Hei, olkaa kilttejä ja auttakaa. Tätä on kamalan vaikea selittää ja tilanne on kauhea kun kenellekään en voi puhua tästä.
Olen ollut jo kaksi vuotta rakastunut ystävääni. Opiskelemme samassa paikassa ja tunteeni on koko ajan syventynyt häntä kohtaan, ihastumisesta "en voi elää ilman häntä"- rakastumiseen. Tiedän, että hänkin joissain määrin rakastaa mua. Välillä tuntuu että erittäin paljonkin. Meillä on ehkä romanttinen suhde, jossa on kirjoittamattomat säännöt, että kunhan vaan aina rakastaa eniten toista, voi panna tai pussailla tai mitä vaan kenen tahansa kanssa.
Ennen suhteemme oli melko lailla hupia, johon kuului perus halailu, rakastuneet katseet, vinkkaavat puheet, salaiset kosketukset, poskelle pussailu jnejne.. Tällaista se on oikeastaan yhäkin. Vaan yhä syvällisemmällä tasolla. Sen tiedän, että emme me koskaan seurustella alkaisi, eikä tultaisi "kaapista ulos kumpikaan". Salaisena pysyy. Ja avoimesti tästä suhteestamme toisiimme emme ole yhdessä puhuneet.
Ajoittain meillä ei ole ongelmia tässä erikoisessa suhteessamme. Mustasukkaisuudesta johtuneita välirikkoja on ollut, mutta usein ne ovat olleet turhia. Nyt minusta kuitenkin tuntuu että omat tunteeni on mennyt liian pitkälle. Kun kuulin jostain ehkäpä vähän vakavammasta kuin seksisuhde tai yhdenillanjuttu, menin täysin sekaisin. Sekaisin olen yhä. Varsinkin kun siihen liittyi muutamien päivien yhteydettömyys meillä. Hän ei soittanut eikä viestittänyt mitään. Olen JÄRJETTÖMÄN PELOISSANI että hän rakastuu silmittömästi tähän poikaan jonka on tavannut ja heille kehittyy muuta kuin vain seksisuhde, jolloin hän ei enää tarvitsisi minua.
Mitä minä nyt voin tehdä? Meillä on tällähetkellä taas minun toimestani välirikko: ei seksikkäitä katseita tai edes puhumista. Hän on huolestunut ja haluaa minut takaisin, mutta kun mä pelkään. Pelkään niin kamalasti että joku kattaa kaiken mitä hän tarvitsee ja hän jättää minut
Olen ollut jo kaksi vuotta rakastunut ystävääni. Opiskelemme samassa paikassa ja tunteeni on koko ajan syventynyt häntä kohtaan, ihastumisesta "en voi elää ilman häntä"- rakastumiseen. Tiedän, että hänkin joissain määrin rakastaa mua. Välillä tuntuu että erittäin paljonkin. Meillä on ehkä romanttinen suhde, jossa on kirjoittamattomat säännöt, että kunhan vaan aina rakastaa eniten toista, voi panna tai pussailla tai mitä vaan kenen tahansa kanssa.
Ennen suhteemme oli melko lailla hupia, johon kuului perus halailu, rakastuneet katseet, vinkkaavat puheet, salaiset kosketukset, poskelle pussailu jnejne.. Tällaista se on oikeastaan yhäkin. Vaan yhä syvällisemmällä tasolla. Sen tiedän, että emme me koskaan seurustella alkaisi, eikä tultaisi "kaapista ulos kumpikaan". Salaisena pysyy. Ja avoimesti tästä suhteestamme toisiimme emme ole yhdessä puhuneet.
