Tätä on nyt meille vanhemmille aivopesunomaisesti
toitotettu joka tuutista viimeksi kuluneen vuoden
aikana. Teesissä on paljon perääkin, mutta en sitä
silti täysin pureskelematta, kritiikittä nielisi.
Tuttavapiirini nimittäin kuuluu hälyttävän paljon
aikuisia ihmisiä, joilla on ollut erittäin tiukasti
rajoja ja tavoitteita asettavat, "menestyksen"
merkitystä fanaattisuuteen asti korostavat
vanhemmat, ja näistä ihmisistä moni kärsii
eriasteisista mielenterveyden ongelmista huonosta
itsetunnosta aina psykoottiseen masennukseen asti.
En halua käynnistää tässä "huonojen vanhempien"
ajojahtia ja ristiinnaulitsemista, vaan
yksinkertaisesti tuoda esiin kasvatusmallissa
piilevän sudenkuopan: lapsi saattaa helposti kokea
liian tiukkojen rajojen ja tavoitteiden myötä
(virheellisesti?) vanhempien rakkauden häntä
kohtaan olevan ehdollistettua: kun toimit oikein,
sinua rakastetaan ja kun teet niinkuin käsketään,
menestyt elämässä. Lapsi, jolle ei iän lisääntyessä
anneta lisääntyvästi vastuuta omista asioistaan ja
niihin liittyvästä päätöksenteosta, ei ehkä koskaan
opi luottamaan itseensä ja omaan
ongelmanratkaisukykyynsä.
Hyvien vanhempien tehtävä on toki asettaa rajoja,
mutta lapsen on myös koettava, että hän voi
turvallisuuttaan ja vanhempien rakkautta
menettämättä myös kokeilla ja rikkoa sekä
vanhempien asettamia että omia rajojaan. Elämässä
kun ei aina varhaislapsuuden jälkeen
(toivottavasti)ole kukaan kertomassa, mikä on
oikein ja hyväksyttyä, ja tuleepa vastaan jopa
tilanteita joissa ei ole olemassakaan
yksiselitteistä oikeaa ja väärää, vaan oikeat
ratkaisut riippuvat yksilön omasta luonteesta,
tilanteesta ja arvomaailmasta.
Julistankin tässä uuden, oman teesini: luottamus on
rakkautta. Ei ole olemassa rakkautta ilman
luottamusta, eikä lapsen itseluottamus voi kehittyä
elleivät häneen omat vanhemmatkaan luota. Jossain
vaiheessa tulee vastaan piste, joissa rajojen on
aika joustaa ja vanhempien on annettava lapselle
(nuorelle)tilaa asettaa itse oman elämänsä raja- ja
suuntaviivat. Koti on paikka jossa tätä voi
turvallisesti harjoitella ennenkuin omien siipien
on kannatettava seikkailijaa.
Tuumailkaa asiaa ja ottakaa kantaa.
toitotettu joka tuutista viimeksi kuluneen vuoden
aikana. Teesissä on paljon perääkin, mutta en sitä
silti täysin pureskelematta, kritiikittä nielisi.
Tuttavapiirini nimittäin kuuluu hälyttävän paljon
aikuisia ihmisiä, joilla on ollut erittäin tiukasti
rajoja ja tavoitteita asettavat, "menestyksen"
merkitystä fanaattisuuteen asti korostavat
vanhemmat, ja näistä ihmisistä moni kärsii
eriasteisista mielenterveyden ongelmista huonosta
itsetunnosta aina psykoottiseen masennukseen asti.
En halua käynnistää tässä "huonojen vanhempien"
ajojahtia ja ristiinnaulitsemista, vaan
yksinkertaisesti tuoda esiin kasvatusmallissa
piilevän sudenkuopan: lapsi saattaa helposti kokea
liian tiukkojen rajojen ja tavoitteiden myötä
(virheellisesti?) vanhempien rakkauden häntä
kohtaan olevan ehdollistettua: kun toimit oikein,
sinua rakastetaan ja kun teet niinkuin käsketään,
menestyt elämässä. Lapsi, jolle ei iän lisääntyessä
anneta lisääntyvästi vastuuta omista asioistaan ja
niihin liittyvästä päätöksenteosta, ei ehkä koskaan
opi luottamaan itseensä ja omaan
ongelmanratkaisukykyynsä.
