Dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö

Lopen uupunut.... kirjoitti:

Kärsin niin suunnattomasti ulkonäöstäni. Ulkonäköni ei tunnu muille ihmisille olevan ongelma, vaan saatan saada jopa kehuja, mutta itse olen äärimmäisen vakuuttunut siitä, että kehutkin ovat vain sääliä ja olen todellakin oikeasti hirviömäisen ruma. Painotan, etten halua olla kaunis, saatika edes nätti, kun vain olisin NORMAALIN ihmisen näköinen. Tiedän että terveen ihmisen ensimmäinen ajatus on, että olen äärettömän itsekeskeinen, turhamainen ja tuiki tietämätön kaikista maailman kauheuksista, kun ongelmani on näinkin pinnalliselta kuulostava asia kuin ulkonäköni. Voitte kuitenkin uskoa, että elämäni on yhtään liioittelematta kuluttavaa helvettiä, henkilökohtaista jokapäiväistä taistelua omaa itseäni vastaan. Uskon, että ongelmani on jossain huomattavasti ulkokuorta syvemmällä, ongelmani vain ovat kanavoituneet sairaalloisen pakkomielteisesti ulkonäkööni.

Ulkonäköongelmani eivät ole tyhjänpäiväistä kiukuttelua peilin edessä, vaan lamaannuttavaa ahdistusta joka saa minut erakoitumaan kotiini. Liikun ulkona vain kun on pimeää, ellei ole pakko poistua valosaan aikaan ulos asunnosta. Jos minun on pakko mennä esimerkiksi töihin aamulla kun aurinko paistaa, ahdistun aivan järkyttävän paljon. Olen kirjaimellisesti paniikkikohtauksen partaalla, nielen itkua, ja olen valmis tekemään mitä vain että saisin jäädä kotiin, hyvin usein joudun soittamaan töihin että tulen myöhässä kun en vain saa itseäni ulos ennen kuin pahin paniikki ja ahdistus on hellittänyt. Suoriudun töissäkäymisestä vain osa-aikaisena työntekijänä, en voisi edes kuvitella kykeneväni täyspäiväiseen työhön, niin kuluttavaa tämä on. Pelkäänkin että töissäkäyntinikin vaarantuu, kun välillä tuntuu etten vain kykene siihen normaalien ihmisten tavoin. Koulutkin on jääneet kesken samasta syystä, mutta töissä sentään on pakko käydä että rahaa tulee, sitä ei voi vain jättää "kesken" vaikka kuinka tuntuu etten enää jaksa...

En rehellisesti sanottuna ole koskaan itse nähnyt mitään yhtä rumaa olentoa kuin mitä itse olen. Koskaan en ole nähnyt toista ihmistä, joka olisi samanlainen kasa virheitä, rumuutta äärimmäisimmillään kaikissa sen eri muodoisssa. Toki joku ihminen ei välttämättä sovi yleiseen kauneuskäsitykseen, mutta koskaan en ole nähnyt niin irvokkaan rumaa ilmestystä kuin mikä itse olen, sellainen joka saa oikeasti ihan fyysisesti voimaan pahoin. Jokainen yleisen käsityksen mukaan "ei niin kauniskin" ihminen on mielestäni kuitenkin ihmisenä kaunis, jokainen näyttää loppujen lopuksi kuitenkin ihmiseltä omine persoonallisine piirteineensä. Ryppyiset vanhukset, vammaiset ihmiset, ylipainoiset ym., kaikkien ulkonäkö noudattaa kuitenkin edes jotain logiikkaa.

Olenkin törmännyt sairauteen nimeltä dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö (Body dysmorphic disorder =BDD), jonka oirekuvailu sopii minuun hyvin, olen lähes varma että kärsin tästä. BDD kuuluu pakko-oireisiin sairauksiin, jossa ulkonäköajatukset ovat pakonomaisia. Itse saatan vaikkapa korjailla hiuksiani ja meikkiäni peilin edessä pahimmillaan aamusta iltaan monta tuntia, meikaten uudelleen ja uudelleen yrittäen parantaa lopputulosta, korjaten, puunaten, peitellen, jne. silti pääsemättä ulos asunnostani. Tai ravata öisinkin ahdistuneena peilin edessä "tarkastamassa", mittaamassa ja arvioimassa että miltä ne vikani näyttävät nyt. Edes yksin kotona ollessa en voi olla meikkaamatta, koska en kestä katsoa itseäni juurikaan meikittä peilistä. Ihmisten keskuudessaa en osaa olla oma itseni, kun olen niin äärimmäisen ahdistunut stressatessani että näkyvätköhän vikani ja rumat piirteeni muille, ja seisonkohan nyt oikeanlaisessa valaistuksessa ja oikeassa asennossa että näyttäisin edes jotenkin normaalilta ihmiseltä jne. Olen ajatusteni vanki, ja vaikka tekisin kaikkeni, ihan kaikkeni mitä pieni ihminen vaan voi, niin en pääse eroon näistä ajatuksistani, siitä että olen hirviömäisen ruma ja miten minun pitäisi tehdä sitä ja tätä että tulisin normaalin näköiseksi.
(jatkuu)

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä