Oletteko koskaan pysähtyneet miettimään, että miltä nämä aikusiten suhdekuviot pienestä lapsesta tai vaikka koululaisesta tuntuvat?
Äiti ja iskä eroaa ja kummatkin löytävät tahoillaan uuden kumppanin. Vaatii totuttelua, että uusi aikuinen alkaa tuntua isä- tai äitipuolelta. Kumppaneilla on ehkä entuudestaan lapsia ja yhtäkkiä heidät pitäisi hyväksyä tasavertaisin lapsina sisaruksiksi. Ihan ventovieraat lapset tulevatkin yhtäkkiä lapsen omaan kotiin jakamaan oman rakkaan vanhemman huomiota, lapsen leluja, pitää ottaa leikkeihin jne. No tähän kai tottuu nopeasti kuitenkin.
Lapset suhaavat kahden kodin väliä ja molemmissa on ehkä näitä sisarpuolia. Toiset asuvat kodissa enemmän kuin esim. pelkät viikonloppulapset. Miltähän tuntuu mennä vaikka isälle viikonlopuksi, kun koko viikon siellä huushollissa on asunut jo äitipuolen pari lasta? Tuntuuko, että isä viettää aikaa koko viikon muiden lasten kanssa ja omien lasten kanssa vain viikonlopun? Aika kurjaa varmasti monen lapsen mielestä.
Sitten alkaa uusien kumppanien kanssa pariutuminen ja pesän rakennus, tulee lisää vauvoja, parin yhteisiä kumpaankin huusholliin. Nämä uudet lapset saavat asua lapsuutensa yhdessä paikassa molempien vanhempiensa kanssa. Heillä on yksi pysyvä koti. Isommat lapset sen sijaan jatkavat sukkulointia kahden kodin väliä. Molemmissa kodeissa on uudet yhteiset lapset pysyvästi ja käytännössä kokonaan uusi perhe. Vanhat lapset huomaavat, että he ovat molemmissa kodeissa oikeastaan vain hetken vierailulla ja taas pakkaamassa ja vaihtamassa. Perheidylli kukoistaa molemmissa kodeissa, vain vanhemmilla lapsilla ei ole vanhempia saman katon alla ja perhe on irrallinen. Mahtaa tuntua pahalta.
Miksi meidän perhe ei kestänyt ja miksi mun isi ja äiti ei halunneet asua perheenä meidän lasten kanssa? Miksi ne haluaa asua uuden miehen tai naisen kanssa ja niiden lasten kanssa silti yhdessä? Oliko meissä lapsissa jotain vikaa, että ne eros, kun tällä kertaa ne ei eronnut vaikka saikin lapsia? Ollaanko me vanhat lapset vaan tiellä?
Mietin vain,että miten irtonainen olo lapsille jää lapsuudesta? Tuntevatko he kuuluvansa täysillä mihinkään perheeseen? Ovatko kateellisia nuoremmille sisarpuolilleen kun heillä on molemmat vanhemmat ja ehjä perhe?
Äiti ja iskä eroaa ja kummatkin löytävät tahoillaan uuden kumppanin. Vaatii totuttelua, että uusi aikuinen alkaa tuntua isä- tai äitipuolelta. Kumppaneilla on ehkä entuudestaan lapsia ja yhtäkkiä heidät pitäisi hyväksyä tasavertaisin lapsina sisaruksiksi. Ihan ventovieraat lapset tulevatkin yhtäkkiä lapsen omaan kotiin jakamaan oman rakkaan vanhemman huomiota, lapsen leluja, pitää ottaa leikkeihin jne. No tähän kai tottuu nopeasti kuitenkin.
Lapset suhaavat kahden kodin väliä ja molemmissa on ehkä näitä sisarpuolia. Toiset asuvat kodissa enemmän kuin esim. pelkät viikonloppulapset. Miltähän tuntuu mennä vaikka isälle viikonlopuksi, kun koko viikon siellä huushollissa on asunut jo äitipuolen pari lasta? Tuntuuko, että isä viettää aikaa koko viikon muiden lasten kanssa ja omien lasten kanssa vain viikonlopun? Aika kurjaa varmasti monen lapsen mielestä.
Sitten alkaa uusien kumppanien kanssa pariutuminen ja pesän rakennus, tulee lisää vauvoja, parin yhteisiä kumpaankin huusholliin. Nämä uudet lapset saavat asua lapsuutensa yhdessä paikassa molempien vanhempiensa kanssa. Heillä on yksi pysyvä koti. Isommat lapset sen sijaan jatkavat sukkulointia kahden kodin väliä. Molemmissa kodeissa on uudet yhteiset lapset pysyvästi ja käytännössä kokonaan uusi perhe. Vanhat lapset huomaavat, että he ovat molemmissa kodeissa oikeastaan vain hetken vierailulla ja taas pakkaamassa ja vaihtamassa. Perheidylli kukoistaa molemmissa kodeissa, vain vanhemmilla lapsilla ei ole vanhempia saman katon alla ja perhe on irrallinen. Mahtaa tuntua pahalta.