Hyvien vanhempien tehtävä on toki asettaa rajoja,
mutta lapsen on myös koettava, että hän voi
turvallisuuttaan ja vanhempien rakkautta
menettämättä myös kokeilla ja rikkoa sekä
vanhempien asettamia että omia rajojaan. Elämässä
kun ei aina varhaislapsuuden jälkeen
(toivottavasti)ole kukaan kertomassa, mikä on
oikein ja hyväksyttyä, ja tuleepa vastaan jopa
tilanteita joissa ei ole olemassakaan
yksiselitteistä oikeaa ja väärää, vaan oikeat
ratkaisut riippuvat yksilön omasta luonteesta,
tilanteesta ja arvomaailmasta.
Julistankin tässä uuden, oman teesini: luottamus on
rakkautta. Ei ole olemassa rakkautta ilman
luottamusta, eikä lapsen itseluottamus voi kehittyä
elleivät häneen omat vanhemmatkaan luota. Jossain
vaiheessa tulee vastaan piste, joissa rajojen on
aika joustaa ja vanhempien on annettava lapselle
(nuorelle)tilaa asettaa itse oman elämänsä raja- ja
suuntaviivat. Koti on paikka jossa tätä voi
turvallisesti harjoitella ennenkuin omien siipien
on kannatettava seikkailijaa.
Tuumailkaa asiaa ja ottakaa kantaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
... Kirjoitit paljon asiaa. Hienoa asiaa.
Kyllähän ne rajat on rakkautta. Jos lapsi saa
tehdä ihan mitä tahansa ihan miten itse haluaa,
ei siitäkään tule mitään. Lapsella täytyy olla
myös rajoja, mutta onhan se rakkaus paljon
muutakin.
Esim. meidän perheessä rajoja ovat nukkumaan meno
ajat, ruoka-ajat ja rajoitettu alue, jolla lapsi
(kohta 6 v.) saa yksin ulkoilla ja leikkiä
kavereiden kanssa. Lapsen kasvaessa rajoja on
laajennettu ja selitetty miksi joitakin asioita
saa ja joitakin ei saa tehdä.
Olenpa sattumalta itsekin tuota
kasvatusprobleemaa pohdiskellut viime päivinä.
Lähtökohtana on ollut sananlasku "joka kuritta
kasvaa, se kunniatta kuolee". Olen itse varsin
nuori, mutta periaatteiltani vanhoillinen ja se
näkyy kasvatusmetodeissa. Kuten moni muukin asia,
mutta eritoten lasten kasvatustavat, periytyvät
vanhemmilta. Se on luonnollista, koska omat
vanhemmat ovat lähes poikkeuksetta ainoa malli
kasvattajista. No, se itsestäänselvyyksistä.
Olen mielestäni saanut hyvän kasvatuksen, koska
sopeudun normeihin, osaan käyttäytyä, pidän
itsestäni ja minusta pidetään. Siksi siis kuri on
keskimääräistä ankarampaa jälkikasvullenikin.
Kyllä lapsella rajat pitää olla, mutta niiden
pitää kasvaa lapsen mukana, kuten Minna(?) jo
kirjoittikin. Lapselle ei tarvitse
laatia "punaista kirjaa", josta käy
yksiselitteisesti ilmi oikea ja väärä tapa.
Kasvattajan vastuu on olla perillä siitä, mitä
lapsi todella tietää ja neuvoa, opastaa ja
keskustella uusista asioista. Tyttöni on vähän
alle kolmivuotias, mutta ymmärtää kyllä kotona
asetetut rajat, joiden selkeästä ylittämisestä
seuraa rangaistus.
Tämä rankaiseminen onkin sitten oma lukunsa. Se
vaatii kasvattajalta äärimmäistä
oikeudenmukaisuutta ja loogisuutta. Jos
johdonmukaisuus puuttuu, ei lapsi opi käsittämään
oikean ja väärän eroa ja rankaisemisella saadaan
aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Pahimmillaan
jopa traumoja.
Jos tätä kukaan lukee, olisi mielenkiintoista
kuulla kommentteja.
aika kovalta. Varsinkin rankaisemisen suhteen.
Mitkä ovat rangaistusmenetelmäsi? Entä mahtuuko
ehdottomaan ja loogiseen maailmankuvaasi
inhimillinen heikkous ja anteeksianto josta
lapsenkin pitäisi saada mallia kotona. Vai
hyväksytäänkö teillä vain täydellinen käytös?
Eikö jotain voi antaa anteeksi ja pistää
hillittömän uteliaisuuden ja intohimoisen
luonteen tiliin? Eikö uteliaisuudelle ja
luovuudellekin pitäisi antaa tilaa.
