisuutta, jotta voi reagoida asioihin ja muistaa niitä - ja sikiöt reagoivat kyllä valoon ja ääniin ja tunnistavat myöhemmin jo synnyttyään ihmisiä ja musiikkia kuullessaan samoja ääniä kuin kohdussaoloaikana.
Ja mitä tulee siihen, että kehittyäkseen edelleen ihmisenä jo syntyneellä pienellä lapsella on ensimmäisten kolmen elinvuotensa aikana huomattavan isoja kehitystehtäviä edessään, haluaisin korostaa sitä, että kehittyäkseen ihmisenä ihminen tarvitsee sosiaalisia kontakteja. Ja kukaan tuskin lähtee kiistämään sitä, että sosiaalisten kontaktien määrä kohdussa jää kuitenkin väistämättä hieman vähäiseksi yleensä. Kuitenkin kaksosilla tutkimustenkin mukaan on monesti erityinen suhde, jonka on voitu nähdä olevan tulosta jonkinlaisesta kommunikaatiosta, joka on tapahtunut "ennen kieltä" eli ennen kuin lapsi on syntynyt ja astunut kielellä välitettävien merkitysten maailmaan. Joka tapauksessa myös kaksoset epäilemättä tarvitsevat kehittyäkseen ihmisinä ulkomaailman sosiaalisia kontakteja.
Eli ihmiseksi sosiaalistutaan ja sosiaalisilla suhteilla on ihmisyyden prosessissa mitä suurin merkitys. Mutta ei olisi minusta reilua odottaa keneltäkään sosiaalistumista ennen kuin hän on syntynyt tähän maailmaan! Siinä mielessä väite, että ihminen syntyisi vasta sitten, kun hänen tietoisuutensa ja tajuntansa olisi saavuttanut jonkin tietyn, hankalasti määriteltävissä ja mitattavissa olevan, yksilöittäin vaihtelevan pisteen, on nimenomaan koko ihmisyyden käsittämisen kannalta lähinnä vain epäreilu. Ei ole reilua jättää näkemättä ihmisyyttä koko prosessina vain sen takia, että pääsisi perustelemaan tietyllä osalla siitä omaa kantaansa oikeaksi.
Entä jos ihminen ei sosiaalistuisikaan - olisiko hän kuitenkin ihminen? Kiistatta olisi. Onhan tapauksia, joissa lapsi on sattuman oikusta joutunut susien kasvattamaksi, näitä ns. susilapsia. Ja vaikka he ovat sosiaalistuneet susilaumaan ja jääneet ihmiskielen ulkopuolelle, he kiistatta eivät ole susia, vaan he ovat ihmisiä. Ja melko pian ihmisten joukkoon jouduttuaan he ovat alkaneet omaksua ihmismäisiä tapojakin.
Sosiaalisuus on sekä yksilön omaa sosiaalistumsita, kuten sanot ja mietin puhutko koirista, ja sosiaalisuus on myös elinympäristö. eli ihminen itse tajuaa olevansa osa elinympäristöään ja elinympäristö toisaalla tajuaa yksilön olevan osa häntä.
sosiaalisesti ihminen voi siis alkaa olemaan olemassa, kun hän itse tajuaa olevansa osa elinympärsitöään tai sitten vaikka jo silloin kun vanhemmat alkavat toivoa lasta, vaikka vuosi ennen raskautta; heillä on jo mielikuva lapsesta ja paikka sosiaalisessa ympärsitössään lapselle, täkllöin lapsen fyysinen kehitys ja myöhempi psyykkinen kehitys vain jatkavat tuon sosiaalisesti jo kaivatun lapsen elämää.
Kehitysvammalaitoksessa työskenneleessä olen minäkin kohdannut lapsia jotka eivät sinun määrittelysi mukaan koskaan olisi sosiaalisia persoonia, he eivät siis sosiaalistukaan itse, he eivät koskaa opi käsittämään elinympäristöä, heillä on esim lukuisia aistipoikkeamia, joiden takia he eivät aisti ympäristöä, lisäksi puuttuu kognitiivisuus käsitellä niitä vähäisiä kokemuksiaan. Silti kenellekään toivottavasti ei tule mieleen väittää, etteivät he olisi sosiaalisisesti ihmisiä, lapsia. He tasan tarkkaan ovat oman perheensä, omien vanhempiensa lapsia. he ovat iso osa laitosyksikkönsä elinympärsitöä, heillä on oikeudet sosiaaliturvaan jne.
