Koko helvetti alkoi, kun eilen aamulla äiti huomasi seeprakuvion käsivarsissani. Vaikka kuinka kerroin, etten halua puhua siitä, hän vaan jatkoi kyselyä. Lopulta kerroin, että minulla on opiskeluvaikeuksia ja että olen yksinäinen. Sitten hän aloitti monologin, siitä kuinka tyypillistä tuo on nuorille ja kuinka paljon sukulaisilla oli psyykkisiä ongelmia, jonka jälkeen hän alkoi itkeä ja sai minut lupaamaan, etten viillä enää. Eihän minun pitäisi enää, päälle kaksikymppisenä miehenä tuottaa kärsimystä äidille.
Oikeasti yksinäisyys ei enää painaa minua, vaan ihmisten asenteen yksinäisiin. Yhteiskunnassamme vähän päälle kaksikymppinen yksinäinen mies ei ole hyväksyttävä. Jatkuvat parisuhdekyselyt alkaavat ihan oikeasti ärsyttää, lisäksi äiti kysyi jopa: "no onko sitten poikaystävää". Eli saan olla homo, mutten yksin.
En vaan jaksa enää ylläpitää yksipuolisesti kaverisuhteita, enkä hankkia uusia ystäviä. Ihmiset eivät kiinnosta minua enää lainkaan. Kun ei kelpaa kenellekkään edes kaveriksi, niin miksi kiduttaa itseään jatkuvilla epäonnistumisilla? Veitsenterä, kurssikirjat ja netti ovat ainoat ystävät, joita tarvitsen.
Anteeksi, etten saa ajatuksiani järkevään muotoon, tässä on laulu joka kuvaa tilannettani hyvin http://www.youtube.com/watch?v=MsCBOf0ElUQ
Jos ketään kiinnostaa, aikaisemmin käytin nimimerkkejä "väsynyt opiskelija" ja "elämässään eksynyt", nyt joku on rekisteröinyt niitä.
Oikeasti yksinäisyys ei enää painaa minua, vaan ihmisten asenteen yksinäisiin. Yhteiskunnassamme vähän päälle kaksikymppinen yksinäinen mies ei ole hyväksyttävä. Jatkuvat parisuhdekyselyt alkaavat ihan oikeasti ärsyttää, lisäksi äiti kysyi jopa: "no onko sitten poikaystävää". Eli saan olla homo, mutten yksin.
En vaan jaksa enää ylläpitää yksipuolisesti kaverisuhteita, enkä hankkia uusia ystäviä. Ihmiset eivät kiinnosta minua enää lainkaan. Kun ei kelpaa kenellekkään edes kaveriksi, niin miksi kiduttaa itseään jatkuvilla epäonnistumisilla? Veitsenterä, kurssikirjat ja netti ovat ainoat ystävät, joita tarvitsen.
Anteeksi, etten saa ajatuksiani järkevään muotoon, tässä on laulu joka kuvaa tilannettani hyvin http://www.youtube.com/watch?v=MsCBOf0ElUQ
Jos ketään kiinnostaa, aikaisemmin käytin nimimerkkejä "väsynyt opiskelija" ja "elämässään eksynyt", nyt joku on rekisteröinyt niitä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ihmisten asenteet yksinäisiin todellakin on ihan perseestä. Kouluissa niitä yksinäisiä kiusataan, jolloin niistä tulee entistä yksinäisempiä (kokemusta on). Ihan ku se, että on yksinäinen, olis joku syy vältellä ketään. Päin vastoin, just ne tarvii eniten ystävää.
Mutta eihän masennuksessa ole mitään hävettävää. Se on sairaus, jolle ei voi itse mitään. Kaikkien pitäisi kokea oikea masennus, edes muutaman päivän ajan, niin meitäkin ymmärrettäisiin..
No nyt sinun ei tarvitse piilotella ja salailla äidiltäsi pahaa oloasi. Misää on sanottu, että kakiskymppinen ei saisi olla masentunut. Tämä nykyaika vaatii paljon teiltä nuoret, vaatihan se meiltä jokaiselta. Vahojen pitäisi jaksaa olla työssä vielä harmaanakin ym.
Jospa otamme järjen käteen ja lakkaamme juoksemassa kaiken tehokkuusvaatimusten mukaan. Onko pakko kaikkien pärjätä ja hankkia paljon rahaa. Ihan olemalla vähätuloinen ja köyhä voi elää onnelilsta elämää. Äitisi ei kai ymmärrä sinun ongelmiasi. Ei auta sinua toteamus että suvussa on psyykeongelmia: ? Ja mitäs sitten jos onkin? Ongelmia nekin ovat ja ei ihminen voi valita aina ongelmia.
