Vihaan isääni, koska hän pilasi elämäni. Joskus mietin, olisinko onnellisempi, jos ei olisi ollut isää. Sain koko lapsuuden kuulla vanhempien riitelyä, sekä isän kiristystä, että hän lähtee, jos joku asia ei sillä hetkellä miellyttänyt. Hän kiristi jopa rahalla. Opin jännittämään iskän seuraa mahallani. Sain isältä vain kehuja, tai haukkuja, en mitään neutraalia. Yritin epätoivoisesti jättämisen pelossa miellyttää isääni, kunnes opin vihaamaan häntä jo hyvin varhain 11 -vuotiaana. Iskän läheisyys aina aiheutti minussa jatkuvan jännityksen, epävarmuuden ja tyhjyyden tunteen. Jo 10 vuotiaana mietin itsaria jatkuvasti.
Aikuisena tuota tyhjyyttä olen yrittänyt korvata monin riippuvuuksin, jotka vain pahentaa asiaa. Olen "muka" nykyään sujut iskän kanssa, vaikka vieläkin jännitän hänen tyrmääviä kommenttejaan. Kyllähän hän muka rakastaa, mutta ei se vaan tunnu siltä. Ei rakkauden pitäisi sattua näin paljon. En ole mikään pyhimys, joka osaisi rakastaa ketään, kun ei itseä ole rakastettu. Läheisin suhde minulla varmaan on vieraaseen kissaan. En pysty sitoutumaan, enkä harrastamaan seksiä kuin ventovieraiden vaarallisten ihmisten kanssa. Ja senkin vain kerran.
Iskä viihtyi lapsena vaan töissä tai naisissa, lopun ajat hän joi. Koskaan hän ei ollut rauhassa paikoillaan itsensä kanssa, eikä koskaan häneltä saanut mitään tukea. Äitin voimat meni pikkuveljeeni, joten en ole lapsena kokenut minkäänlaista rakkauden tunnetta. Vain pelkoa kaiken loppumisesta. Olen hyvin yksinäinen ihminen. Minulla koskaan ei ole ollut kuin 1 ystävä kerrallaan, ystävyyssuhteet monesti katkeaa lyhyeen. Koen kaikesta painetta ja stressiä ja se tuhoaa terveyteni. En jaksa töissäkään jatkuvasti. En ole jaksanut myöskään käydä kouluja loppuun.
Haluaisin pystyä antamaan hänelle anteeksi itseni tähden, mutta epäilen, että hän on aika paha ja itsekäs ihminen. Hyvä ja paha yhtäaikaa.. Aina hän on ollut kehujen kalastelija ja kaivannut loputtomasti huomiota ympärilleen. Eihän kukaan ole täysin mustavalkoinen.
Aikuisena tuota tyhjyyttä olen yrittänyt korvata monin riippuvuuksin, jotka vain pahentaa asiaa. Olen "muka" nykyään sujut iskän kanssa, vaikka vieläkin jännitän hänen tyrmääviä kommenttejaan. Kyllähän hän muka rakastaa, mutta ei se vaan tunnu siltä. Ei rakkauden pitäisi sattua näin paljon. En ole mikään pyhimys, joka osaisi rakastaa ketään, kun ei itseä ole rakastettu. Läheisin suhde minulla varmaan on vieraaseen kissaan. En pysty sitoutumaan, enkä harrastamaan seksiä kuin ventovieraiden vaarallisten ihmisten kanssa. Ja senkin vain kerran.
Iskä viihtyi lapsena vaan töissä tai naisissa, lopun ajat hän joi. Koskaan hän ei ollut rauhassa paikoillaan itsensä kanssa, eikä koskaan häneltä saanut mitään tukea. Äitin voimat meni pikkuveljeeni, joten en ole lapsena kokenut minkäänlaista rakkauden tunnetta. Vain pelkoa kaiken loppumisesta. Olen hyvin yksinäinen ihminen. Minulla koskaan ei ole ollut kuin 1 ystävä kerrallaan, ystävyyssuhteet monesti katkeaa lyhyeen. Koen kaikesta painetta ja stressiä ja se tuhoaa terveyteni. En jaksa töissäkään jatkuvasti. En ole jaksanut myöskään käydä kouluja loppuun.
Haluaisin pystyä antamaan hänelle anteeksi itseni tähden, mutta epäilen, että hän on aika paha ja itsekäs ihminen. Hyvä ja paha yhtäaikaa.. Aina hän on ollut kehujen kalastelija ja kaivannut loputtomasti huomiota ympärilleen. Eihän kukaan ole täysin mustavalkoinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kirjoituksesi kosketti hyvin läheltä, itselläni oli narsisti isä. Lapsuus oli monilta osin helvetillinen, lisäksi siihen liittyi pahoinpitelyä ja insestiä. Lapsuuden perheeseeni kuuluu myös sisarukseni, joka on ottenut mallin Isältään. Joten tiedän mistä puhun.
Aivan ensiksi, itsarin yrittäminen ei ole ratkaisu, usko minua. En tiedä minkä ikäinen olet, mutta hae itsellesi jotain apua, mene vaikka kouluterveydenhoitajalle, tai terveyskeskukseen. Pyydä lähete psygologille. En tarkoita että olisit hullu, vaan psygologi pystyy antamaan sinulle välineet kestämään tilenne, ja pääsemään siitä lopulta ylitse. Se, että täysin ulkopuolinen henkilö kuuntelee, antaa neuvoja ja auttaa sinua, on ensiarvoisen tärkeää. Olet niin arvokas ihminen, että ansaitset kaiken avun. Ole ylpeä itsestäsi, olet selvinnyt tähän asti yksin, anna nyt jonkun auttaa sinua.
Itse olen selvinnyt, olen tasapainoinen ja onnellinen, pitkän tien käytyäni, ja joitain sukulaisuus suhteita katkottuan. Kaikesta siis voi selvitä. Toivon sinulle rohkeutta, voimia ja hyvää elämää.
Mulla on isän kanssa sama tilanne. Koko ajan kävelen munankuorien päällä ettei sitä saisi suututtaa ja äitikin on aina toppuuttelemassa ettei sanoisi mitään että ei lähtisi taas sadatta kertaa "hopeat jakoon". Pahinta on vielä se että jos hän alkaa huutamaan minulle tai sisarelleni niin hän alkaa purkamaan sitä äidille että hän nyt lähtee koska siskoni ja minä olemme kasvaneet siihen että osaamme vastata hänelle samalla mitalla ja sanomme parempia argumentteja kun taas isäni vain kahta lausetta huutaen ja nyrkkejään takoen. Silloin äiti joutuu keskelle riitaa mikä ei ollut hänen alunperinkään, eikä hän sano isälle vastaan koska ei halua lietsoa pahaa mieltä.
Olen tullut aivan samaan tulokseen kuin sinäkin että isäni on läpeensä paha ihminen, mutta kun pääsen muuttamaan pois, en tule enää koskaan vierailemaan ellen tiedä että isä ei ole kotona. Äitini kanssa minulla ei ole minkäänlaista ongelmaa, mutta vihaan isääni.