Niin, siis sosiaalisten tilanteiden pelkohan on täysin eri juttu kuin ujous, mutta laitoin nyt silti tänne.
En pysty syömään muiden seurassa, koulussakin ahdistaa joten en ole käynyt siellä vähään aikaan. En vaan jaksa. Äiti ei ymmärrä ja pakottaa kouluun, enkä ymmärrä miksi flunssasta saa jäädä pois mutta masennuksen ja suunnattoman ahdistuksen takia ei.
Mutta onko muilla tuota, ettei pysty syömään muiden seurassa? Tietysti perheen kanssa on eri juttu, mutta asuntolassa kun asun, muiden seuraa on hankalaa välttää.
Kaikki sanovat että pitää vaan pakottaa itsensä sosiaalisiin tilanteisiin, kyllä se siitä. Minulla tämä vain pahentuu mitä enemmän joudun enemmän tai vähemmän tuntemattomien kanssa tekemisiin, koska keksin jokaisesta lauseestani tai äänensävystäni itselleni jotain huomautettavaa. Ja tietysti, mitä enemmän olen muiden seurassa, sitä enemmän mollaan itseäni.
Yksin on ihan hyvä olo. Jos en vaikka pääse monen tunnin aikana muualle yksin kuin vessaan, alkaa ahdistaa ihan helvetisti. Miksei kukaan voi ymmärtää että jotkut vain nauttivat yksinolosta eivätkä halua kauheaa häslinkiä ympärilleen?
Hyväksytään homot ja maahanmuuttajat ja puumanaiset, mutta entä me yksinäiset, monesti syrjityt ihmiset, onko liikaa pyydetty että meidätkin hyväksyttäisiin sellaisina kuin me olemme eikä yritettäisi muokata väkisinkin sosiaalista?
Toki myönnän, että jos en pysty käymään koulussa sosiaalifobian vuoksi, se menee vähän liian pitkälle. Mutta enkö saisi olla yksinäni huoneessani kun on siihen mahdollisuus... Aina valittamassa että minulle ei tee hyvää olla yksin. Se tekee juurikin hyvää.
En pysty syömään muiden seurassa, koulussakin ahdistaa joten en ole käynyt siellä vähään aikaan. En vaan jaksa. Äiti ei ymmärrä ja pakottaa kouluun, enkä ymmärrä miksi flunssasta saa jäädä pois mutta masennuksen ja suunnattoman ahdistuksen takia ei.
Mutta onko muilla tuota, ettei pysty syömään muiden seurassa? Tietysti perheen kanssa on eri juttu, mutta asuntolassa kun asun, muiden seuraa on hankalaa välttää.
Kaikki sanovat että pitää vaan pakottaa itsensä sosiaalisiin tilanteisiin, kyllä se siitä. Minulla tämä vain pahentuu mitä enemmän joudun enemmän tai vähemmän tuntemattomien kanssa tekemisiin, koska keksin jokaisesta lauseestani tai äänensävystäni itselleni jotain huomautettavaa. Ja tietysti, mitä enemmän olen muiden seurassa, sitä enemmän mollaan itseäni.
Yksin on ihan hyvä olo. Jos en vaikka pääse monen tunnin aikana muualle yksin kuin vessaan, alkaa ahdistaa ihan helvetisti. Miksei kukaan voi ymmärtää että jotkut vain nauttivat yksinolosta eivätkä halua kauheaa häslinkiä ympärilleen?
Hyväksytään homot ja maahanmuuttajat ja puumanaiset, mutta entä me yksinäiset, monesti syrjityt ihmiset, onko liikaa pyydetty että meidätkin hyväksyttäisiin sellaisina kuin me olemme eikä yritettäisi muokata väkisinkin sosiaalista?
Toki myönnän, että jos en pysty käymään koulussa sosiaalifobian vuoksi, se menee vähän liian pitkälle. Mutta enkö saisi olla yksinäni huoneessani kun on siihen mahdollisuus... Aina valittamassa että minulle ei tee hyvää olla yksin. Se tekee juurikin hyvää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuttujuttu. Itsellä sama homma, tosin vielä masennuksen kyljessä. Kannattaa käydä vaikka kouluterveydenhuoltajan luona juttelemassa asiasta, että kannattaisiko aloittaa lääkitys, vai riittäisikö terapia. Itsellä on jo lääkitys ja terapiahakemus sisässä. En tiedä onko lääkitys tehonnut, vai mikä on, mutta nykyisin en enää ahdistu niin pahasti luokassa kuin aikaisemmin. Ruokalassa syöminen on vielä nykyisinki suht tuskallinen kokemus johtuen suuresta ihmismäärästä ja varsinkin kauniimman sukupuolen edustajien läsnäolo pistää kädet tärisemään ja olon tukalaksi, kun rupeaa tarkkailemaan itseään liikaa. Itsellä koulu on mennyt puihin jo kolme kertaa näiden ongelmien vuoksi, joten älä sinä jää miettimään asiaa yksin, tai edes tämän palstan avulla, vaan ammattiapua kehiin ennenkuin asiasta tulee suurempi ongelma.