Uskon, että kuitenkin helpottta, että ei tarvitse enää salata ongelmaa äidiltä. Ei tarvitse ainkaan siihen haaskata henkistä energiaa.
Päinvastoin, nyt joudun teeskentelemään entistä enemmän, koska muuten jatkuvat puhelinsoitot eivät lopu. Kerrankin löysin jonkunnäköisen onnen yksinolon, netin, viiltelyn ja opiskelun yhteydestä, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, en halua kuolla. Ja sitten äidin pitää sekoittaa kuviot.
Ystävistä, kavereista ja sukulaisista on vain haittaa minulle. He saavat minut tuntemaan syyllisyyttä, epäonnistumista ja häpeää. En halua enää tuntea noita tunteita, mielumin erakoidun omaan huoneeseen ja astun ulos, vain kun on suoraa tarvetta, eli ostoksia, opiskelua tai työntekoa varten.
Beckin testin mukaan tuo on vakava masennus 39:llä pisteellä. Ainoa asia, joka nyt oikeasi masentaa on ihmisten asenteet, toiset pitäävät minunlaisia luusereina/nörtteinä, toiset, kuten äitini sairaana. En usko, että noihin seikkoihin joku ammattilainen voisi vaikuttaa.
Hyvä on että olet löytänyt mielekkyyttä opiskelusta ja netistä. Sinulla tuntuu olevan otetta elämään ja haaveitakin ja viihdyt yksin. Ei välttämättä kaikki ole sosiaalisia. Eiköhät ne useimmat nerot ja lahjakkaat taieilijat olekkin yksineläjiä.
Tuo viiltely kyitenkin viittaa, että kärsit ajoittain pahaa oloa.
Mitä sillä on väliä, mitä toiset sinusta ajattelvat: SE EI TEE sinusta luuseria. Voi kun me ihmiset voisimme olla juuri sellaisia kuin itse olemme: piut paut, jos ihmien itse kokee olevansa ok. Jos ei tee toisellle pahaa.
Tuo viiltelyarvet ovat saaneet äitisi mielen huolestumaan. Jospa keskustelsit ja sanoisit, että liikahuolehtimen vain pahentaa asiaa ja haluat täysi-ikäisenä vastata itse elämstäsi. Siihen aikusella on toki oikeus. Ja onhan sinulla aina vapaus lähteä hakemaan lisää apua ammattilaisilta, jos melesi muuttuu ja nykyinen ratkaisu ei tunnut enää toimivan.
lukenut ainakin tällä "väsynyt opiskelija"-nickillä kirjoitettuja viestejä. Jossain vaiheessa hait apua YTHS:ltä, uskalsitko lopulta vastata heidän soittoonsa sinulle päin? Mitä he sanoivat, oletko jonossa jonnekin vai peruitko koko idean?
Kävin psykologilla kaksi kertaa helmikuun alussa, mutta ajauduin umpikujaan. Hän ei ottanut minua vakavasti ja vähätteli ongelmiani. Aina kun kerroin jostain, hän yksinkertaisti ongelman ja näytti kuinka merkityksetön se on. Tuollaisessa ilmapiirissä en halunut kertoa mieltäni eniten painavista asioista, koska yksinkertaistettuna ne kuullostavat suorastaan hölmöiltä. Enkä uskaltanut kertoa viiltelystä tai itsemurha ajatuksista, jotka silloin olivat jo muuttuneet suunitelmiksi.
Muutenkin tapaamisien jälkeen oli aina paha olo, kun totesin, ettei edes ammattilainen ymmärrä ongelmiani. En vaan jaksa enää sosiaalisia epäonnistumisia, kun en taaskaan osanut ilmaista itseäni, niin että minua ymmärretään. Muutenkin hyvinkin pienet epäonnistumiset tai pettymykset ovat minulle raskaita. Nyt vaan totesin, ettei voi epäonnistua, jos ei yritä ja mieliala kohosi.
Enää minulla ei ole itsemurha-ajatuksia ja viiltely väheni, kun en enää yritä yksipuolisesti ylläpitää kaveri/ystäväsuhteita. Enkä yritä enää tapella ujouttani vastaan, kun tuntuu, että se vaan pahenee siitä. Hyväksyin, että olen yksin ja tulen olemaan vielä pitkään aikaan, jos ei loppu elämäni. Ja nyt äiti kehottaa puhumaan ongelmistani jollekkin.
voisit ajatella niinkin päin, että mitään ei saa ainakaan silloin, jos ei yritä..? Jos yrittää ja epäonnistuu, voi olla ylpeä jo siitä, että koitti parhaansa eikä luovuttanut.