Tässä on niin paljon asiaa, että minun on vaikeaa päättää mistä aloittaisin=)
Lähdetään siitä että vastaan äitinä, joka on tehnyt abortin ennen tätä toivottua raskautta.
Tuo ihana, suloinen poika joka nyt vihdoin nukahti päikkäreille sai alkuunsa kun mieheni sittiö hedelmöitti munasoluni.
Oliko hän minusta lapseni, ihminen kohdussani heti plussani jälkeen?
Ei, vaan siinä kasvoi minusta jotain, mistä tulisi lapseni, jos kaikki sujuisi toivotusti.
Kävimme varhaisultrassa rv7+0.
Siinähän se toukka touhuili ja sydän löi, tuntui kyllä hienolta tietää että todennäköisyys että raskaus jatkuisi oli jo (lääkärin mukaan) 98%.
Pystyinkö ajattelemaan sitä ihmisenä, lapsena?
En, se oli edelleen jotain, mistä tulisi lapseni.
(Tähän olen jo saanut kuulla että enhän tietystikään voi myöntää että siellä oli lapseni koska joutuisin silloin itselleni myöntämään että tapoin ensimmäisen lapseni, tähän vastaan jo samantien että en usko että kovin moni joka ajattelee itseään äitinä heti plussattuaan, ja alkiota lapsena, hakee abortin. MInä en ole siis ikniä näin ajatellut.)
Np-ultrassa käytiin muistaakseni 10+3.
Toukka oli kasvanut, ja touhuili innokkaasti. Olisipa kivaa ajatella että siellä uiskenteli pieni peukaloinen, poikani pienoismallina leikkimäs vaikka eter Pania kun melkein lentää kohdussa =D
Mutta se oli silloin vielä jotain, mistä tulisi lapseni.
Ekat potkut taisin tuntea joskus rv17. Rv20 muistaakseni miehenikin tunsi potkut.
Rv25 eteenpäin oli erittäin raskasta tuon jalkapalloilijan kanssa, tuntui että tietyt biisit sai sen villiintymään täysin, piti varoa mitö kuunteli autossa, oli vähän vaikeaa ajaa kun poju innostui "tanssimaan".
Kun oltiin käyty rakenneultrassa, nähty pojan, ja tunsi että on olemassa jonkinlainen vuorovaikutus välillämme, heräsi ajatus että herranjestas, kohdussa kasvaa LAPSENI!
Kantani myöhäisabortteihin ei olekaan nin selkeä kuin kantani varhaisabortteihin, mutta se onkin jo eri tarina...
Rv25 alkaen periaatteessa lapseni olisi voinut syntyä, ja hän olisi voinut selvitä hengissä.
Siinä kulkee minusta raja, milloin alkio/sikiö muuttuu ihmiseksi.
Toivon että vastasin edes jollain tavalla aloitukseen, tarkennuksia saa pyytää=)
Joo minulla ihan sama juttu. Monta kertaa raskaus aikan ajattelin, kun tein jotain mitä ehkä ei raskaana olisi pitänyt, että jos on niin heikossa niin tulkoon ulos, suotta tähän maailmaan mitään heikkoja tehdä. Hiihdin siis vielä päivä ennen synnytystä, alkuraskaudesta laskettelin jne...
Nyt jälkeenpäin kun miettii, niin olisinpa toista mieltä; oli tämä lapseni nyt sitten heikko tai ei, niin millään hinnalla siitä ei luopuisi. Eli nyt kun se on lapsena siihen suhtautuu aivan eritavalla: silloin se oli vain joku ihminen jote en tuntenut; sukupuolen tiesin, mutta sekään ollut varmaa. Sen verran järkeen perustan, että en mitään toivekuvia tulevasta lapsesta kehitellyt, koska ei ne olisi ehkä kuitenkaan pitänyt paikkaansa. mitä järkeä olisi ollut rakastunut ihan täydellä omaan pieneen suloiseen terveeseen vauvaansa raskausaikana jo, kun sitten kun se syntyy se olisikin voinut olla kaikkea muuta kuin suloinen tai terve, pettymyshän siinä olisi vain ollut valtava...
