En vain ymmärrä, miksi olen niin ujo ja yksinäinen. Usein kysyn itseltäni, että mikä minussa on vikana?
Pienenä olin niin sosiaalinen ja se "luokan riehuja", mutta sitten kaikki muuttui, kun muutin lapsuuden paikkakunnaltani toiseen kaupunkiin 60km pähän. Tuolloin olin 11 vuotias. Kun muutin päätin, että en aio puhua kenellekkään uudessa koulussa ja halusin vain vihata uusia ihmisiä ja uutta paikkakuntaa. Noh...suunnitelmani toteutui, enkä koko 5-6 luokalla puhunut kenellekkään, enkä hankkinut kavereita. Yläasteen alussa mieleni muuttui ja halusin kavereita. Yritin tutustua ihmisiin, mutta sitten alkoi se kiusaaminen. Ihmiset haukkuivat ja hylkivät minua 7-8 luokalla, 9 luokalla se loppui, mutta en enää edes jaksanut yrittää hankkia uusia kavereita. Kun amiksen eninmäinen vuosi alkoi, yritin hankkia kavereita ja huomasin, että en enää osannut enää tutustua muihin ihmisiin. Jokin vain estää sen, en keksi mitään, mistä puhua...eräs opettaja sanoi eräässä keskustelussa, että olen ehkä hiljaisin oppilas, mitä on ikinä nähnyt. Jos olen jossain ns "kaveri porukassa", niin kulutan mieleni puhki ajatellen, mitä sanoisi, mutta ei tule mitään mieleen. Lisäksi minusta on tullut aika ujo, enkä uskalla ottaa riskejä sosiaalisissa tilanteissa. Tuntuu siltä, että olen pudonnut johonkin syvään kaivoon, eikä kukaan löydä mua sieltä, jos tajusitte ton vertauskuvan...
Pienenä olin niin sosiaalinen ja se "luokan riehuja", mutta sitten kaikki muuttui, kun muutin lapsuuden paikkakunnaltani toiseen kaupunkiin 60km pähän. Tuolloin olin 11 vuotias. Kun muutin päätin, että en aio puhua kenellekkään uudessa koulussa ja halusin vain vihata uusia ihmisiä ja uutta paikkakuntaa. Noh...suunnitelmani toteutui, enkä koko 5-6 luokalla puhunut kenellekkään, enkä hankkinut kavereita. Yläasteen alussa mieleni muuttui ja halusin kavereita. Yritin tutustua ihmisiin, mutta sitten alkoi se kiusaaminen. Ihmiset haukkuivat ja hylkivät minua 7-8 luokalla, 9 luokalla se loppui, mutta en enää edes jaksanut yrittää hankkia uusia kavereita. Kun amiksen eninmäinen vuosi alkoi, yritin hankkia kavereita ja huomasin, että en enää osannut enää tutustua muihin ihmisiin. Jokin vain estää sen, en keksi mitään, mistä puhua...eräs opettaja sanoi eräässä keskustelussa, että olen ehkä hiljaisin oppilas, mitä on ikinä nähnyt. Jos olen jossain ns "kaveri porukassa", niin kulutan mieleni puhki ajatellen, mitä sanoisi, mutta ei tule mitään mieleen. Lisäksi minusta on tullut aika ujo, enkä uskalla ottaa riskejä sosiaalisissa tilanteissa. Tuntuu siltä, että olen pudonnut johonkin syvään kaivoon, eikä kukaan löydä mua sieltä, jos tajusitte ton vertauskuvan...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Puhumista voi harjoitella vaikka kirjoittamalla. Esim. kun ensin opit ottamaan osaa keskusteluun kirjoittamalla, voit oppia samalla tavoin ottamaan osaa keskusteluun myös puhumalla.
Ja rohkeuttahan siinä tarvitaan myös. Kun huomaa, ettei mitään katastrofia tapahdu, vaikka sanoo jotain, niin uskaltaa sitten useamminkin alkaa jotain sanoa.
Tarvitaan ehkä myös sopivat henkilöt siihen ympärille, jotka on vaikka kiinnostuneet samasta harrastuksesta tms. joka itseä kiinnostaa.
-> ap
Tajusin hyvin mitä koet.
Samoin itse totesit mistä kenkä puristaa, kokemus tuo varmuutta myös sosiaalisella sektorilla.
Ja kun aikansa pidättäytyy niin porras kasvaa seinäksi ja seinä kaivoksi.
Itselläni vähän samaa vikaa, kavereita kyllä saan helposti mutta homma tökkii siinä että en päästä lähelle, ilmeisesti eletty elämä kokemuksineen kyynistänyt liikaa, ei luota enää kehenkään.
Selkään puukottajat tehneet tehtävänsä, enää ei kukaan puukota.