Miksi meidän perhe ei kestänyt ja miksi mun isi ja äiti ei halunneet asua perheenä meidän lasten kanssa? Miksi ne haluaa asua uuden miehen tai naisen kanssa ja niiden lasten kanssa silti yhdessä? Oliko meissä lapsissa jotain vikaa, että ne eros, kun tällä kertaa ne ei eronnut vaikka saikin lapsia? Ollaanko me vanhat lapset vaan tiellä?
Mietin vain,että miten irtonainen olo lapsille jää lapsuudesta? Tuntevatko he kuuluvansa täysillä mihinkään perheeseen? Ovatko kateellisia nuoremmille sisarpuolilleen kun heillä on molemmat vanhemmat ja ehjä perhe?
Vastaukset 41
Vanhimmat
Piti vielä kysyä, että eikö nämä parin vanhat lapset tunne oloaan lopulta ulkopuolisiksi molemmissa kodeissaan kun sekä isillä että äidillä on uudet perheet ja yhteiset lapset toisen kumppanin kanssa? Kyllä minä ainakin kokisin oloni surulliseksi ja ulkopuoliseksi tuossa tilanteessa. Miten lapset siihen reagoivat?
Siksipä minä jo vanhempi naisihminen nostan hattua korkealle oman edesmenneen äitini edessä, että "uhrasi" itsensä eikä pariutunut uudelleen isämme kuoleman jälkeen ennenkuin pahnan pohjimmainenkin oli muuttanut kotonta omilleen.
Sanoi aina ettei halua vierasta miestä lastensa elämään... on turvallisempi elää lasten kanssa keskenään.
Hei.
En jaksanut edes lukea koko kirjoitustasi. Oletko kenties miettinyt mitä "ehjä", huonovointinen ja riitaisa perhe aiheuttaa lapselle? Mielestäsi siis ihmisten pitäisi pysyä yhdessä vaikka mikä tulisi, vaikka kuinka olisi paha olla, perheen tulee olla ehjä.
Et varmaan edes tiennyt, että on myös toimivia erotilanteita. Jotkut oikeasti voivat elää onnellisempina erottuaan, ja täten myö hyvä olo heijastuu lapsiin.
Asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin sinä kuvittelet, eroihin on monia syitä. Jos oma puoliso ei kanna vastuuta perheestään, alkoholi menee edelle, niin voit varmaan kuvitella ettei lapset silloinkaan kovin onnellisia varmasti ole.
Ja toki lapset kokevat olonsa ulkopuoliseksi jos aikuiset eivät osaa selventää tilannetta lapsille tarpeeksi hyvin. On vanhemman tehtävä kertoa ja käydä nämä asiat läpi lapsien kanssa, jos he jo siinä iässä ovat että ymmärtävät tilanteen edes jollain muotoa. Ja jos kaikki lapset, entisen puolison kanssa tulleet lapset ja mahdolliset uudet lapset otetaan yhtä lailla huomioon, ovat yhtä tärkeitä molemmille osapuolille uudessa suhteessa, ei tule ongelmia. On toki ihmisiä, jotka eivät osaa näin monipuolisesti kohdella läheisiään. Mutta ei silti pidä ryhtyä yleistämään.
niin kaikkeahan voi aina selittää mutta ei lapset omille tunteilleen voi samalla tavalla kuin aikuinen. Eikä lapset voi tehdä ratkaisujaan vaan he jos ketkä joutuvat vain hyväksymään ja sopeutumaan ihan kaikkeen kun kerran aikuiset niin haluavat ja ovat niin aikuisia ja selittävät selittämästä päästyään itselleen parhain päin asiat. Sillä selittämällähän siitä selviää.
Niin lapset joutuvat hyväksymään riitaisan ydinperheen, mahdollisen väkivallan läsnäolon, alkoholismin jne
Ihmiset jotka "uskaltaa" lähteä ydinperheestä eivät tee samoja virheitä toistamiseen.
Onneksi oma lapseni pääsi riitaisasta ydinperheestä jossa isää sai peltä. Olisi pitänyt erota jo paljon aikaisemmin!
Nyt murrosikäinen on kiittänyt minua siitä, että erosin ja löysin elämäämme maailman kilteimän miehen.
Niin että lissu, tukehdu siihen !
Hyvä kirjoittaja olet elänyt siraassa perheessä, kyllä sen jokainen ymmärtää, että ero ratkaisu lapsillekin parhaaksi, tasapainoisen äidin kanssa eläen lapset kyllä onnistuvat ymmärtämään, mutta uusi mies on riskaapeli juttu, entistä sairasta isäähän on pakoon lähdetty, joten lasten kannalta olisi paras ratkaisu nyt ilman miestä.
Tuo sairas huono isäkin on kuitenkin se ainoa todellinen isä lapsille.
