Täällä kirjoittelee kohta kolmekymppinen mieshenkilö. Ongelmani nykyisin on siis tämä loputtomalta tuntuva sinkkuelämä ja heikko sosiaalinen elämä muutenkin.
Silloin ennen oli porukkaa joiden kanssa käydä juhlimassa ja olla muutenkin, mutta nyt on tilanne muuttunut. Enään ei ole kuin ihan muutama kaveri joiden kanssa nähdä joskus silloin tällöin, ja nekin jollain lailla epäkelpoja. Useammat kaverit ovat mökkiytyneet ja juoppoutuneetkin, joten heistä ei nykyisin juuri enään seuraa saa. Monet asiat jäävät haaveeksi juuri tämän heikon sosiaalisen elämän takia, kuten esim matkustelu, kun kukapa sitä yksin viitsii lähtä. Niin lapselliselta kuin se kuullostaakin, niin nuo nykyiset tosi-tv ohjelmatkin muistuttavat siitä, mistä jään paitsi. Ei tunnu kivalta katsoa tv-ruudusta Virossa juhlivaa iloista kaveriporukkaa, samoin kuin etelänlomalla Bulgariassa hengailevaa onnellista nuortaparia.
Yksikin kaveri jonka kanssa ennen liikuttiin, niin hänkin on vain taantunut viime aikoina, eikä lähde enään juuri minnekkään. Hänkin vain on kotona viikonloppuisin vanhempien kanssa ja ryyppää siellää. Siis ihan totta, hän on aikamiespoika ja asuu vielä vanhempiensa kanssa, eikä nykyisin uskalla edes juuri muiden kanssa liikkuakkaan kuin oman väen kanssa. Kyläilemäänkään ei voi mennä kuin harvoin kun hän kerran vielä kotona asuu, eikä tahdo tulla minunkaan luo iltaa istumaan, syystä jota en tiedä. Olen ajatellut näinkin, että turhaanpa hän tulisikaan kun ei hänestä olisi kuin masentavan apaattista ja flegmaattista seuraa.
Sitten yksi toinen ennen hyvä kaveri, on alkoholin taannuttamana vetäytynyt omissa oloissa olevaksi möyröttäjäksi ja viikonloppuisin hän aina menee samaan juopotteluremmiin neljän seinän sisälle kaljaa kittamaan, jos ei kämpillä ole. Ennen hän kyseli usein minua lähtemään viikonloppuisin jonnekkin, mutta nykyisin hänestä ei kuule enään juuri mitään. Joskus olen itse kokeillut ottaa yhteyttä pe tai la iltana, mutta usein hän on niiden samojen veljesten (sanotaan heitä nyt tässä vaikka Virtasiksi) luona ryyppäämässä, ja siellä ryypätään aina neljän seinän sisällä. Kun kysyn että mitäpä teet, niin vastaus on usein ollut: -Aattelin olla täällä Virtasilla. Usein hän on myös rahaton, eikä näin ollenkaan voi minnekkään lähtä. Hänkin ilmeisesti huomasi omat mahdollisuutensa tuolla iltaelämässa, ja näin ollen turhautui. En kyllä kuitenkaan ymmärrä, että miksi pitää nuorten, villien ja vapaiden miesten antaa elämänsä valua hukkaan. Tarkoittaen tässä myös ensimmäisenä mainittua kaveria.
Nykyisin olen enimmäkseen käynyt yhden pariskunnan mukana iltaelämässä, mutta tuntuu jotenkin, että ei heidänkään kaveruus ole aitoa. Muulloin heistä ei kuulu mitään, mutta kun ollaan baariin ja ryyppäämään lähdössä, niin silloin ollaan kyllä heti ruinaamassa mukaan, ja aina samaan baariin. Usein jos kieltäydyn, niin saattaa myöhemmin illalla kun tarpeeksi humaltuvat niin tulla tulikivenkatkuisia tekstiviestejä heiltä, ja vähän väliä yritetään soittaa. En ymmärrä että miksi minun pitäisi aina siellä heidän kanssa olla, ja hekin tuntuvat olevan melko itsekkäitä. Heillehän se on oikeastaan aivan sama, että missä he käyvät ja istuvat iltaa kun pariskunta ovat, mutta eri asia se on tällaisella yksinäisellä sinkkumiehellä, ja tätä he eivät oikein huomioon ota. Hyvin viinaan meneviä ovat hekin myös.