Enkä mä usko,e ttä kukaan joka väitytää rakastvansa tulevaa lastan jo raskausaikana on asiaa miettinyt tai on miettinyt ja valehtelee sitten tietoisesti. kyllä meidän ihan jokaisen tulee tuntea se tyyppi jota rakastetaan ennenkuin sitä aletaan rakastamaan. Selkeästi kun joku näin puhuu, hän puhuu rakkausdestaan omaa illuusioitaan kohtaan ja sitten jos se illuusio murenee, joutuukin lähtemään tutustumaan uudelleen siihen omaan huulihalkioiseen syvästi kehitysvammaiseen lapseensa, juuri siihen jollaista ei pätkääkään rakastanut silloin raskausaikana, mutta oppii rakastamaan kun tutustuu lapseensa...
"Enkä mä usko,e ttä kukaan joka väitytää rakastvansa tulevaa lastan jo raskausaikana on asiaa miettinyt tai on miettinyt ja valehtelee sitten tietoisesti."
Huhhuh, jopa oli taas paksu väite... sinäköhän senkin "tiedät" muiden puolesta mitä ne tuntee ja ettei voi rakastaa lastaan jo kohdussa, koska sinä et rakastanut??
Ei kun perustan siihen lähtökohtaan, että ihmisen on tunnettava kohde, ennenkuin voi väittää rakastavansa tätä.
"Siinä kulkee minusta raja, milloin alkio/sikiö muuttuu ihmiseksi."
Onneksi sanoit että sinusta menee raja. Jollain toisella on ihan eri käsitys sinun lausumasta missä vaiheessa se on minun lapseni :).
MInä en olekaan ikinä väittänyt että tietäisin sen absoluuttisen totuuden siitä milloin alkiosta tulee lapsi, toisin kuin eräs toinen täällä joka ei käsitä että hänen näkyksensä ei ole se absoluuttinen fakta.
Tästä vaan pääsee taas siihen että jos itse ajattelee että alkio on lapsi, niin silloin myös hyväksyy ajatuksen siitä että lapsia pidetään pakkasessa odottamassa kohtuun pääsyä, mutta siihen ei nyt taas kannata lähteä =D
Minusta koko aborttiasia pohjautuu loppujen lopuksi kahteen asiaan:
MIlloin voi sanoa että alkio on ihminen, voiko sanoa että abortissa tapetaan ihmisiä?
ja
Onko naisella oikeus päättää omasta lisääntymisestään, vai onko pakko jatkaa jokaista raskautta, silloinkin kun ei-toivotusti huomaa olevansa raskaana.
Erittäin pelkistettynä....
Mutta siitäkin on turhaa tässä ketjussa jatkaa, anteeksi että olin lähdössä taas sivuraiteille.
"toisin kuin eräs toinen täällä joka ei käsitä että hänen näkyksensä ei ole se absoluuttinen fakta."
Miten voisitkaan kun mitkään tieteelliset sivut ei tue käsityksiäsi.. toisin kun eräiden muiden ;) Edes mitään perusteluja ei ole saatu siihenkään miksei alkiokin olisi syntymätön lapsi.
Kun lapsi on jo kohdussa ja olemassa, on myöhästä miettiä enää lisääntymisiä koska se on jo tapahtunut. Voidaan enää miettiä annetaanko sen jatkaa elämää vaiko ei..
No joo, minä jo aattelinkin samaa, että ehkä lähtee taas ampumaan vaihteeksi sille uralle, josta se jankutus sitten taas lähtee käyntiin: tapetaanko vai ei ja onko oikeus päättää vai ei.
Sehän nyt taitaa olla aika lailla selvää tässä vaiheessa, että eri ihmiset kokevat eri tavoin sen, koska heidän kantamastaan alkiosta/sikiöstä tulee heidän mielessään se "lapsi" - itselle taas vertailun vuoksi tuli se olo tietoisuuteen jo ENNEN kuin tein raskaustestin, kun vain kerta kaikkiaan tiesin olevani raskaana.