Itselläni on auttanut tämä erilaisen suhtautumistavan tietoinen opettelu, vähitellen - helppoahan se ei ole, kun on itsekin kasvanut siihen negatiiviseen ajatteluun. Myös "negatiivisen" ajattelun voi kääntää voitoksi, kun miettii omaa osaansa ja merkityksettömyyttään maailmankaikkeuden mittakaavassa. Jos vaikka onnistuu omasta mielestään pahasti töppäilemään, niin voi olla varma, ettei ole ainut eikä ensimmäinen. Kaikki sanomamme ja tekemämme myös haihtuu pois viimeistään silloin, kun kaikki kohtaamamme ihmiset kuolevat.
Elämme täällä vain hetken ja se kannattaa katsella luonnolliseen loppuunsa asti. Matkan varrelle voi sattua mielenkiintoisia asioita ja ihmisiä siellä, siellä missä ei etukäteen mitenkään arvaisi. Tiedän tämän omasta kokemuksesta, koska elämäni oli maanpäällinen helvetti vuosien ajan, ala-asteelta ylioppilaaksi. Halusin pelkästään kuolla, jotta olemisen tuska loppuisi. Nyt, muutamia vuosia myöhemmin olen hyvin tyytyväinen elämääni, asiani ovat enemmän kuin kunnossa ja olen ylpeä siitä, että olen luonut itseni "tyhjästä".
Vastoinkäymisiä saa ja pitää surra, käsitellä, penkoa. Tuntuu, että kyllä osaat ilmaista itseäsi, toivottavasti löydät myös ymmärtävän kuuntelijan. Voimia elämääsi, älä luovuta vielä!
Tulee vain mieleen, että olisi varmaan kannattanut ihan suoraan puhua terapeutille viilltelystä ja kolematoiveistaan. He eivät muuten osaa ottaa asioita tosissaan. Ei kaikki ammattilaisetkaan ole niin päteviä ja kokeneita.
Se on hyvä, että sinulla on nyt parempi olla. Turha pakottamien ja vaatiminen itseltä vie vain energiaa ja väsyttää. Ihmisen psyyke on ihmeelline: voi olla että kun olet nyt rauhassa, keksityt elämääsi ja opiskeluun, mmilei lkaa pirsitymään enemmän ja enemmän ja tulee eteen uusiakin juttuja ja mielenkiintoisa asioita. Mysö nälka alkaa kasvaa syödessä ja itsetuntokin kohenee.
Äiti kyllä on oikeassa. Puhumien, kirjoittaminen ja avoimuus auttaa. Kukapa meistä ei olisi joskus kokenut samanlaisia sosiaalisia estoja.
Vanhemmat on sellaisia. Monet niistä, varsinkin äideistä kantaa huolta. Kyllä minäkin kantaisin, jos oma lapseni viiltelisi. Osa huolesta johtuu siitä, ettei äitisi ymmärrä sinua. Teidän välejä voisi hyvin auttaa se että olisit hänelle rehellinen. Kerrot hänelle että et haudo itsemurhaa ( jos niin on). Se kai hänellä on päällimäisenä huolena. Anna hänen esittää kysymyksiä ja kerro hänelle (diplomaattisesti), että hänen liika huolehtimisensa verottaa sinun vähäisiä energiavarojasi. Ja yritä katsella asiaa hiukan äitisi näkökulmasta, vaikka se varmaaan on vaikeaa.
Ei se että muut kyselevät parisuhdetilanteesta tarkoita sitä, että sinua tuomitaan yksinäisyydestäsi. Se voi olla ihan vain normaali puheenaihe heille, eivätkä he tiedä että se on sinulle arka asia. Jos et pistä niin kovasti painoa muiden sanomisille niin voit nauttia elämästäsi enemmän. Sanoit jo ettei sinua yksinäisyys ei sinua enää paljon paina, mutta kuulostaa että olet muodostanut mielipiteen siitä, mitä me loput ajattelemme sinun yksinäisyydestäsi. Miksi sillä on mitään merkitystä, mitä joku ajattelee siitä? Sinä et ole yhtä kuin jonkun muun ajatukset sinusta. Yksinäisiä on ja tulee aina olemaan.
Jaksamisia!