Sitten tämä sinkkuus. Eihän se kivalta tunnu, kun seurustelevia nuoria pareja näkee, ja muutenkin nuoria aikuisia pariutuu tuon tuostakin ja itsellä se sinkkuelämä vain jatkuu. En ole juuri koskaan seurustellut pidempiaikaisesti jos ei joitakin säätöjä ja yhden illan juttuja lasketa. Muutenkin tuo seurustelukumppanin löytyminen tuntuu olevan nykyisin melko mahdotonta, kun ei ole edes paikkoja et mistä sitä etsisi. Baareissa ja yökerhoistakaan ei tahdo löytää kuin niitä yhden illan juttuja korkeintaan, eikä niissä muutenkaan tahdo olla kuin jotain pubiruusuja ja pissiksiä. Nettihommat ovat myös turhauttavaa hommaa, eikä sitä kautta viitsi edes yrittää nykyisin. Se on ihan täysin arpapeliä, että se sieltä natsaisi, eikä muutenkaan jotkut netin kautta järkätyt väkinnäiset kahvilatreffit tunnu innostavan ei sitten millään. Ainahan sitä jankutetaan, että harrastuksista löytää. Niitäkin minulla on, mutta mikä se olisi sitten sellainen harrastus, en vain tiedä. Myöskään ulkonäöstäni tai siisteydestä asian ei pitäisi olla kiinni, sillä ne ovat ainakin omasta mielestä kunnossa. Haen tyttökaverikseni ihan tavallista nuorta naista, joten ei minulla kohtuuttomia vaatimuksia sen suhteen ole. Hänen ei tarvitsisi olla mikään absolutisti kotihiiri, vaan sopivasti kotona viihtyvä ja silloin tällöin kuitenkin viihteelläkin käyvä, ja sellainen jonka kanssa voisi yhdessä hommailla kaikenlaista ja vaikka matkustella sekä muuten vain hengailla. Tuntuu vain olevan lujassa tällaiset. Niin kuin sanoin, että nuoria aikusia kuitenkin pariutuu aika paljonkin, ja voi vain ajatella että mikähän taika siinäkin on.
Millaisia ajatuksia tämä muissa herätti?

Vastaukset 29
Vanhimmat
Olet kuitenkin onnenpekka kun olet saanut viettää rentoa elämää, toisin on meikäläinen HC-ATM.
En voi muuta kuin kadehtia sinua ja ihmetellä että mitä oikein valitat. Lukemani perusteella olet komeahko nuori mies jolla on kaikki avaimet hallusaan sellaiseen elämään kuin haluaa, toisin kuin meikäläisellä ATM:llä. Olet vain tilapäisesti hieman hukassa.
Jos joutuisit viikon verran vaihtamaan paikkaa kanssani uskoisin että ensimmäinen toimenpiteesi olisi ottaa yhteyttä yllöpitoon ja pyytää poistaa tuo alkupostauksesi.
Se, että miksi osa kavereista ei lähde mukaan niin lienee juuri siinä menestyksessä naissukupuolen kanssa. Mikäli oikein ymmärsin näin vähän viittasit tekstissäsi. Eihän siellä baarissa nyt mitenkään älyttömän hauskaa ole jos ei vaikka tykkää tanssimisesta niin paljoa muuta ei voi tehdä. Lähinnä siellä joutuu katselemaan kauneimmilleen laittautuneita naisia jolloin olo on helposti kuin rahattomalla pojalla karkkikaupassa. Jos ei seuraa yöelämästä koskaan löydä näyttäytyy se helposti masentavana...
Taas tämä perinteinen yhtälö:
ryyppäys hengailu biletys ( ulkomaat) = sosiaalinen elämä
Onko tässä oikeasti kaikki, mitä ihmiset osaavat? Tai siis... onko tuo ainoa hauska ja miellyttävä tapa viettää aikaa muiden ihmisten kanssa?
Vähän samoin käynyt täällläkin, joskin kaverit jonkun toisen syyn takia jäänyt pois. Vaikea sitä enää saada uusia kavereita etsiä/solmia kaveri suhteita. Mut samapa tuo valittaa tai olla valittamatta, tuskin se mitään muuttaa.
Onneks on keksitty tv ja netti :) On edes jonkinlainen käsitys sosiaalisesta elämästä, vaikka sitten muiden juttelua katseltuna.