Mutta jos yrittäis pysyä tuossa, että onko reilua vaatia täyttä ihmisyyttä, joka vaatii sosiaalistumista, että voisi myöntää syntymättömälläkin olevan arvoa ihmisenä jo? Tai jotain ton suuntaista mä kai tässä hapuilen.
Molemmilla kerroilla olen tiennyt ennen raskaustestin tekoa että olen raskaana.
Vaikeaa selittää sitä tunnetta, mutta taidatkin tietää mitä tarkoitan.
Minusta se vaan kertoi siitä että olen vähän turhan herkkä kroppani suhteen, ja reagoin heti kun jokin on "pielessä".
"Mutta jos yrittäis pysyä tuossa, että onko reilua vaatia täyttä ihmisyyttä, joka vaatii sosiaalistumista, että voisi myöntää syntymättömälläkin olevan arvoa ihmisenä jo? Tai jotain ton suuntaista mä kai tässä hapuilen. "
No... siitä arvon antamisesta, niin eihän kaikki antaa arvoa kaikille syntyneillekään, edes aikuisille.
Esimerkkinä Johanna Tukainen.
Tunteva. syntynyt ihminen, ja vapaata riistaa lööppeihin, pilakuviin, haukkumaketjuihin nettipalstoilla.
Missä näkyy hänen arvonsa ihmisenä?
Se arvo on kai katsojan simoissä.
Joku ajattelee masuasukkiaan lapseni heti, joku toinen ei.
Reilua?
En tiedä.
Onko sillä väliä sille syntymättömälle?
Mikä on lapselle tärkeämpää, se että häntä on ajateltu lapsena heti plussan jälkeen, vai se että häneen rakastuu kun saan ensimmäisen kerran syliin?
Minä taas tiesin raskautumisestani heti, että olen raskaana enkä että jotain olisi pielessä.
Varmaan ollaan aika yksimielisiä siitä, että lapselle on tärkeintä se, että hänestä huolehditaan hyvin ja pitkäjänteisesti eikä siihen tarvita valtavasti tunteita, vaan ennemminkin pitkää pinnaa ja tahtoa. Eikähän silläkään sinänsä varmaan merkitystä ole lopputuloksen kannalta, missä vaiheessa äiti on ajatellut sen olevan oma lapsi.
Elävien kannaltahan ei ole niin tarkkaa, missä vaiheessa se ihmisyys tunnustetaan.
Mitä tulee Tukiaiseen, niin kukaan ei varmasti hänen ihmisyyttään kiistä samalla tavalla kuin syntymättömien ihmisyydestä edelleen keskustellaan. Ja samaten nämä kehitysvammaiset, joista kukaan ei kiistä, että he olisivat ihmisiä ihmisarvoinen - miksikähän kukaan ei kehtaa kiistää kenenkään heikonkaan ihmisyyttä enää sen jälkeen, kun se on jo syntynyt maailmaan? Jos maailmaan syntyy sellainen ihmislajin edustaja, joka ei täysin täytä sen hieman mystisenkin "täyden ihmisyyden" tunnusmerkkejä aikuisiässäkään, hänen kohdallaan joustetaan heti ja ihmisyys myönnetään lajiin kuulumisen perusteella. Sen sijaan syntymättömien kohdalla näin ei kaikkien mielestä voi tehdä. Millähän perusteella? Eikö kesken oleva kehitys ole aivan yhtä hyvä peruste kuin kehitysvammaisuuskin?
Ihmisarvoa meillä määrittää jokaisen henkilökohtaisen näkemyksen lisäksi laki.
vaikka minä esimerkiksi en pidä ihmisarvoisena olentona sitä joka ei ole vielä psyykkisesti syntynyt, niin lakimme määrittääs en jo ihmisarvoiseksi ihmiseksi, eikä siinä minulla ole paljon vastaanväittämisen sijaa.
Minä ainakin voin sanoa että rakastui lapseeni jo silloin kun se kellui kohdussa, potki ja kuunteli kun lauloin. Lapseni hiljeni heti kun sille aloin laulamaan, tai juttelemaan. Ja kun joku rikkui, tai kolahti, lapseni säikähti. Välillä hänelle tuli hikka vatsassa ja vatsani hötkyi :)
Minulle hän oli koko ajan lapseni, en voinut sanoa missään kohdassa kun hän sai yhteisestä rakkaushetkestämme alkunsa.