Tätini eli juopon miehensä kanssa tämän tapaturmaiseen kuolemaan, mutta kuunnellssani ja katsellessani serkkujani täti teki hienon teon, kesti juoppouden, lapset ovat menestyneet elämässä. Olen lasten suusta kuullut, kuinka äiti piti kaiken koossa, lapset uskoivat äitiään, isä oli usein humalassa ja renttusi, mutta oli aina silloin tällöin selvänäkin kotonaan ja silloin oli ihan hyvä isä lapseilleen.
Jäänkin miettimään, miten lasten olisi käynyt jos vanhemmat olisivat eronneet. Asioissa on monia puolia, joten kenenkään ei pidä täällä olevia kirjoituksia kokea omakohtaisiksi vaan jos mahdollista saada jotain omiin ajatuksiinsa näistä, jospa se siinä pahassa paikassa olisikin avuksi .
Joten älkää loukatko sieluanne vaan ajatelkaa että toisillakin on tuollaista ja itselläni on vähän erilaista.
Nykymeno kertoo vain naisten ja miesten itsekkyydestä. Naisten isolla ämmällä, pakko päästä lisääntymään, se on joka naisen OIKEUS. Ei ajatella yhtään *** pidemmälle. Pitää saada elättäjä, pitää saada joku joka on riippuvainen juuri MINUSTA ja rakastaa pyyteettömästi ainiaan, pitää todistaa olemassa olon oikeutus = hommata lapsi kenen siittäjän kanssa vaan.
Turha tulla inisemään että miehet ruiskivat sinne tänne, totta kai ruiskivat reppanat. Mutta nykypäivänä vahinkomahdollisuus on promillen luokkaa, vaikkeivat naiset sitä ikipäivänä myönnä, vahinkoja sattuu.
Kuka miettii kaikkia niitä lapsia, joista tapellaan ja joita saman "perheenkin" sisällä kuskataan viikonloppuisin viidelle eri "isille". Ei kukaan. Kun naisilla on oikeus.
Kyllä ihmiset vaan nimenomaan tuppaa tekemään ne samat virheet yhä uudelleen ;). Siksipä uusperheet hajoavat vielä tavallisiakin helpommin. Itse olen sitä mieltä, että lapsipuolen asema tarkoittaa ihan oikeastikin sitä, mihin sillä viitataan. Eroperheen lapset ovat aina ulkopuolisia, sivullisia, kodittomia kulkijoita.
Ninpä. Eroperheen lapset ovat todella aina lapsiPUOLIA. Ulkopuolisia siinä uudessa ydinperheessä. Kuuluvat puolittain siihen ja puolittain toiseen perheeseen, ei kuitenkaan mihinkään enää kokonaan. Sääli, että aikuisten pariutumisvimma ajaa lapset siihen tilanteeseen.
Turha muutenkin täällä mössyttää siitä, että alkoholistiperheestä oli vain päästävä pois. Tuskinpa vain suurimmassa osassa tapauksista uusperhe muotoutui sen vuoksi,että edellisessä perheessä oli alkoholiongelma tai väkivaltaa. Kyllä suurin osa suhteista ja perheistä lopahtaa siihen, että ei olekaan enää kivaa ja ihqua. Sitten heti heitetään kirves kaivoon ja pistetään ero vireille. yksin ei osata olla, joten ei kun uutta matoa koukkuun ja sama alusta. Lapset kiikutetaan mukaan aina uuteen perhemuotoon. Yhteiset lapset pitää pykätä tietysti, lujittamaan uutta liittoa. Vanhat lapsukaiset jää matkamuistoksi kariutuneesta suhteesta. uudelle puoisolle he ovat puolikkaita, muistoja entisestä.
Eli siis kaikille tiedoksi, lapselle on parempi elää väkivaltaisessa ja päihteiden kanssa pelaavassa ympäristössä, kuin uudessa onnellisessa kodissa? Ei tätä asiaa voi kukaan muu käsitellä kuin joku, joka tietää ettei muuta ulospääsyä ollut kuin ero.
Väkivaltaisesta suhteesta tietysti viedään alpset pois. Onko joku muuta väittänyt? Taitaa olal sinulla lukihäiriö ja sitä smaaa selittelyn makua, mitä monella tuntemallani uusperheelliselläkin on. Seliseliseli....minä minä minä ja mun mies.
Mutta pitääkö eron jälkeen pykätä heti uusi perheviritelmä kasaan ja hankkia saman tien uudet mukulat. Eikö voisi koittaa kasvattaa ensin vanhat lapset kunnialla isommiksi ja jakaa kaiken rakkauden heille? Pitääkö niitä alpsia riepotella monen kodin väliä ja pitääkö aina lasten tottua uuteen järjestelyyn vain siksi, kun äiskä haluaa miehen tässä ja nyt heti?
Ja sinulla se lukihäiriö on kun et osaa kirjoittaa- Mee Lissu pois mun netistä
Ei kaikki naiset halua miestä tässä ja nyt heti. Mutta ei pidä elää PELKÄSTÄÄN lapsille, jos unohtaa itsensä kaiken keskellä, ei ne lapset sen onnellisempia kuitenkaan ole. Itse koen että on jokaiselle oikeus löytää se onnellinen perhe. Eikä se todellakaan tarkoita, että samat virheet toistuisi, jos alunperinkään ne virheet eivät olleet lähteneessä osapuolessa vaan siinä, joka jätettiin.