Kerroin kyllä äidilleni, etten haudo itsemurhaa, mutta ei hän näyttänyt uskovan. Muutenkin suhteeni äitiini on hyvin vaikea, hän tuskin ymmärtää sitä. Muutenkin hän on hyvin ylpeä "hyvin" suoritetusta kasvatuksesta
Lapsena hän pyrkii kontroloimaan minua ja suojata kaikelta pahalta. Muttei kuitenkaan pystynyt suojaamaan kiusaajilta, ei edes yhteisvoimin opettajan kanssa. Jotenkin koulussa on tapana pyytää kiusatun vanhemmat kouluun, eikä kiusaajan. Eikä pystynyt suojaamaan isosiskoni väkivallalta minua kohtaan. Mutta hän kuitenkin onnistui suojaamaan minua alkoholilta, kavereilta ja muilta ihmissuhteilta. Mihinkään ei saanut ikinä mennä ja muutenkin suurin osa kaverisuhteista päättyi heti alkuun, kun äidin mielestä he olivat kelvottomia/huonoja.
Ja aina kun vaadin jotain vapauksia, hän vastasi, että niin kauan kuin asut kattoni alla, noudatat annettuja sääntöjä. Käytännössä se tarkoitti, että vielä 19 vuotiaana minun piti ilmoittaa hänelle minne menen mitä teen ja koska tulen takaisin.
Muutenkin aina kun onnistuin jossain, hän sanoi, että olen viisas, koska äitini on hyvä kasvattaja. Ja aina kun meni huonosti sain vain haukkuja, huutoja ja pettyneitä ja/tai tuomitsevia katseita. Tai vaihtoehtoisesti ei puhunut minulle vähään aikaan. Joskus hän huusi, ettei tuollaista kukaan tule sietämään. Tai vaihtoehtoisesti, minua ei kukaan ota töihin. Eli sain huutoja tai jäin yksin, silloin kun tarvitsin tukea eniten.
Intin jälkeen en jaksanut tehdä juurikaan mitään, olin masentunut. Nukuin 10-12 tuntia vuorokaudessa ja lopun ajan olin joko tietokoneen äärellä tai makasin sohvalla. Eihän masennus voi olla tuota selkeämpi, tai no ilmeisesti voi (jos näkee arvet). Silloinkin tuekseen sain vain äidin huudot, hiljaisuuden ja tuomitsevan katsen.
Silloin oli ajatuksia, että maailma olisi parempi paikka ilman minua. Kuitenkin minulla oli silloin hyvin vahva usko, että kun pääsen opiskelemaan toiseen kaupunkiin, niin elämä muuttuu. Valitettavasti nyt en usko enää, että se tästä paremmaksi enää muutu. Jotenkin vaan tuntuu tekopyhältä väittää ymmärtävän ongelmiani nyt kun on nähnyt viiltelyarpia ja kun on oikeasti opiskeluni takia ylpeä minusta,
En vihaa äitini, vaan ymmärrän, että hän teki parhaansa mukaan. Haluan vaan suojata itseäni häneltä ja hänet ongelmiltani ja epäonnistumiseltani.
Enempää en nyt ehdi kirjoittaa.
Kiva että jaksoit jakaa tuntemuksiasi palstalaisten kanssa. Kirjoituksesi perusteella ymmärtää, että ei ole ihme jos sinulla on nyt tuollainen vaihe meneillään. Se on varmasti totta että olet lahjoiltasi ihan älykäs ja pystyvä tyyppi, mutta kasvatus ja olosuhteet ovat aiheuttaneet nuo vaikeudet. Sanot, että et vihaa äitiäsi. Varmaan sinnulla on (ja jokaisella) vastaavassa tilaneessa olis oikeutetusti kätkettyä vihaa tuota menneisyyttä kohtaan ja että on aina vaaditty menestystä ja pintakiiltoa ja on vain ollut rajoituksia.
Äitis on on toiminut niin kuin on toiminut ja hänellä ei ole ollut eväitä muunlaiseen. Oma pettymys ja toteutumattomat toiveet ja unelmat halutaan toteuttaa jälikasvun kautta. Niin se monesti menee. Varmaaan hänelle on sokki ja pettymys, kun totuus on paljastumassa hänelle. Kuitenkin äitisi kannaltakin on hyvä, että kupla puhkeaa ja hänkin joutuu kasvamaan ihmisenä. Totuus kun vian tekee vapaaksi. Se on hyvä että ei lähde syyttelyn kautta ja niin kuin et teekkään.