Haluan ymmärtää lasta joka ottaa keksin jota ei
olisi saanut ottaa. Kun "tekee niin mieli" vaikka
olisi kielletty. Tyhmä on se aikuinen joka pistää
sellaiset houkutukset esille joita sen ja sen
ikäkauden edustaja voi vastustaa (eihän
sikuinenkaan usein voi). Opetetaanko me sitten
antamaan anteeksi sellaisessa tapauksessa vai
tuntemaan loputonta syyllisyyttä???????
Tarpeeksi kun kasaa syyllisyyttä on seurauksena
totaalinen negaatio; ei välitetä mistään rajoista
mitään. Ehkä olisi parempi olla armelias ja
ymmärtäväinen.
Ja sanassa vanhanaikainen on aina ähän
paskanmakuinen kalskahdus. Liekö siihen syynä se
että ne jotka sanovat olevansa vanhanaikaisia
eivät vaivaudu ajattelemaan asioita loppuun asti
vaan tukeutuvat johonkin aiempaan ohjenuoraan
osaamatta kyseenalaistaa asioita. Sellaisia
ihmisiä tulee lapsista jotka on opetettu
tottelemaan rangaistuksen uhalla.
Vapaata kasvatusta en kannata koska en tiedä mitä
se tarkoittaa. Minä tuen ja kunnioitan lastani ja
tämän pyrkimyksiä ottaa maailmasta selvää. Joskus
keinot ovat yleisen maun mukaan epäsovinnaisia
mutta lapseni saa tutkia maailmaa, mutta ei ilman
sukkia ja kenkiä, tyhjällä vatsalla tai
väsyneenä. Ruoka-ajat ja nukkumaanmenoajat päätän
minä, samoin sen mikä on terveellistä, mikä ei,
syödä toki ei ole pakko jos ei tee mieli.
Rangaistuksia en jaa koska asioista
keskustellaan, eikä miehenikään pitäisi siitä
että kostaisin jos hän jonkun kerran juo/juhlii
liikaa, miksi siis lapsi hyötyisi "kostosta" eli
rangaistuksesta. Joskus suutun koska asiat eivät
mene mieleni mukaan koska äitikin saa olla
ihminen, mutta yleensä haluan antaa hyväksyntää
ja tukea, epämukavat asiat (kuten pukemiset) teen
tyynesti laulelleen vaikka sylissäni kiljuisi
peto.
Malttia vanhemmat ja ehmän
kärsivällisyyttä!!!!!
Musta tuntuu, että olet sotkenut rajat ja
vaatimukset toisiinsa. Rajathan ovat juuri stiä,
mitä eräs toinen tähän kirjoitukseen vastaaja
kirjoitti, eli milloin syödään, milloin mennään
nukkumaan, saako toista lyödä, saako kaupasta
varastaa, eli vastauksia näihin
kysymyksiin...vaatimukset esim. menestyksestä ovat
aivan eri asiat kuin rajat, ja jos ne ovat liian
korkealla tai ehdollistettuja ( jos menestyt
niinkuin toivon, rakastan sinua) voi mielestäni
tulla kertomiasi mielenterveydellisiä ongelmia.
Rakastan omia lapsiani ja asetan heille rajoja
mutta en koskaan ole ehdollistanut rakkauttani.
Tavoitteita ja päämääriä ihmisellä tulee olla,
mutta jos niissä joskus lipsuu se on vain elämää
ja yritetään uudestaan...
ongelma on vain usein se että miten vanhempi osaa
mukautua lapsen kulloiseenkin ikäkauteen.
5-vuotiasta alkaa helposti pitää "isona"
varsinkin jos perheessa on pienempiä, ja silloin
odotetaan liikoja. samoin 10-vuotiasta joka
lähestyy murrosikää ja on hyvin aikuisenoloinen
mutta vielä täysin lapsi ja sananmukaisesti
murtumassa murrosikään. 11-12-vuotiana maailma
alkaa hajota ja turvaa tarvitaan!!!
1-2 -vuotiaalle on turha huutaa kurkku suorana ei-
sanaa: auta, tue ja poista esteet ja kiusaukset
näköpiiristä. Pettymyksiä kohdataan myöhemmin
läpi koko elämän. Mieluimmin vasta sitten kun ne
osataan myös verbaalisesti kertoa ja käsitellä.
Unohtakaa vanhemmat ne iänikuiset
kohteliaisuussäännöt alle 2-vuotiaiden kohdalla.
Sosiaalisia taitoja opetellaan koko ajan mutta
hienoudet hioutuvat vasta 3-7 - vuotiaina kun
aloitetaan yhteisleikit ja tiiviimpi tarha-ja
kouluelämä.