Itse ainakin olen onnellinen että pääsin eroon alkoholistimiehestäni. Nyt olen onnellisesti naimisissa ja kyllä, meille on tulossa lisää jälkikasvua. Meille kuitenkin molempien kohdalla aiemmatkin lapset ovat aivan yhtä tärkeitä. Toki voihan se olla vaikeaa tajuta, jos ei ole samassa tilanteessa ja ei osaa käyttäytyä kuten kuuluisi.
Pahalta tuntuu lapsista. Varsinkin jos joku uusi suhde tulee väliin ja rikkoo perheen, niinkuin meillek ävi. Olimme onnellisia, mutta kun lapseton vieras nainen halusi rikkoa perheemme, kun sillä itsellä ei ollut mitään, niin ei muillakaan saanut olla, niin törkeesti vaan lapsiperheen isänkimppuun.
Sitten mies hylkäsi omat lapset ja vaihtoi vieraaseen naikkoseen, ja teimme selväksi että naiset ei tule meille eikä ikinä meidän puhuteltavkasi heitä haluta, he ei kuulu meidän elämään ja lapsistamme pitää pysyä kaukana, he eivät enää lastemme elämää pilaa enempää. Mies on pitäny naisensa poissa, sen verran hävettää ettei kehtaa edes ehdottaa että olisi tuonut naiset meidän elämään.
Kysehän on vain aikuisten omasta olotilasta ja onnesta, ei he ajattele miltä lapsesta tuntuu joka joutuu kärsimään ja matkustamaan ees taas pakolla. Aikuiset kun itse ei viitsi muuttaa talosta toiseeen laittaa he lapsen asialle ja kostavat lapselle omat ongelmansa.
Sitten kun lapselle tulee ongelmia, on helppo syyttää häntä siitä.
Nykysysteemi on mätä, siinä ei todellakaan katsota lapsen parasta, vaan siinä katsotaan aikuisen omaa parasta. Jos lapsi olisi tärkeä, ei häntä pakotettaisi sopeutumaan kahteen erilaiseen perheeseen, vaan aikuiset itse tekisi ne jutut mihin lapsi pakotetaan.
Useimmat avioliitot päättyy nykyään siihen, että on ns. kasvettu erilleen eli vaimo on kyllästynyt mieheensä ja heittää sen ulos. Sitten ei kun kevätlaitumille kirmaamaan kuin lehmänkanttura ikään ;). Viis siitä, että kotona on pieniä tai teinejä. Miettikää myös semmosta omalle kohdalle, että jos itse teininä teille olis yhtäkkiä muuttanut joku vieras karvanaama. Siinä se olis alvariinsa tuijottelemassa, kun menette suihkuun ja sen sellaista. Lehdissähän näitä aina välillä näkee, että isäpuoli on tykännyt sekä äidistä että tyttärestä.
Onnellinen ydinperhe, taidat olla vain säälittävän katkera ihmisraukka. Voi sinua. Enpä minäkään tuollaisen marisevan akan luokse olisi jäänyt.
Ja sinulle edellinen kirjoittaja, ei minun itseni kohdalla ainakaan ollut sellaista. Omat vanhempani erosivat jo kun olin nuori, toki uhmakkaana teininä pistin isäpuolelle vastaan asiassa kuin asiassa. Mutta kuitenkin, nyt aikuisena tajuan että hän oli oikeassa monessakin asiassa. Teinit nyt itkee monestakin asiasta, hakeakseen huomiota, ei se ole aina se vanhemman vika jos asiat menee pieleen. Ja edelleenkin, mielummin itse kestäisin kiukuttelevan teinin itkun, kuin miestä jolla perheen arvot hukassa.
Voit ajatella ihan mitä tahansa, mutta itse minä tiedän mikä olen, olen lasten parasta ajatteleva ihminen, joka ei suo lasten joutuvan isän naikkosten armoille, haukuttavaksi ja elmään mtkalaukkuelämää. Heillä on ollut hyvä lapsuus vailla jatkuvaa muuttamista, vieraanihmisen haukkumista ym, joka ei ole normaalin lapsen elämää.
Jos isä ei lapsista tykkää, ei siihen voi häntä pakottaa, jos joku rikkoo lasten perheen syy on täysin rikkojan, ei lasten ja puolisoiden. Silloin lapsilla on oikeus valita missä ovat ja missä haluavat olla, meillä ei haluttu isän naikkosia kotiimme emmekä muutenkaan elämäämme, ja sitiä pidettiin kiinni, ja lapset voivat nyt erittäin hyvin, kun ei tarvinnut kuunnella vieraan ihmisen haukkumista.
olet seinähullu ihminen, exäsi ja sen nainen nyt tulis sun luo hahaha hullua...