Aikanaan katsekin dokumenttia jenkeistä, jossa roskakuski haki deittiseuraa
lehti-ilmoituksilla - aikaa ennen nettiä. Skarppas aina ja laitto ittensä viimeisen
päälle, puku päälle, leikkas karvat korvista kun kuulemma vain vanhoilla pieruilla
kasvaa karvat siellä ja eiku treffeille. Esitti siellä olevansa pienen yrityksen
johtajaa käymässä kaupungissa. Tapaili muuten aina vain lakinaisia ja muita
korkeammin koulutettuja. Ja kaupaksi kävi lähes aina. Epäili kuiten itsekin
ohjelmassa että ainakin osa naisista teeskenteli olevansa muuta kuin oikesti
olivatkaan. Aivan niinkuin hän itsekin. Pitäisiköhän meidänkin alkaa juosta
treffeillä ja alkaa esittää jotain muuta, harjoitella ensin hyvin että menee täydestä.
Esittää herra täydellistä. Ja kaikki olis tyytyväisiä, kö?
On helppo esittää, sanoo vaan että miljoonat on kiinni jossain nousevassa bisneksessä ja täytyy elellä vaatimattomasti kun ne rahat siellä poikii, koska tälläinen tilanne useimmilla näistä nk. rikkaista onkin.
Esittämällä ja/tai valehtelemalla ei voi saada mitään pysyvää. Kun kulissi romahtaa, häipyvät siihen perustuneet ihmissuhteetkin. Omana, aitona itsenä ei välttämättä kelpaa yhtä monelle, mutta ne joille olet ok, pitävät sinusta juuri sellaisena kuin todellisuudessa olet.
Mutta moniko meistä on aito ja oma itsensä, sanoisin että melkein jokaisella on tietty rooli päällä.
Yhteiskunta edellyttää sitä, täytyy näytellä menestyjää, motivoitunutta ja tehokasta uraohjusta vaikka sisimmässään on ihan muuta.
Melkoisen skitso tilanne.
Kuinka moni vaikkapa työpaikalla kehityskeskustelussa voi olla oma itsensä, kyllä siinä olemuksellaan enempi tai vähempi työpaikan arvoja peilaa, oman etunsa tähden. Vaikka tekisi mieli sanoa että lopetetaan tällainen leikkiminen, ei jaksa enää.
Ei ihme että kansa popsii masennuslääkkkeitä ennätysmääriä jotta saa itsensä häivytettyä.
Olen samaa mieltä, että rehellisesti ja omana itsenään pitäisi elää. Mikäli kuitenkin on enimmittäin kokemuksia torjutuksi tulemisesta, miksi ei joskus voisi jotain esittääkin? Mikäli pystyy uskottavasti näyttelemään jotain roolia edes hetken aikaa, saattaa tapahtua jotain arjesta positiivisesti poikkeavaa, muistamisen arvoista. Ihmisten loukkaamista kuitenkin välttäisin.
"Kuinka moni vaikkapa työpaikalla kehityskeskustelussa voi olla oma itsensä"
En minä ainakaan. Täytyy näyttää esimiehelle, että on sen työpaikkansa arvoinen. Kyllä se vähän teeskentelyn puolelle menee, vaikka yrittää esiintyä luontevasti.
Olen 35 v nainen ja todella yksinäinen. Olin saman miehen kanssa yhdessä 16 v, sitten hän jätti minut ja lähti toisen naisen matkaan.
Asun ensimmäistä kertaa yksin. Ystäviä minulla ei ole kuin serkut, mutta heillä on omat kiireensä perheidensä kanssa. Sairastan myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja se vaikeuttaa tätä tilannetta paljon.
Katson päivät televisiota, mitään muuta tekemistä minulla ei ole.
Ohitettu on pointofnoreturn, edessä mitä? Yksin yksinäinen 5v. 20v. 30v. kunnes ohi on. Tartteeko se juuri sillälailla mennä, onko aivan pakko? Tämä peli mitä pelataan tuntui nuorempana helpolta, jotain kuitenkin pielessä. Syrjäytyminen muista ihmisistä, ei sitä vielä silloin ollut näin pahana. Äh perhana, tuntuu kuin olis kaikki mahdolliset mielen häiriöt ja ongelmat vaivana - jos netin testejä menee tekemään niin onkin. Ja mähän ku p*skat niistä nakkaan. Näillä tässä mennään, pakko pärjätä, tuskin kovin paljoa mitään muuttaakaan voi. Vai onko ollut niin, että sielun viallisuus on viime kädessä estänyt minkäänlaisen syvemmän suhteen luomisen naisiin? Vieläkö voisi jonkunlaisen syvemmälle sieluun perustuvan yhteyden löytää, puhumalla, keskustelemalla, kirjoittelemalla? Kaikkine ongelmineenkin, puhumallahan niistä voisi yrittää selvitä, yrittää vielä tehdä se mitä tehtävissä on.