Ja kuinka ihmeellistä onkaan että kun lapsi syntyy ja sille alkaa laulamaan samaa tuttua säveltä hän hiljenee sitä kuuntelemaan.
On tutkittu että pikkuinen kuulee äidin kohdussa ja kun tuota omaa lastani ajattelen, niin se kyllä pitää paikkansa. Monasti kun lapsi liikkui, otin vatsastani kiinni ja työnsin pepusta häntä lähemmäksi, jo siinä vaihessa lapseni aisti kosketukseni. Juttelin pienokaiselleni jo varhaisessa vaiheessa. Minulle ei ollut epäselvyyttä milloin ihmisyys ja elämä on alkanut, kaikesta noista mitä odotusaikanani koin lapseni kanssa, hän tunsi minun käteni kosketuksen, lauluni hänelle jne.
Kun lapsi oli syntynyt, miten valtava tyhjyyden tunne olikaan, kun olimme olleet yhtä niin kauan ja sitä ei enää ollutkaan. Side katkeaa vaikka lasta ruokimmekin ja pidämme lähellämme. Side on erilainen. Yhteenkuuluvuus on jotain ihmeellistä kun kantaa lasta 9 kk. Ei ihme että usein sanotaan että äiti aistii lapsensa elämää herkemmin kuin isä.
http://yle.fi/vintti/yle.fi/akuutti/arkisto2008/180308_d.htm
"Kun lapsi oli syntynyt, miten valtava tyhjyyden tunne olikaan, kun olimme olleet yhtä niin kauan ja sitä ei enää ollutkaan."
Itse tunsin valtavaa helpotusta kun vihdoinkin sain lapseni syliin =D
En ikävöi raskautta ollenkaan, se oli vain välttämätön paha että saisin lapseni.
Liikeet alkavat tuntua noin 18. raskausviikolla ja naiset pystyvät itse rekisteröimään noin 80% kaikututkimuksella todettavista sikiön liikkeistä. (Lähde:Tohtori.fi)
Tuo laulaminen kuulostaa tosi ihanalle =) Varsinkin jos on vielä hyvä lauluääni.
Tottahan minä myös olin helpottunut, vaikka synnytys kestikin aika pitkään, ja napanuora oli muutaman kierroksen kaulan ympärillä, onneksi kaikki päättyi hyvin.
Helpotus samalla, mutta se tyhjyys sisimmässä kun siellä ei enää ollutkaan niitä liikkeitä.
Mutta pianhan tuokin ajatus meni menojaan, rakastin sitä vatsassa liikkunutta pikkuista sylissäni, helliä ja hoivata kaikella rakkaudella mitä vain osasin. :)
Mieheni otti aina hänet masunsa päälle ja siinä ne kaksi aina nukkuivat yhdessä. Nyt hän on jo äiti itsekin, saan nähdä kuinka tuo lapsi on ihan kuin kopio äidistään, toinen sitten isäänsä tullut.
MInulla on ikävää raskausmahaa ihan vain sen takia, että raskausmahan kanssa pystyin käyttämään kaikkia paitoja ja mekkoja joita en ole voinut käyttää pitkään aikaan, kun hiukan tuli lisää massaa vyötärölle...
Raskausmahaa sen sijaan voi ylpeydellä esitellä muille =D
Nyt onkin harkinnassa että pitäisikö skarpata ja jumpata pois tätä löllömahaa, vai pitäisikö yrittää toista lasta...
Nojoo, tämä nyt meni todella aiheen ohi, anteeksi =D
Monet tuntevat vauvan liikkeet jo 12 0 viikolla, itsekin tunsin jo varhaisessa vaiheessa hipsutuksia ja muljahduksia. :)
Eli äitien omat tuntemuksetkin pitää sitten ottaa huomioon kun täällä eilen niin sanottiin. :)
http://kaksplus.fi/keskustelu/lapsen-saaminen/odotusaika/1207558-koska-vauvan-liikkeet-ovat-alkaneet-tuntua/#post13053039
Hassu juttu, että myös minä, joka en ollut rakastunut lapseeni sikiönä, enkä myöskään vastasyntyneenä vauvana, lauleskelin, taputtelin, hypyttelin, juttelin jne sikiön kanssa. Kaikille se ei ole merkki rakkaudesta, vaan asioita joita tietää järjellä olevan hyväksi tulevan lapsen myöhemmälle kehitykselle, tulee tehtyä ihan tuon tiedon pohjalta.