Aloittaja kylläkin kyseli miltä LAPSISTA mahtaa TUNTUA? Suurin osa vastauksista näyttää olevan ihan muista asioista...lähinnä vaikuttaisi olevan uusperheiden mammoja, jotka ryntäsivät heti puolustelemaan omia valintojaan ja keuhkoamaan huonoista isistä, alkoholisteista, hakkaajista jne. Niin, heitäkin varmasti on. Mammoissa toki itsessään ei varmasti vikaa ole, isäthän ne aina.
Mutta tuntuu, että aika monella elämä pyörii aikusiten ympärillä, eksien, nyksien ja niiden välisten suhdekiemuroiden ympärillä. Sanotaan, että kyllä ainakin MEILLÄ on niin ja niin hyvin...onko oikeasti? Vai olisiko lapsille kuitenkin helpompaa eron jälkeen olla sen yhden lähihuoltajan kanssa täyspainoisesti ja viikonloput toisella? Siis ihan rauhassa. ilman että molemmissa paikoissa on heti uudet kuviot, sisarpuolet ja uudet vauvat? Onko kukaan pysähtynyt oikeasti meittimään lasten parasta? Vai onko niin, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa ja tyhmimmät oman navan tuijottelijat eivät tajua edes älähtää?
Lapsen etu olisi kyllä useimmissa tapauksissa se,että huonosta parisuhteesta lähdettäisiin, mutta ettei heti hypättäisi uuteen. Eikö aikuiset ihmiset osaa elää hetkeäkään itsekseen ja keskittyä lapsiin? Miksi pitää saada lisätä heti uusi aikuinen muutenkin lapsille vaikeaan ja uuteen tilanteeseen? Ja puolison lapset tulevat tietty kylkiäisenä, niistä uusista yhteisistä puhumattakaan. Eikö voisi nuolla haavoja hetken? Olette ensin ryssineet lapsilta kodin ja sitten menee taas äidin ja iskän mielihalut edelle?
Miksi PITÄISI jäädä nuolemaan haavoja? Se on HEIKKOUDEN merkki, jos ei uskalla / osaa mennä elämässä eteenpäin.
Itse koen ettei ihmistä ole tarkoitettu elämään yksin. Ja ei minun perheeni ainakaan ole kärsinyt siitä, että olen mennyt naimisiin rakastamani miehen kanssa, joka ei sattumoisin satu olemaan ensimmäisen lapseni biologinen isä. Mutta kyllä meillä menee hyvin. En tajua miten TE jotkut kuvittelette / saatte uusperheen arjesta niin vaikeaa. Kai se on päänsisäinen ongelma sitten, eikä tarkoita että se ongelma olisi jokaisella.
Ja ihan, ihan oikeasti, me todellakin olemme onnellisia. Olemme onnellisempia kumpikin osapuoli, sekä lapset!
HEIKKOUDEN merkki...
Mitäpä pahaa on heikkoudessa. Ihminen on heikko monellakin muotoa. Ei tämä maalma koskaan valmiiksi tule, vaikka kuinka olisi ja esittäisi vahvaa. Heikkous paikassaan on vallan hyvä asia. Ei kai tämä elämä pelkkää suorittamista ole.
Ja aloittaja kyllä ajatteli lapsen silmin asiaa, sydämellä. Mitä se pieni ihminen päässään miettii...mihin mun koti katosi, miksi nuo toiset lapset saavat olla mun isän/äidin kanssa aina ja minä vain joskus? Selitäpä onnellisuuden huumassasi pienelle se rakentavasti.
Samaa minäkin olen miettinyt.
Miltä se lapsesta tuntuu kun on aika lähteä esim. isäviikonloppua viettämään ja koko muu perhe jää kotiin viettämään perheviikonloppua, vanhemmat ja uudet lapset? Vain yksi kiikutetaan muualle siksi aikaa. Siitä viikonlopusta sitten puhutaan vielä maanantainakin miten käytiin viikonloppuna siellä ja täällä, tehtiin lumilinnaa, syötiin tai leivottiin, katsottiin hauskoja kotivideoita, isäpuoli hassutteli, tehtiin maja, pidettiin hauskaa. Yksi vain jätettiin ulkopuolelle siitä riemusta, halusi tai ei, ja näin käy joka toinen viikonloppu. Ja vain sen vuoksi, että hänellä ei ole enää yhtä omaa perhettä ja koska aikuiset ovat päättäneet niin.
Ehkä tämä entinen lapsi lähti sinne viikonlopun viettoon toki mielelläänkin, mutta kyllä ehkä sisimmässään voi kokea melkoista ulkopuolisuutta. Entäs jos olisikin halunnut jäädä kotiin lepäämään tai leikkimään tai viettämään aikaa muun perheen kanssa? Mitäs silloin tehdään? Lapsi joutuu siis tavallaan kodistaan muualle joka toinen viikonloppu vain sen takia, ettei vanhemmat saaneet suhdettaan toimimaan tai valitsivat puolisonsa laput silmillä.