Kuulostaa jokseenkin tutulta, omien kavereiden kohdalla tosin syynä se että monilla alkaa olemaan lapsia kun suuri osa kavereistani on vähintään 3-kympin paikkeilla jo, itse olen joitakin vuosia nuorempi ja sinkkuunnuttani aivan erilaisessa elämäntilanteessa kuin he. Entiset tyttöjen illat, reissut ym. on enää muistoja vain (sinänsä luonnollisesta syystä tosin) :/
Mulla ihan sama juttu, tyttöjen illat mennyttä :( Kaikilla lapset ja mies, tunnen oloni jotenkin vaikeaksi kun käyn kylässä ja penskat huutaa ja kun yritän jutella ystävieni kanssa, siinä on koko ajan lapset ja mies välissä..itse en halua lapsia, mutta sen miehen kyllä ottaisin :) Mutta mistä? Ei se kotiini ainakaan tule hakemaan. Rahallisista syistä en pääse edes kapakkaan miehiä vilkuilemaan :( Ja nuo deittipalstat ei tuota mitään. Jos pääsen siihen asti miehen kanssa että hän pyytää textarilla kahville, se loppuu sitten siihen. En uskalla mennä. Niinkuin tuolla aiemmin kerroin, sairastan sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Kapakassa uskaltaisin tavata hiprakassa ehkä...
Naisena haluan sanoa, että varmasti on tosi paljon sellasia kivoja nuoria naisia, jotka odottavat juuri sellasta miestä kuin sinä. On niin monia, jotka unelmoivat prinssistään... tavallaan miehelle siinä mielessä on helppoa, että voi avoimesti tavoitella naista, kun taas monet naiset omasta tahdostaan odottelevat, että heitä lähestyttäisiin ja "poimittaisiin" kuin kaunis kukka, se on vaan jotenkin siinä naiseuden ytimessä.
Joten plussaa on, että sinä voit olla se aktiivinen... Kysymys lienee missä? Oisko mahdotonta pyytää ulos jotain mukavalta vaikuttavaa tyttöä vaikka ruokakaupassa tai kahvilassa? Voit yllättyä positiivisista reaktioista : )
Toi nyt on taas tota bullshittiä. Juu, kaikki naisethan odottaa yksinäisiä miehiä! Ei vittu mitä paskaa. Naiset haluavat eniten menestyviä ja suosittuja miehiä. Usein yksinäinen mies jää yksin tulevaisuudessakin. Se on totuus.
Et ole oikeassa. Minulla oli hyvin menestyvä ja suosittu mies. Työpaikat melkein kilpailivat hänestä. Työmatkoja riitti ja olin aina yksin. Niin ei ollut aluksi. Kun aloimme seurustella, olimme työttömiä nuoria. Miehelläni oli jo inssin tutkinto ja seurasin monia monia vuosia mieheni työpaikkojen perässä ympäri Suomea ilman ketään ystävää. Mies oli päivät töissä ja minä kotona. Tai sitten samassa firmassa missä mieheni oli yksi pomoista, tein liukuhihnalla kolmivuorotyötä, jossa minulla meni selkä ja sairastuin fibromyalgiaan. Lopulta lähdin opiskelemaan itseni myös inssiksi. Muutimme takaisin kotipaikkakunnallemme, missä mieheni tottakai sai pomon paikan. Ja työmatkat alkoivat taas ja yhtenä päivänä mieheni ilmoitti että hän on löytänyt toisen naisen. Se siitä MENESTYNEESTÄ ja SUOSITUSTA miehestä. En ole vieläkään toipunut erosta.
Ja sitten tyydyt rumaan luuseriin joka kasvattaa alphamiehen lapset, jos teillä niitä on. Tuttu universaali kaava.
VAI NIIN
Mulla on varmaan alkamassa nyt sellainen yksinäisyysputki. En ole enää lukiossa, eikä opiskelupaikkaakaan taida löytyä. Asun vanhempien luona, olen 20-vuotias. Kaverit on aika vähissä, eikä tyttöystävää ole ollut useampaan vuoteen. Alkaa käydä aika pitkäksi ja yksinäiseksi. Tuntuu etten ole riittävän älykäs, lihaksikas, sosiaalinen, röyhkeä tai muuta menestyäkseni. Tuntuu että pitäisi olla kokonaan eri ihminen. Mutten voi olla kun oma itseni, niin onko tyydyttävä siihen häviäjän osaan elämässä?