Töissäni halailen lapsia, hymyilen, olen ystävällinen, teen heidän kanssaan kotiläksyjä jne. En rakasta työsuhde lapsiani, mutta kyllähän nyt aikusien ihmisen tulee toimia aina niin kuin on lapsen kehitykselle parhaaksi, ilman mitään voimakkaita tunteita motivaaattorina.
Mietin kirjoitustasi lukiessani, entä jos lapsesi olisi ollut täysin kuuro syntyessään? Nythän pidit automaatioina, että koette yhteyden kun lapsi kuulee laulusi...? Olisitko rakastanut kuuroa lastasi synnyttyään? sanoisitko rakastaneesi häntä jo kohdussa, sillä osoitit rakkautta tavalla jota hän ei pystynyt aistimaan, eli rakastit selkeästi vain kuulevaa lasta, entä jos lapsi olisikin ilmennyt joksikin aivan muuksi tyyypiksi kuin siksi kuulevaksi lapseksi jolle lauloit?
Ensimmäisen vauvani hipsutukset meni ohi, kun en niitä ymmärtänyt niiksi, mutta seuraavan jo tunnistinkin jo todella varhain ja ne väin päivä päivältä lisääntyi.
Eli aika varhaisessa vaiheessa monet äidit ovatkin tunteneet lapsensa liikkeet.
1977* nostaa kyllä keskusteluun yhden mielestäni merkittävimmin varhaista kasvatusta kampittavan tekijän: vanhemmilla on aina väistämättä odotuksia tulevaa lastaan kohtaan. Aina sitä jotain miettii, vaikka parhaimmillaanhan vanhemmat ovat hyvin avoimella mielellä ja osa heistä on todella joustavia kasvattajina sikäli, että he kykenevät näkemään avoimesti ja objektiivisesti lapsensa todellisen luonteen eivätkä pyri pullikoimaan sitä vastaan yrittäen muokata lapsesta omien toiveidensa mukaisen. Tokihan moni toivoo ns. helppoa lasta - mutta entä jos sieltä tulee se herkkä itkuiita, joka säpsyy joka äänestä ja jota vaatteiden pesulaput ärsyttävät niin että jatkuvasti pitää itkeä, joka pelkää muita ihmisiä jne. jne. Tai vaikka hyvin aktiivista elämää viettävä pariskunta toivoo hyvin aktiivista, sosiaalista ja liikunnallista lasta, mutta perheeseen syntyykin sisäänpäinvetäytyvä kirjatoukka? Eli vanhempien toiveet lapsen luonteesta eivät kohtaa todellisuuden kanssa. Tätähän tapahtuu jatkuvasti. Ei tarvitse olla siis vakavia kehitysvammojakaan, niin silti odotushorisontin suhteen voi tulla pettymyksiä. Nämä sitten taas voivat johtaa lapsen kannalta jo pienestä pitäen tietyntyyppisen ehdottoman luottamuksen syntymättä jäämiseen, kun lapsi kasvaa siihen, että vanhempi ei hyväksy hänen tapaansa olla, vaan yrittää koko ajan sosiaalistaa häntä pois siitä, mitä hän itse asiassa on.
Temperamentti taitaa vaan melko pitkälti olla synnynnäinen. Kuka pystyy määrittelemään, millä hetkellä ihmiselle kehittyy oma temperamentti? Toisinaan joistakin kärtyisistä ja hangoittelevista vauvoista sanotaan, että hänen ensi parkaisustaan synnytyslaitoksella jo kuuli, että hän oli tyytymätön. Samoin monen rauhallisen ja helposti sopeutuvan lapsen luonne on alusta lähtien sellainen.