Itse tunnen kaksi tällaista tapausta, että lapsia surettaa kun muu perhe saa jäädä kotiin ja he joutuvat lähtemään isälleen, vaikka muulla perheellä olisi muita kivoja suunnitelmia. Isäänsä toki rakastavat ja siellä viihtyvät, mutta ovat lähdön hetkellä tosi mustasukkaisia ja kateellisia puolisisaruksilleen kun he saavat jäädä. ihan sairasta ja kyllä käy niin kovasti sääliksi. jouluistakin ovat joka toisen pois, halusivat tai eivät. Muu perhe ja uudet sisarukset sitten jäävät juhlimaan perheen kesken. Mikä aikuisia vaivaa?!
entinen lapsi HAH lissu !
Vanhemmilta toivoisi sen verran vastuuntuntoa, että huolehtisivat yhteistuumin yhdessä tehdyistä lapsistaan kunnes nämä aikuistuvat.
Perhepinnarit vastuuseen holtittomuudestaan. Paljon pienemmistäkin mokailuista joutuu vastaamaan käräjillä.
Ihme jeesustelua.
Miltä lapsesta tuntuu? No meillä ainakin lapset sanoivat molemmat että hyvä kun erositte ei tarvi enää kuunnella riitelyä. Ja kun niiltä on jotkut vajakit kyselleet että olisko ne halunneet että isi ja äiti palaa yhteen niin ova toikein säikähtäneet että ei ikinä. Ja kun perheeseen tuli uusi aikuinen niin lapset sanoivat että siistiä kun on taas 2 aikuista. Että näin meidän lapsilla. Ennen eroa oli psyykkisiä ongelmia, kehityshidastumaa yms. Vuosi erosta niin pärjäsivät koulussa erinomaisesti ja todettiin että ovat kehityksessä ikäistään edellä. Ovat onnellisia, hyväntuulisia, vilkkaita lapsia ja meillä on ihana, tervepäinen, ehjä uusperhe jossa on sun mun ja meidän lapsia. Tervetuloa meille katsomaan kuinka lapset voi huonosti :D Säälittelyn ja epäasiallisuuksien sijaan voisi tutustua uusperheisiin ja heidän lapsiinsa. Monta ydinperhettä kyllä tiedän missä lapset voi huonosti, mutta ne jutut on niin helppo piilottaa "perheen" taakse. Ydinperhe on muutenkin historiassa lyhyt ja ohimenevät vaihe joka ei ole koskaan vastannut todellisuutta. Ihan samanlaista älytöntä moskaa uusperheistä mitä oli pitkään yh-äideistä! menkää kotiin kasvamaan.
No jopas sulla on kummallisia lapsia!!! Vai otitko kenties moisen lauseen jostain lehdestä???
Meillä ainakin lapset oli pahoillaan, kun isä jätti ja valitsi perheenrikkojan. Sitä emme ole antaneet anteeksi, ja olemme tehneet selväksi, ettei mies tuo naisiaan meille emmekä me halua heitä mennä katsomaan. Siitä mies on tosi pahoillaan että lapsetkin hylkäsi nyt isän, muttai ei ajatellu että lapset oli aikanaan pahoillaan kun isä kkyllästyi heihin ja hylkäsi vaihtaessaan pereheenrikkojaan.
Mies kuvitteli että voisi kuulua vielä meidän perheeseen, mutta emme huolineet. Nyt mies itse kärsii vaikka luuli että me kärsisimme, mutta itse kaivoi itselle kuoppaa.
sinä lissu olet sekopää natsi, itsekäs, kaunainen ja sairaan katkera, olet aivopessyt lapsesi vihaamaan isäänsä.
Meidän (minun) lapsista ainakin tuntuu erittäin hyvältä ja sen he ovat sanonneet ihan itsekin ja kyselevät isäpuolensa perään, jos tämä lähtee työmatkalle. Yksikään ei ole valittanut.
No jopas sulla on kummallisia lapsia!!! Vai otitko kenties moisen lauseen jostain lehdestä???
Meillä ainakin lapset oli pahoillaan, kun isä jätti ja valitsi perheenrikkojan. Sitä emme ole antaneet anteeksi, ja olemme tehneet selväksi, ettei mies tuo naisiaan meille emmekä me halua heitä mennä katsomaan. Siitä mies on tosi pahoillaan että lapsetkin hylkäsi nyt isän, muttai ei ajatellu että lapset oli aikanaan pahoillaan kun isä kkyllästyi heihin ja hylkäsi vaihtaessaan pereheenrikkojaan.
Mies kuvitteli että voisi kuulua vielä meidän perheeseen, mutta emme huolineet. Nyt mies itse kärsii vaikka luuli että me kärsisimme, mutta itse kaivoi itselle kuoppaa.