Ajoittain meillä ei ole ongelmia tässä erikoisessa suhteessamme. Mustasukkaisuudesta johtuneita välirikkoja on ollut, mutta usein ne ovat olleet turhia. Nyt minusta kuitenkin tuntuu että omat tunteeni on mennyt liian pitkälle. Kun kuulin jostain ehkäpä vähän vakavammasta kuin seksisuhde tai yhdenillanjuttu, menin täysin sekaisin. Sekaisin olen yhä. Varsinkin kun siihen liittyi muutamien päivien yhteydettömyys meillä. Hän ei soittanut eikä viestittänyt mitään. Olen JÄRJETTÖMÄN PELOISSANI että hän rakastuu silmittömästi tähän poikaan jonka on tavannut ja heille kehittyy muuta kuin vain seksisuhde, jolloin hän ei enää tarvitsisi minua.
Mitä minä nyt voin tehdä? Meillä on tällähetkellä taas minun toimestani välirikko: ei seksikkäitä katseita tai edes puhumista. Hän on huolestunut ja haluaa minut takaisin, mutta kun mä pelkään. Pelkään niin kamalasti että joku kattaa kaiken mitä hän tarvitsee ja hän jättää minut
Vastaukset 11
Vanhimmat
"Vaan yhä syvällisemmällä tasolla. Sen tiedän, että emme me koskaan seurustella alkaisi, eikä tultaisi "kaapista ulos kumpikaan"."
Miksi ette alkaisi? Miksi ei kumpikaan? Et edes sinä? Et selkeästi kuitenkaan halua hänen aloittavan vakavaa suhdetta kenenkään muunkaan kanssa.
Samaa minäkin ihmettelen. Ehkä joidenkin on kuljettava monen mutkan kautta...tsemiä alkuperäiselle joka tap.
Voi ymmärrän sinua niin hyvin. Olen toista vuotta ollut rakastunut toiseen naiseen, ystävääni, joka on myös työnantajani. Hän ottaa vastaan rakkauteni tyytyväsenä ja käydessään työpaikalla himoitsemme toisiamme. Käymme yhdessä syömässä tms. muilta salaa. Mutta samalla kun rakkauteni häneen syvenee, epätoivo minussa kasvaa. Olemme molemmat naimisissa (mieheni tietää) en voi koskaan saada häntä omakseni, mutta rakkauteni häneen ajaa minua vuorotellen onnen hetkiin ja sitten taas epätoivoiseen menettisen pelkoon.
Miten voisin auttaa sinua. Kannustan selvittämään rakastatteko molemmat toisianne, onko teillä yhteistä tulevaisuutta. Muuten sinäkin jäät mahdottoman rakkauden vangiksi etkä voi siten tulla täysin onnelliseksi elämällä vain hänen ehdoillaan.
Ahh, kuinka katkeransuloista! Toisaalta, jos olette toisillenne "rakastajattaria", suhteenne voi olla yhtä korkealentoa...tämähän on lopulta aika klassinen kuvio. Arki ei latista suhdettanne jne. Moraaliset kysymykset on jokaisen ratkaistava tykönään. Totta kyllä, ettei mikään suhde voi olla yhteen maaliin pelaamista, mutta silti...onhan se hei ihan käsittämättömän ihanaa, jos tunne on molemminpuolinen...kaikki muu on hienosäätöä, tai säätöä muuten vaan.
KIITOS PALJON vastauksista! Ette tiedä kuinka paljon ne merkitsevät minulle. Kyseessä on niin vaikea asia.
"Epätoivoisesti rakastunu": APUA ihanaa!! Edes joku samassa tilanteessa kanssani! Sekin helpottaa oloa niin hirveästi kun tietää ettei ole ainoa. Tuo on täysin sama tilanne. Minäkin tiedän ja ymmärrän täysin sinun tunteesi. Ero vaan on luultavasti ikä, en ole vielä ihan siinä iässä että olisin naimisissa.
Mutta siltä se oikeastaan melkein tuntuu. Minä ja "tyttöystäväni" olemme jossain niin sidottuina, että meistä tuskin tulee mitään tämä isompaa ikinä. Ehkä se on tämä kulttuuri joka ei VIELÄ hyväksy sitä. Mutta tulevaisuutta en ole oikeastaan edes ehtinyt kauheasti ajatella, eikä ehkä tarvitsekaan.