Miten voit edes sanoa etten rakastaisi kuuroa lasta? tiedätkö että kuuro lapsi tuntee äänen värähtelyn, jos kerta olet lasten kanssa tekemisissä, sinun pitäisi tuo tietää. Tuleeko sinusta lapsesta vähemmän rakastettava vaikka hän olisi kuuro?.
Mitenkähän sitä pärjäisin sitten edes kuulevien kanssa jos ymmärrykseeni ei mahdu henkilöitä kuten kuurot ja näkövammaiset ym.
Kuuro lapsi tuntee äidin käden liikkeet, ei se tee yhtään tyhjemmäksi vaikka hän ei laulunääntäni kuulisi vaikka värähtelyt aistiikin, kuten kuurojen kanssa tekemisissä olevat ihmiset, lattian kautta olevan värähtelyn kautta kuurot jopa tanssivat.
Jos lapseni olisi syntynyt kuurona, tottahan hänen kanssaan pystyy kommunikoimaan, olisin tietysti opetellut viittomakielen. Tyttäreni joka toimi aikoinaan lastenleireillä, opetteli viittomia koska leirillä oli kuuro poika. Miksi se vähentäisi rakkautta lapseeni, tätä kysymystä vähän kyllä ihmettelen, mutta saat toki kysyä. :)
Hyvä, oivalsit jälleen hienosti mitä hain.
Asenteeni "tulkoon kesken nyt hyvissä ajoin jos on liian heikko" johtui todellakin siitä, että oma elämäni on sellaista,e ttä meille pitää saada lapsi joka kestää kulutusta. Aikomukseni ei todellakaan ollut jäädä kotiin nyhvöttämään vauvan kanssa, vaan sitten mennään ihan nentiseen tahtiin, sitten vain vauva mukana. kuinka ollakaan, vauva sattui olemaan luonteeltaan peryustyytymätön, mentiin, mutta mentiin korvatulppien kanssa. Ihan sama olisi jäädä kotiinkin, sama huuto se kotonakin oli jatkuvasti.
Pidin selvänä, että lapseen rakastun vasta yhdessä tekemisen kautta, en siis odottanut sydämeni sulavan jostain hymyilystä. Kuitenkin se yhdessä tekeminen, noh, sanalla sanoen se ei ollut nautittavaa, ei siinä paljoa päässyt rakastumaan. Järjellä läpi vain ne ensimmäiset pahat kuukaudet. Mikä esti jättämästä jatkuvasti kiukkuvavaa lasta vaikka pururadan laitaan sillä välin kun juoksen rauhassa? no ei ainakaan rakkaus lasta kohtaan, vaan ainoastaan se järki joka sanoi, että lasta ei voi siihen jättää...
En mä sitä sano, ettetkö rakastaisi myös kuuroa lasta, vaan kysyin sitä, että miten rakastit kuuroa sikiötäsi, kun lauloit sille ja siten osoitit rakkauttasi?
" tiedätkö että kuuro lapsi tuntee äänen värähtelyn"
???Kaikki äänet ovat ilman värähtelyä. Kuuroilta taaas puuuttuu korvasta kyky aistia noita värähtelyitä tai aivoista se osa joka käsittelee nuo värähtelyt on vaurioitunut.
Kuuro sikiö aistii jatkuvasti värähtelyä, ei se laulamista mitenkään niistä muista värähtelyistä erota.
"Mm. 1977* itse esitti jälleen saman heiton, minkä hän esitti aiemmin minulle Oma napa -ketjussa, eli että hänen mielestään periaatteessa voisi ajatella niinkin, että keskustelupalstaprofiililla/-persoonallisuudella olisi jonkinasteista ihmisyyttä, oletan hänen perustelevan tätä sillä, että keskustelpalstaprofiilit kuitenkin osoittavat jonkinlaista tietoisuutta ja tajuntaa - ehkä 1977* perustelee/kehittelee tätä heittoaan vielä lisääkin täällä jatkossa?"
Kyseessä on siis ihmisyydestä erikseen otettu sosiaalinen ihminen. Rotetaan siis kokonaisuudesta ihminen on sosiaalinen-psyykkinen ja fyysinen kokonaisuus, yksi osa sosiaalisuus. Sosiaalisessa mediassa esiintyvä persoona on siis vain sosiaalinen yksilö -psyykettä, eikä fysiikkaa ei ole olemassa.