Tän kirjoittaja on kyllä jotenkin sairas. Eihän isä lapsia jättänyt vaan SINUT. Ja näköjään ihan aiheesta. Huoltajuus pois tuollaisilta "äideiltä" joilla ei todellisuudentaju ja aikuisuus riitä ottamaan omien lasten etua huomioon. Toivottavasti lapset aivopesusta toivuttuaan aikuisena antavat "äidin" kuulla kunniansa ja antavat sinulle anteeksi että veit heiltä isän. Kostaminen voi tuntua kivalta jos on sairas päästään, mutta normaali ihminen jatkaa eteen päin ja keskittyy koston sijaan lasten hyvinvointiin. Kehottaisin hankkimaan sekä itsellesi että lapsille ammattiapua pikaisesti.
Tutkimusten mukaan vanhempien riitely on lapsille erittäin haitallista ja johtaa psyykkisiin ongelmiin. Ikävää että teillä jatketaan vielä eronkin jälkeen, oikein äidin toimesta. Ymmärtäisit edes hävetä.
Meillä on myös isäpuoli todella rakas ja täysipainoinen vanhempi, alttarillekin tyttö haluaa molempien isien käsipuolessa. Mutta meidän lapsia ei ole koskaan syyllistetty ja henkisesti pahoinpidelty aikuisten ongelmilla. Ei pitäisi olla lasten murheena aikuisten ihmissuhdesotkut tai mielenterveysongelmat.
.. häh!!! Aika omituinen asetelma, että kaksi miestä taluttaa tytön alttarille.. hm
Minä olin 10-vuotias kun vanhempani erosivat. Ennen eroa kuuntelimme siskoni kanssa nurkan takana vanhempiemme riitelyä salaa, itkimme ja välillä huusimme "lopettakaa" peloissamme. Väkivaltaa ei ollut (kerran jotain sen suuntaista kyllä), mutta ainainen riitely oli ihan kamalaa.
Kun vanhempamme erosivat, se oli minulle hieman sekava tilanne. Toisaalta olin iloinen, että riitely loppui. Toisaalta äiti itki ja isää näki harvoin. Kun se pahin aika erosta meni ohi, tilanne rauhoittui ja uuteen elämään sopeutui hienosti. Aika nopeasti ilahduin kun huomasin, miten paljon iloisempi, vapautuneempi ja rennompi äidistäni tuli. Hän oli oma itsensä, aivan ihana ihminen.
Isääni näin säännöllisesti. Hänellä oli heti alusta asti uusi naisystävä (oli kait tuo ollut pidempään jo vanhempieni ollessa naimisissakin). Tiesin, ettei äitini voinut sietää kyseistä naista, mutta äitini aina muistutti minulle, että minä saan kuitenkin hänestä pitää. Ja niin minä jollain tavalla pidinkin. Kyllä hän osasi olla ihan hauska ja mukava minua kohtaan, vaikka jollain tasolla myös ymmärsin mikä hänen osuutensa erossa oli ollut. Tulimme juttuun siis ihan ok.
Tuolla naisella oli myös lapsi, joka asui siis pysyvästi isäni luona. Jollain tasolla olin välillä kateellinen hänelle, mutta oikea ongelma oli siinä, että isäni ei itse ottanut minuun tarpeeksi yhteyttä. Saatoin nähdä häntä vain kerran kuussa, jos sitäkään. Isäni oli kuitenkin oikein kiva isä, joten mielellään olisin hänen kanssaan enemmänkin ollut. Se harmitti siis... Mutta minut oli pienestä asti opetettu kunnioittamaan muita ihmisiä, joten katkera tai kärttyinen en ollut kenellekään. Isäni touhua vain harmittelin varsinkin teini-iässä. Puhun isästäni menneessä muodossa siksi että hän on kuollut. En siksi, että hän olisi muuten kadonnut elämästäni a'la lissu. :)
Äitini tapasi noin vuosi eron jälkeen uuden miehen. Ihastuin mieheen myös heti ja tulimme aluta asti hienosti juttuun. Hän on ollut minulle koko sen jälkeisen elämäni hyvin vahva isähahmo, joka on edelleen tiiviisti elämässäni mukana ja erittäin tärkeä ja läheinen minulle. Hän on minulle rakas perheen jäsen. Hänellä ei ole lapsia, joten "arkikodissani" minun ei koskaan tarvinnut jakaa mitään "vieraiden" lasten kanssa.
En koskaan tuntenut olevani ulkopuolinen, jos vaikka äitini ja isäpuoleni tekivät jotain kivaa silloin kun olin isäni luona. Tottakai oli kivaa olla isän kanssa, ja sielläkin tehtiin jotain mukavaa. Toisinaan saatoin olla kateellinen kun isä oli reissussa äitipuoleni ja velipuoleni kanssa, mutta vastapainoksi hän sitten saattoi lähteä minun kanssani kaksi jonnekin. Ja toisinaan mentiin koko porukka.