Mutta kamalaa on se, kun rakkaus VAIN SYVENEE KOKO AJAN. Minun osaltani ainakin. Kyllä tiestysti hänenkin rakkautensa on tämän kahden vuoden aikana kasvanut paljon. Olen järkyttävän mustasukkainen jos hänellä on jotain jonkun kanssa. Se kai kertoo sen paljonko häntä rakastan. Mitä enemmän olen hänen kanssaan (nimenomaan käyn syömässä tms. niin kuin sinäkin) sitä enemmän erossa olo raastaa. Haluan vaan koko ajan olla hänen lähellään. Halata, koskea, katsoa silmiin ja kuulla hänen äänensä.
Kun sanoit, että miehesi tietää, tarkoititko että hän tietää suhteestasi/tunteistasi tätä toista naista kohtaan? Miten hän suhtautuu?
Luuletko, että voisimme heittäytyä tähän pelkäämättä, rakastaa, antaa rakkautemme syventyä pelkäämättä että menetämme ne, ja itse murtuisimme?
Niin niinkuin jo tuossa mainitsin, niin ainakin niin kauan kun tämä maailma vihaa homoja, emme tule olemaan julkisesti pari. Minäkään en sitä julkistamista ainakaan tässä iässä vielä haluaisi, onhan se tietysti ajatuksena ihana. Ehkä sitten myöhemmin...
"bittersweet'n sour": Niin, tämä on yhtä korkealentoa, johon kyllä kuuluu kaatumiset mutta tähän asti on noustu joka kerta. Mutta se menettämisen pelko, josta "epätoivoisesti rakastunut"kin puhui, ei lähde...
Voi sinä kullannuppu, kyllä sinä/te selviätte. Taistele itsesi irti epätoivon ja mustasukkaisuuden tunteista...anna suhteellenne tilaa ja ennen kaikkea itsellesi tilaa nauttia elämästä kokonaisvaltaisemmin. Et voi kahlita ketään, mutta voit olla avoin ja rakastava. Pitäisikö sun olla aloitteellinen ja kertoa tunteistasi?
Rakkaus on ihmeellinen asia ja olen kokenut, että se on parhaimmillaan aina sillä hetkellä kun siinä on vapautta mukana.. Kuitenkin minulla meni kylmät väreet seljäs vastaustasi lukiessani, sillä sanat olisivat voineet olla minun. Rakastan häntä yhä enemmän, syvemmin, jokaisen hetken hänen lähellään voin hyvin ja voimistun.
Hän on kuitenkin hieman vanhempi minua ja myös työnantajani! Mikä tuo tähän ihan oman kuvionsa. Hän on minua vähäeleisempi ja osaa milloin tahansa sulkeutua kylmään kuoreensa jättäen minut yksin tunnemyrskyyni. Toisaalta hän, minun vastustamaton liekkini palaa aina minun, perhosensa luokse ja tuntuu toivovan, että osaisi lentää kanssani..
Hmmm.. Myönnän, että rakkauteni on ajoittain minua hitaasti kärventävää tuskaa, koska hän on toisinaan niin etäinen, että pelkään jo menettäneeni hänet. Mutta en ole täysin sinisilmäinen nainen enää. Minä olen huomannut, että saan itsekin suhteestamme kumman paljon tyydytystä, vaikka varmuutta hänen tunteistaan ei minulla aina olekaan ja tiedän olevani hänelle voimanlähde kuin pulppuava polttoaine.
Hän on sitä myös minulle, vain hänellä oli rohkeutta astua kanssani tämän elähduttävän rakkauseikkailun pyörteisiin monista riskeistä huolimatta, sillä olemme molemmat syystä tai toisesta tunnettuja henkilöitä erittäin nurkkakuntaisessa pikku asuinpaikassamme. Mieheni.. No se on kokonaan toinen tarina se, mutta hän on aina tiennyt millainen olen.