Tiedäthän: olen 16-vuiotias urheilija nuorukainen ja olen ujo ja neitsyt, olen saanut isätläni vähän viinaa, tuletko kanssani ryyppäämään niitä sinä 14-16 vuotias kaunis tyttö lapsi? Todellisuudessa kyseessä 56-vuotias kaljamaihainen elämäänsä kyllästynyt aviomies. Nämä ovat pelkkiä sosiaalisia persoonia, niillä ei ole kyseisen persoonan fyysistä,e ikä psyykksitä olomuotoa olemassakaan.
Aivan romaani henkilöt aivan sama juttu. Siksi juuri minä pääsen päätelmään, että mitään tuosta kokonaisuudesta; sosiaalinen, psyykkinen ja fyysinen ei pidä erottaa toisistaan, vaan ihminen on ihminen vasta kun hänessä on kaikki nuo puolet. Eli ei pelkkä fysikkakaan voi riittää, koska muutoinhan kuolleet ihmiset omaisivat ihmisarvon.
En lukenut vastauksia, joten tästä varmaan jo käytkin keskustelua, uskon niin koska moent muutkin samasta asiasta niin usein puhuvat...
Kuitenkin pidän, että on noissa eroa, kuolleen ihmisen ihmisarvossa ja keskusteluprofiilin ihmisarvossa. Kuolleen oikeustoimikelpoisuus on vain jo lakannut - keskusteluprofiililla sellaista taas ei ole koskaan ollutkaan. Mutta jos joku menisi häpäisemään kuolleen ruumista, siitä todennäköisesti rangaistaisiin ainakin jossakin sosiaalisessa muodossa. Mitähän oikeasti tulisi rangaistukseksi, jos joku esim. raiskaisi ruumiin? Kai siitä joku rangaistus seuraisi? Ja se perustuisi siihen, että joku meni tekemään väkivaltaa jonkun toisen ruumiille. Mutta tälläkin palstallahan häpäistään jatkuvasti kunnianloukkauksen piirteet täyttävin ilmaisuin keskustelupalstaprofiileja eikä kukaan ole käsittääkseni laissa kyennyt määrittelemään sellaisesta rangaistusta.
Keskustelupalstaprofiili on rooli. Eihän kukaan anna ihmisarvoa näyttelijän näyttelemälle hahmollekaan, vaikka ne kieltämättä monesti sympaattisilta tuntuvatkin, eikä mikään ihme, nehän kiteyttävät näkyviimme jotain oleellista ihmisyydestä ja tunnemme halua samaistua.
On eri asia, jos jollakin on rooli kuin että hänellä on ihmisyys. Lääkärillä ja opettajalla ja melkeinpä kaikilla työntekijöilläkin on työntekijänä ikään kuin rooli, jonka mukaisesti he toimivat - ja joutuvat toimimaan toimiakseen objektiivisesti ja tasapuolisesti. Ei aborttia tekevä lääkärikään saisi tehdä tekoa kaiketi pelkästään omana itsenään, sinä ihmisenä, kuka hän on - vaan hänellä on tekoon työn mukana tulevat oikeudet ja velvollisuudet. Eikä opettajallakaan ole oikeutta rangaista oppilasta huonosta käyttäytymisestä yksityishenkilönä, vaan virkamiehenä.
Ruumis sen sijaan ei ole rooli. Ei sikiön ruumis eikä vainajan.
Mutta koska liikutaan ihmisyyden perusteissa, niin kiinnostaisi kuulla, mitä mieltä täällä esim. Tuota ja 1977* ovat siitä, että onko ihmisessä ruumiin lisäksi ns. sielu? Miten olette ymmärtäneet asian? Mistä ihminen koostuu? Mistä se henkinen puoli koostuu, koska se saa alkunsa ja mihin se päätyy?
Oma näkemykseni on että kaikki aivotoiminta on sähkökemiallista toimintaa aivoissa, ei sii mitään henkistä. Ihminen koostuu siis hiilin ja vedyn yhdisteistä ajatustoimintoineen kaikkineen, lisäksi ihmisarvostaan, eli merkityksestään toisille ihmisille.