Kyllä aikuiset voivat hyvin paljon vaikuttaa siihen, miten lapsi eroon ja uusperheisiin sopeutuu. Jos uudet kumppanit ottavat lapset hyvin vastaan, omat vanhemmat osaavat edelleen osoittaa, miten rakkaita ja tärkeitä lapset heille ovat ja lapset osaavat vastavuoroisesti kunnioittaa uusia perheenjäseniä, niin sopeutuminen voi olla kokolailla kivutonta. Toisaalta olin itsekin ihan iloinen, että sain velipuolen, jonka kanssa sai välillä kinata. :D Minulla oli ydinperheestäni vain siskoja. Veljen kanssa touhuaminen oli ihan erilaista ja sain myös olla isosisko, jota en ollut koskaan ennen ollut. Toisaalta isäpuoleni on tuonut elämääni todella paljon hyvää! Samoin äitini elämään.
Nyt olen itse äitipuoli ja haluan tehdä kaikkeni, että perheemme lapsilla olisi aina tervetullut ja kotoisa olo meillä. Me perheen aikuiset olemme alusta asti puhuneet yhteisestä taloudestamme meidän kaikkien kotina (vaikka lapset meillä eivät jatkuvasti olekaan) ja lapset itse ovat alkaneet avoimesti puhua meistä perheenä. Heillä on kaksi kotia ja kaksi perhettä ja hyvillä mielin tuntuvat aina molemmissa olevan. Kolme vuotta tätä on pyöritetty ja väittäisin, että ainakin meidän katon allamme eletään hyvin normaalia arkea. Välillä iloista ja kuplivaa, välillä sitä harmaampaa siivouksineen ja läksyineen.
No tiedän tapauksen, jossa naisella on kolmen eri miehen kanssa jo lapsia, nyt löysi uuden miehen helmikuussa :( ja kuulemma hakevat jo yhteistä taloa. Pakko ihmetellä mitä naisen mielessä liikkuu, isät ja isäpuolet vaihtuvat kilvan ja miten kukaan VOI ja uskaltaa tuollaisen menneisyyden kokenaana ostaa heti yhteisen talon miehen kanssa, jonka kanssa seurustellut vasta kuukauden päivät (toki olivat tunteneet jo kauemmin, mutta silti)!!
Yhtään ei ajatella lapsia ja ovat muutenkin kummatkin neuroottisia urheilun harrastajia, ja naiselle urheilu on ykkösasia, sen jälkeen vasta tulevat lapset.
Heitänpä oman tarinani tähän kekoon.. erosta nyt n 5kk ja kävi ilmi että x oli aloittanut suhteen n2kk siitä kun muutin pois kotoa. hankin asunnon nimenomaan x pyynnöstä jotta voin olla lähellä lapsiani ja he voivat tulla luokseni miten huvittaa ,autan harrastuksiin viemisessä jne. olimme viime viikolla lastenvalvojan luona sopimassa tapaamiset ja elarit taas vuodeksi eteenpäin. samassa tilanteessa kysyttiin onko tapahtumassa perhesuhteissa jne muutoksia kumpikin vastasi ei. allekirjoitin x :n luottaen hyvin löuhän tapaamissopimuksen kun nämä tapaamiset on tähänkin asti toimineet. Ulospäästyämme hän veti moukarilla otsaan, kertoi olevansa rakastunut ja muuttavansa n 120km päähän lasten kanssa.. Tämä tarkoittaisi lasten koulujen ,hoitopaikkojen ja ystäväpiitin totaalista muuttumista. lisäksi X:n turvaverkko olematon kyseisessä kylässä vain miehen X:vaimo joka asuu samassa pihapiirissä ja tämän vanhemmat!! myös tällä miehellä on ero kesken ja 2 todella pientä lasta. pahallta tuntuu ajatus että lapseni sotketaan uusperhe kuvioon kun erosta nyt vajaa 5kk.. no ex näkee vain miehen omaisuuden ja omakotitalon jne. sanoi vain että laoset ovat onnellisia jos hän on... toivoisin asiallisia kommentteja tähän. rupean olemaan aika loppu henkisesti enkä jaksaisi kuunnella vttuilua vaan raentavia kommentteja tai muiden tarinoita..
olisit ajatellut sitä erotessa
Mulle ei paljon annettu mahdollisuutta,x otti eron en mä!
Uskon että todella pahalta. Mutta lapsi ei uskalla sitä kertoa ääneen. Jos hän on menettänyt isän kokopäisesti, niin aivan varmaan menettää lopullisesti jos avaa suunsa.
Kukaan ei välitä miltä lapsesta tuntuu, lapsihan sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen. Niinpä koska on pakko.
Lapsen oletetaan jaksavan muuttorumbaa joka viikko, jaksaa kuunnella uusnaisen haukkuja, jaksaa siivota kahta kotia, jaksaa käydä koulua, jaksaa jaksaa... lapsi jaksaa kun on pakko.
Nyt näkyy ne jäljet, koskaan aiemmin ei ole ollut näin paljon mielenterveyslapsia, joilla asiat on todella huonosti.
Me jotka synnyimme 50-70 luvulla, meillä oli asiat hyvin, suurin osa meidän vanhemmista ei eronnut eikä lasta pakotettu muuttamaan kodista toiseen. Osalla omat vanhemmat ovat edelleen yhdessä.
Ottakaa heistä oppi, ei se vaihtamalla parane, pahenee.