Olen noin kolmenkymmenen, toivottoman rakastunut ja umpikujassa, mutta yhtä lailla myös viehtynyt siitä.
Saanko kysyä, kumpi teistä oli aloitteellisempi? Kumpi teki sen ratkaisevan liikun ja miten? ;)
"bittersweet'n sour": Kiitos vastauksestasi! Tuo kuullostaa tosi järkevältä, siis että en voi kahlita häntä, minun pitäisi päästä irti mustasukkaisuuden tunteista ja olla avoin. Mutta en tiedä haluanko kertoa tunteistani sanoilla, suoraan? Haluan tietysti sen tiedon, että hän rakastaa minua enemmän kuin ketään, mutta niin kuin "epätoivoisesti rakastunut"kin kirjoitti, "Olen toivottoman rakastunut ja umpikujassa, mutta yhtä lailla myös viehtynyt siitä." En välttämättä, ainakaan vielä halua, että suhteemme muuttuu, tästä salamyhkäisyydestä. Mutta samalla se on tappavaa, kun on se epätietoisuus.
"Epätoivoisesti rakastunu": Kiitos taas vastauksestasi!! En voi käsittää. Minunkin lukiessani taas sun viestiäsi, tuli olo, että olet ihan samassa jamassa kuin minä.
Tälläinen rakkaus todellakin on hitaasti kärventävää tuskaa. Voisin melkein sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu, kun hän käpertyy kylmään kuoreensa, vaikka tilanne ei ehkä olekaan ihan sama. Kun tämä tyttö välillä on yhtäkkiä tullut etäiseksi ja kylmäksi, minä olen mennyt epätoivosta ja pelosta täysin sekaisin. Näistä on aina selvitty jotenkin ja yleensä niille on ollut joku syykin, kuten mustasukkaisuus.
Mutta yhä, näitä tilanteita minä pelkään tällä hetkellä elämääni eniten, siis sitä jos hänestä tulee yhtäkkiä kylmä, ja hän "päättääkin unohtaa/jostain syystä kyllästyisi" tähän meidän rakkaus pyörteeseen. Ja rakkauden tunteeni kun vain vahvistuu.
Tuo on vaan niin totta mitä sanoit: "toivottoman rakastunut ja umpikujassa, mutta yhtä lailla myös viehtynyt siitä."
Tämä pelko menettämisestä vaan ei hälvene. Se raahautuu joka päivä mukana kuin kivi sydämeni päällä. Mutta sitä emme kai pysty poistamaan?
"yyber-utelias": Toki saat kysyä. Mutta tarkoitatko, että alussa, kun tämä salaperäinen suhteemme alkoi kumpi sen aloitti? Oikeastaan tuohon en pysty vastaamaan, koska se vain jotenkin tapahtui. Emme ehkä ensin ymmärtäneet olevamme rakastuineita toisiimme. Ja se taas on toinen rankka kohta, kun ymmärsin että minulla on tunteita myös samaa sukupuolta olevaan, koska tämän tytön myötä sen tajusin...
Saatat olla oikeassa siinä, että tunteiden ääneen sanominen voi puhkaista kuplan. Se voisi olla liian raju liike ja vaatisi kypsyyttä kummankin suunnalta käsitellä asia. Toisaalta joku on sanonut, että rakkauden ilmaiseminen on merkki siitä, että olet todella elossa ja että kunnioitat itseäsi. Mutta rakkaudellahan on tunnetusti monta tapaa tulla ilmaistuksi...täytyy vain pitää huoli, että kumpikin 'puhuu samaa kieltä'.
Voi meitä! Voisi olla mielenkiintoista joskus kirjoitella, niin paljon samoja kokemuksia meillä on: [email protected]