Olet joutunut pettymään ja eristäytymään ja joutunut latoin kohdelluski. Et ole saanut myötätuntoa ja olet päätnyt olla enää sitä edes haluamastakaan. Aina on pitänyt vain pärjätä ja ei tyotttaa pettymystä äidille. Nytkin sinusta tuntuu pahalta kun äiti joutuu "kärsimään". Kulle, ei äiti siitä luhistu, ja kyllä sinula on oikeus elää omaa elämää, tunnustaa se ja mysö sekin, että on paha olla. Opettele hyväksymään ja sallimaan itsellesi sekin että äiti saa kantaa oman pahan olonsa ja et koe syyllisyyttä hänen vuokseen. Sinun pitäsi nyt päästä iloitsemaan hyvyydestäsi ihan vain oman itsesi vuoksi ja siksi että olet arvokas ainutlaatuinen ihminen.
Anteeksi jos kirjoitan epäselvästi. Olen jo iäkkäämpi ja en niin nokkela ilmaisemaan ajatuksiani. Sinulla on varmasti potentiaalia selviytyä ja eheytyä ja onneksi ei meidän tarvitse sittenkään jäädä menneisyyden vangeiksi. Itse olen sitä mieltä, että ota vain nyt etäisyyttä ihan hyvällä omalla tunnolla äitiisi. Kun vakuutat, että et ole hengenvaarassa ym. niin se riittää. Aikuisella ihmisellä on oikeus omaan rauhaan ja elämään.
tarina sinulla! Olen tuo tähänkin ketjuun "toisaalta..."-nickillä kommentoinut tapaus, eli minulla ei mtn pysyvää nimeä täällä ole.
Tosi hienoa että jaksat vielä yrittää ja tehdä töitä hyvinvointisi eteen, sen näkee jo siitä, että jaksat kirjoitella tänne, vaikka sanotkin jotain muuta. Minusta tuntuu vahvasti siltä, että tulet pärjäämään elämässä, itsetuntosi vain on heikoissa kantimissa lannistavien kokemusten vuoksi, eikä ihme. Kuka tahansa masentuu ja menettää kiinnostuksensa, jos tarpeeksi kauan saa vain negatiivista huomiota. Se on jopa aivan terve reaktio.
Haluaisitko ehkä antaa mailiosoitteen ja kirjoitella lisää? En tarjoudu mitenkään ylhäältä päin "tukijaksi" vaan lähinnä kaipaisin vastavuoroista ajatuksenvaihtoa sellaisen kanssa, joka omaa pitkälti samanlaisen historian ja ongelmalliset suhteet esim. vanhempiin.
Enhän ole sanonut, että luovutan hyvinvoinnin tavoittelun. Sanoin, etten jaksa enää yrittää ylläpitää yksipuolisesti viimeiset kaverisuhteet ja yrittää löytää uusia. On vaan helpompi olla oikeasti yksinyksin, kuin yksin valeystävien kanssa.
Tuo vastavuoroinen ajatuksen vaihto kuullostaa ihan mukavalta, ainakaan en ole ainoa joka valittaa elämänsä kurjuudesta. Mutta sanon heti, jos en vastaa viestiin vähän aikaan/koskaan, se ei tarkoita, että tapoin itseeni, tai näen sinua tai sinun kirjoituksesi/ongelmasi säälittävänä tai vastenmielisenä. Vaan se tarkoittaa, että en keksi mitään sanottavaa, tai pelkään lähettää viestin.
S:posti [email protected]
Itse olen lähes kolmekymppinen ja viiltelen joskus edelleen.. viimeksi niin pahasti, että iho "repsahti" auki. Kuinka noloa on, että tälläinen melkein kolmekymmentä vuotias viiltelee itseään? No joskus muu ei lohduta, varsinkin kun olo vain on niin paha ja yksinäinen, ei voi purkaa itseään muualle. Masennus on vakavaa ja minua hävettää, että olen tässä jamassa missä nyt itse olen, mutta minkä ihminen mielelleen voi. Toivon vain joka päivä, että elämä helpottuisi ja löytäisin onnea, kuten "normaalit" ihmiset, pelkään kuitenkin, että olen liian rikki sellaiseen.. ja viillellyt olen 13 vuotiaasta asti. Kun masennuksen takia joskus jäin sairaslomalle, sanoi vanhempani, että olen heikko ja sellaista ei saa tehdä. Nyt en uskaltaisi nään tuottaa pettymystä.
Itsemurhaa olen yrittänyt, mutta ei tietoakaan miten, mutta jotenkin selvisin siitä..Joka päivä toivon, etten olisi selvinyt.