Olen siis ihan komeaksikin sanottu nuorimies, mutta jotenkin tuntuu siltä että yhteiskunta vaatii kohtuuttomuksia ja asioita, mihin en vain pysty. Kai olen vähän itsepäinen ja "kapinallinen" kun en sopeudu joukkoon.
On varmasti masentavaa, jos itse haluaisi tehdä jotain, mutta kaikki kaverit ovat sellaisia, jotka eivät koskaan viitsi lähteä minnekkään. Ei siinä kaiketi auta muu kuin yrittää etsiä uusia kavereita, joiden kanssa voisi jotain tehdä. Kolmekymppisenä sellaisten kavereiden löytäminen on tosin hankalaa.
"Kolmekymppisenä sellaisten kavereiden löytäminen on tosin hankalaa."
tälläisellä asenteella se varmasti onkin hankalaa.
Itse olen 17-vuotias ja ei minulla oikein ikinä ole ollut sosiaalista elämää, muutama kaveri on aina ollut, mutta tällä tarkoitan en ole ikinä ollut kaupungissa pyörimässä missään kunnon laumassa ja juomassa, viime kesänä mulla oli ihan mukavaa, mutta koko talven vietin yksin ja kaikein pahinta on se, että en käy koulua eli en voi nähdä ketään päivän aikana kunnolla, nyt on kyllä yksi kaveri käynyt mun luona aika urakalla, mutta me vain ollaan konellaa ja käydään tupakilla, välillä poltellaan kannabista. Ei sen ihmeempää kesällä mulla olisi tarkoitus aloittaa jokin harrastus, että tutustuisi uusiin ihmisiin ja alkaisi niiden kanssa kaveeramaan.
AP:lle Sinun täytyisi jotenkin repästä itsesi tutusta kuvioista ja hakeutua uusiin harrastuksiin ja uusien ihmisten pariin!
http://eurosinkut.net/
Kokeile tuota,siellä matkustellaan yhdessä,on monenlaista puuhaa! Rohkeutta kehiin.
Tuo eurosinkut voisi kyllä olla muuten ihan hyvä idea, mutta siinä on vain se huonopuoli, että täällä Pohjois-Suomessa ei juurikaan ole tuon järjestön toimintaa. Toiminta keskittyy lähinnä Etelä-Suomeen ja Helsingin seudulle pääasiassa. Sitä en kyllä tajua, että miksihän kaiken tällaisen pitää keskittyä aina Etelä-Suomeen ja Helsinkiin, vaikka täällä Pohjois-Suomessakin voisi olla kysyntää tuollaiselle.
Itse ymmärrän hyvin AP:n ajatuksia. Itselläni on myös yksi 29-vuotias kaveri, joka ei vapaa-ajallaan osaa/viitsi tehdä mitään muuta kuin olla kotona, eikä hänen kansaan pysty keskutelemaan esim. mistään arkipäivän asioista, kun hän vain vastaa jokaiseen asiaan muutamallla sanalla. Toisten ihmisten seurassakin (etenkin isossa porukassa) hän vain istuu hiljaa ja tuijottaa alaspäin melankolisen näköisenä. Mielikuvitustakaan hänellä ei tunnu olevan yhtään vaan joka asiassa hänellä on aina yksinkertainen selitys/mielipide asioihin (usein mutu-asteinen). Enpä yhtään ihmettele, miksi hänen seurassaan ei kukaan oikein tahdo viihtyä, kun hän on noin tylsä ja flegmaattinen.
AP:n tosiaan kannattaa yrittää tutustua jossain uusiin ihmisiin ja hankkia parempia kavereita, jotka viitsivät lähteä jonnekkin.
Yksinäisyys muuttaa ihmisiä. Tarpeeks pitkään viettää aikaan yksin neljän seinän sisällä ja millään ei oikein enää ole mitään merkitystä, joten asioihin ei oikein ole mitään mielipidettä.
Itse olin nuorempana erittäin sosiaalinen ja tulin juttuun kenen kanssa tahansa. Viihdyin yhtä hyvin isossa joukossa vieraiden ihmisten keskellä, kuin muutaman vanhan kaverin kanssa iltaa viettäen.
