Sain parikymppisenä tyttäreni, ja kun ilmoitin
raskaudesta äidilleni, sain vaan ilkeän "mä
arvasin sen" huudon niskoilleni. Koko odotusajan
lapsen isä (olimme naimisissa) petti mua kuin
sika, ja koko ajan sen jälkeenkin, ja erosin
tietysti. Tuli sellanen fiilis niiden
yksinhuoltajavuosien saatossa, että ei ikinä
enää! En ottanut pienintäkään riskiä että olisi
käynyt samoin, ja en uskaltanut/pystynyt edes
seurustelemaan kenenkään kanssa vakavasti. Nyt
yli kolmekymppisenä mulla on aivan ihana suhde,
siis kiltti ja luotettva ihannemies, ja se on
alkanut haluumaan lasta. Ei mullakaan mitään
lapsia vastaan ole tietenkään, mutta väkisinin
tulee mennyt mieleen, ja pelottaa. Onko muillakin
vastaavanlaisia tuntemuksia? Miten rohkaistun
yrittämään uudelleen ja uskomaan perheen
perustamisen ihanuuteen? Isäkandidaatti olisi
kyllä aivan napakymppi.
raskaudesta äidilleni, sain vaan ilkeän "mä
arvasin sen" huudon niskoilleni. Koko odotusajan
lapsen isä (olimme naimisissa) petti mua kuin
sika, ja koko ajan sen jälkeenkin, ja erosin
tietysti. Tuli sellanen fiilis niiden
yksinhuoltajavuosien saatossa, että ei ikinä
enää! En ottanut pienintäkään riskiä että olisi
käynyt samoin, ja en uskaltanut/pystynyt edes
seurustelemaan kenenkään kanssa vakavasti. Nyt
yli kolmekymppisenä mulla on aivan ihana suhde,
siis kiltti ja luotettva ihannemies, ja se on
alkanut haluumaan lasta. Ei mullakaan mitään
lapsia vastaan ole tietenkään, mutta väkisinin
tulee mennyt mieleen, ja pelottaa. Onko muillakin
vastaavanlaisia tuntemuksia? Miten rohkaistun
yrittämään uudelleen ja uskomaan perheen
perustamisen ihanuuteen? Isäkandidaatti olisi
kyllä aivan napakymppi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Elämä on elettäväksi tarkoitettu ja kaikesta
pitäisi kyetä oppimaan ilman katkeroitumista.
Minulla on melko samanlainen stoori
nuoruusvuosiltani... 36 v sain toisen, tosin
täytenä vahinkona. Olin aluksi lähes shokissa,
ajattelin koko rumbaa, seuraavia 20 v... Ihan
turhaa pelko vain on onneksi ollut, tässä meidän
iässä isätkin ovat ihan erilaisia, kasvaneita,
vastuunkantajina mahtavia. Lapsi on sinulle
varmasti ainakin toiseksi parasta, ellei parasta,
kun ottaa huomioon kaiken sen miten paljon olemme
elämän kuluessa kasvaneet. Toivon iloista
odotusta, lapsen tekemistä katuu vähemmän kuin
tekemättä jättämistä. Osaat varmasti olla nyt
kypsempi äiti, arvostaa onnea ja on olosuhteet
toiset kuin silloin nuorena... sinulla on
täysipainoinen lapsuus ja elämä tarjottavana
lapselle. Ole rohkea.
Kiitos rohkaisevista sanoista, 1 äiti. Olet aivan
oikeassa. Sitäpaitsi miksi kiduttaa itseään
pahoilla muistoilla, ei kaikki perheen isät
todellakaan ole vastuuttomia paskiaisia. Siihen
ainakin olen opetellut luottamaan, pikkuhiljaa.
Mua jotenkin lämmittää ajatus, että TÄMÄ voisi
onnistua, ja perhe olisi maailman ihanin asia.
Loistavaa kun ajattele noin ei kaikki miehet ole
sikoja!(Toivottavasti ainakaan)=)
Toivotan sinulle onnea éhkä tulevalle perheellesi.
Nykyinen tilanteesi vaikuttaa hyvältä. Jos voit
luottaa nykyiseen mieheesi suosittelen
lämpimästi!
Kuinkas esikoisesi jakselee? Hänhän on jo
murrosiässä!? Olet varmaan kuitenkin hyvin
pärjännyt hänen kanssaan.
Minulla on kaksi murrosikäistä tytärtä
ensimmäisestä avioliitosta. Olin myös
parinkymmenen kun heidät sain. Ja nyt on
yksivuotias kävelemään opetteleva ja
olen "yksinhuoltaja" edelleen Suhde lapsen isään
on epävakaalla pohjalla. Asun lasten kanssa.
Kymmenen vuotta yksinhuoltajana olo on ollut sekä
rankkaa että palkitsevaa. Kai sitä aikuisempana
ja kokeneempana jaksaakin vielä paremmin ottaa ne
vastoinkäymisetkin vastaan.Luulen, että teillä
onnistuisi yhdessä, jos tuntemuksesi ovat
oikeita. Ja miehesi todella napakymppi. Onnea
teille!