Sitten eläm vaan alkoi potkimaan päähän. Kaverit alko perustelemaan perhettä ja muuttelemaan muille paikkakunnille töiden perässä. Nyt mennyt lähemmäs 5 vuotta yksinäisenä, joista viimeiset pari vuotta lähes totaaliyksinäisenä. Alkaa olla jo vaikea edes tavata vanhoja tuttuja, kun elämässä ei vaan tapahdu mitään kertomisen arvoista. Tyhjästä on paha nyhjäistä mitään mielenkiintoista tarinaa ja ei taas voi tulla paikalle vain valittamaan kuinka kurjaa elämä on (eli totuuttakaan ei oikein voi sanoa).
On kovin kovin vaikeaa saada joku uusi ihminen kiinnostumaan seurasta, jos elämä ei ole mitenkään mielenkiintoisessa tilanteessa. Aikuisilla ihmisillä kun tuppaa olemaan elämässä jo muutenkin ihan tarpeeksi sisältöä, ettei aikaa tahdo riittää edes vanhoille kavereille uusien hankkimisesta puhumattakaan
Olet toki oikeassa, mutta tämä 29-vuotias tuttuni on on ollut aikaisemmassa viestissäni kuvailemani kaltainen koko sen 7 vuoden ajan, jona olen hänet tuntenut, eikä hän koskaan ole ollut erityisen sosiaallinen ihminen. Silloin kun tutustuin häneen, hänellä vaikutti olevan jonkin verran kavereita, mutta nämä kaikki jossain vaiheessa kyllästyivät häneen, kun hän ei koskaan oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä ja ehdottanut jotain tekemistä. Nykyäänkin hän on sellainen että hän ei koskaan viitsi soitella kenellekkään, kun "ei muka ole mitään asiaa", eikä hän tykkää muuten vaan soitella kenellekkään ja kyysellä kuulumisia. Yksin kotona olemin tuntuu olevan ainoa asia, mitä hän vapaa-aikanaan viitsii tehdä.
Yksi todella ärsyttävä piirre hänessä on se, että hän kovasti kehuskelee, kuinka hän muka osaa small talkia, mutta kuitenkin tosipaikan tullen (etenkin isossa porukassa) hän vain istuu hiljaa ja tuijottaa alaspäin. Hän ei myöskään koskaan itse viitsi tutustua uusiin ihmisiin, vaan hän yrittää aina tutustua ihmisiin jonkun toisen kautta. Lisäksi hän ei juuri koskaan viitsi tehdä mitään sellaista mikä menee hänen mukavuusalueensa ulkopuolelle. Esim. jos hän käyttää toisten ihmisten suihkutiloja, hän ei viitsi käyttää suihkuverhoa ja sotkee sitten koko kylpyhuoneen niin että kukaan ei sinne voi ainakaan kahteen tuntiin mennä. Tai jos hän on toisen luonna kylässä ja menee ulos tupakalle, hänelle on ilmeisesti ylivoimaista kävellä pihalla olevalle 30 metrin päässä olevalle tupakkakopille, vaan sensijaan hän jää ulko-oven eteen polttaamaan. Kun sitten toiset ärsyyntyvät häneen, ja huomauttavat hänelle jostain, hän ottaa heti nokkiin.
Hänen kanssaan ei myöskään voi oikein mistään keskustella, kun hän kommentoi jokaiseen asiaan vain yhdellä tai kahdella sanalla. Hän ei itse puhu juuri muusta kuin omista asioistaan, ja niistäkin joskus kovin suppeasti. Sellainenkin erikoinen piirre hänellä tuntuu olevan, että jos jotain pitäisi päättää porukassa, niin jos ei päätetä niinkuin hän on halunnnut, hän rupeaa valittamaan, että hän ei muka ole saanut ilmaista mielipidettään. Eli ilmeisesti hänelle tuntuu olevan vaikeaa hyväksyä sitä, että kaikki ei mene aina hänen näkemyksensä mukaan.
Pääpointtini on siis se että, ainakin tämä tuttavani, on sellainen, että hänestä ei pysty saamaan kovinkaan mielenkiiintoista seuraa ainakaan sellaiselle ihmiselle, joka tykkää esim. harrastaa jotakin tai käydä vaikka baareissa tai laivaristelyllä yms. Ja kuin hän ei viitsi ottaa muita huomioon, niin ei juuri kukaan muukaan hänen seurassaan tahdo viihtyä. Hieman käy kyllä sääliksi häntä, mutta omalla käytöksellään hän on tilanteensa aiheuttanut.
Nimimerkin "38":n kirjoittama viesti oli siis minun kirjoittamani. Tuli vahingossa laskutoimutuksen vastaus nimimerkin kohdalle.