Olen nyt päättänyt luovuttaa ja hyväksyä että olen ikuisesti masentunut. Terapia,lääkkeet ei auta. Aion elää erakkona kunnes saan rohkeuden tappaa itseni. ei enää lekureita jotka valehtelevat että parantuminen mahdollista vaikka hoidon vaikutus olematon! olenko ainut joka pannut hanskat tiskiin?
Luovuttaneita?
Parantumaton564
22479
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Joskus käy niin kun lakkaa oikein yrittämästä ja ponnistelemasta että rentoutuu ja jää vapaalle: Kuluu jonkin aikaa, niin huomaakin että tässähän on menty jo kovin matkaa kuin itsestään ja eihän tämä enää niin ylivoimaiselta tunukkaan.
Jospa se ei olekkaan luovutus vaan jonkinlainen löysähdys.
Ja kirjoittelehan vain elämästäsi meidän kaikkien yhteiseksi iloksi.
Olen myös myöntänyt itselleni, että minulla on lopun ikääni tämä masennus, muodossa tai toisessa. Mutta yllättäen se olikin vapauttava toteamus. Näillä eväillä mennään, sille ei voi mitään. Nautin täysillä hyvistä päivistä ja olen huonoina päivinä masentunut, koska mulla on oikeus siihen.
Minä kävin vuoden intensiivisessä kuntoutuksessa ja nyt jatkan kuvaterapian muodossa ainakin tämän vuoden loppuun.
Minulle ei ole kukaan lääkäri luvannut täydellistä parantumista, päinvastoin.
Olen pannut hanskat tiskiin masennuksen suhteen, mutta en elämän suhteen. Meitä masentuneita, työkyvyttömiä, mutta auta-armias ihania ihmisiä on täällä pilvin pimein. Yritä löytää meidät.... Paljon voimia siulle!
En usko että oloni paranee enää.olen kuitenkin osittain jo tottunut tähän. Välillä on romahduksia, pääosin tasaista. Haluaisin kuolla ja se toive vahvistuu vuosi vuodelta . En voi kuolla vanhempien takia. Välillä tuntuu kuin olisin vankina omassa elämässä.
joskus mietin että pitäisi repäistä ja ottaa riskejä. Ei kai lopputulos voi olla paljon nykyistä pahempi? Mutta kai jos kykenisin tuohon en olisi masentunut...
en osaa edes nauttia pienistä asioista. Olen sokea kaikelle hyvälle. Masennus on kuin näkymätön syöpä ja taidan olla ontoksi nakerrettu.
Et ole ontoksi nakerrettu, sinun toteamuksesi riskien otosta paljastaa nimittäin että sinulla on haaveita ja toiveita toisenalaisesta, rohkeammasta elämästä. Toivon sinulle kaikkea hyvää!
Itse ajattelen, että voi olla että en koskaan parannu psyykkisistä sairauksistani täysin masennus sekä persoonallisuushäiriöitä yms. Mutta ajattelen, että niiden kanssa voi oppia elämäään. Ennen tavoittelin sitä, että palaan töihin ja rupean elämään omassa mittapuussani normaalia elämää. Nyt sain hiljattain pysyvän työkyvyttömyyseläkkeen, joka aluksi oli todella kova paikka. Tuntui kuin olisi menettänyt kaiken. Nyt ajattelen, että se on uusi mahdollisuus. Voin rakentaa elämääni rauhassa niillä voimavaroilla mitä minulla on. Uskon, että jonakin päivänä elän laadukasta elämää sairauksieni kanssa tai ilman.
Samoin kun joku edellisistä kirjoittajista sanoi nautin täysillä hyvistä päivistä ja huonot koitan hyväksyä tietäen, että hyviä päiviä on taas tulossa. Ei aina ole helppoa, mutta halua ja usko parempaan on.
Haluaisin kysyä kaikilta, onko teillä mitään kiinnostuksen kohteita?
En todellakaan tiedä, onko vaikeasti masentuneilla mitään laajasti yhteistä piirrettä. Paitsi tietysti negatiivisuus ja näköalattomuus, joka ei tunnu millä lähtevän pois.
Minulla suurin ongelma on ollut kiinnostua mistään aidosti, kun elämä tuntuu suorittamiselta ja kilpailulta. Asiaan vaikuttaa tietysti oma taustani: päähäni on taottu 9-vuotiaasta lähtien matemaattisluonnontieellisten asioiden osaamisen tärkeyttä ja himosuorittamista kaikilla elämänalueilla. Lisäksi mielisairas isänmaallinen antikommunistinen kasvatus tuntuu vieläkin selkäytimessä.
Vaikea olla näkemättä elämää verisenä kilpailuna, sotana ja suorittamisena.
Ehkä lopultakin olen löytänyt kiinnostavia asiota. Niitä on aika monta. Oikeastaan kaikki muu on kiinnostavaa paitsi joukkuepelit ja maanpuolustus. Joukkepeliin ei ole lahjakkuutta ja maanpuolustus on natsien hommaa. Kaikki muut elämänalueet ovat ihan jees. Vuorovaikusammatteihin en kykene. Itsensä työllistäminen on melkoinen haaste kyllä. Kenties eläkkeelle tai kenties työelämään -- saapa nähdä.
Niinpä, yhteiskunta vaatii, vanhemmat vaativat, ei ihme jo siinä hulluksi tulee, missään saa olla rauhassa.
Vanhemmat tekevät karhunpalveluksen lapselleen killotamalla omia egojaan lapsen avulla.
Mulla on tällä hetkellä liikunta mistä saan mielihyvää. Kaikki asiat menee kyllä helposti ylisuorittamiseksi.
Rakastan kirjoja ja valokuvausta. Olen lukenut aina, nyt en pysty keskittymiskyvyttömyyden vuoksi lukemaan ja valokuvauskin tuntuu mahdottomalta. Mutta odotan sitä päivää, että voin taas uppoutua kirjojen maailman. Olen myös hyvin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, kuulun puolueeseen. Lisäksi ihmisoikeudet ovat lähellä sydäntä sekä luonnonsuojelu, mutta en pysty näihin asioihin paneutumaan sillä voimalla millä haluaisin, koska virta ei riitä.
Jonakin päivänä toivon kuitenkin tekeväni vapaaehtoistyötä ehkä maahanmuuttajien parissa sekä olevani poliittisesti aktiivisempi. Sen aika vaan ei ole vielä.
Jaksakaa ystävät tämä tauti ei taltu helpolla- Ottakaa kaikki apu vastaan olkaa valmiit menemään vaikka psykiatriseen sairaalaan(hyvä paikka kun saa tutkiskella ja miettiä mennyttä ja tulevaa sekä itseään rehellisesti, rauhassa ja TURVASSA) itse olen käynyt 4 kk ja 2vko "hoitokäynnit" . Vaikea tie mutta nyt lääkkeillä pärjännyt 2½v ja täysillä t5yöelämässä(21V jälkeen). Matkalla on ollut ylä ja-alamäkeä mutt aToivon teille sydämenipohjasta asti jaksamista.
Sama täällä...mutta vaikka olen usein ollut itsetuho-mietteissä, en viimein sitä uskalla tehdä. Syitä siihen on niin monia. En nyt erittele niitä tässä.
Mulle sanoi kerran yks "masennus-veteraani" ihan suoraan, ettei nämä mielen sairaudet parane. Hän myös sanoi, että hoitajatkin tietävät sen, mutta eivät sitä viitsi aina myöntää. :/ Vaikka parantuisikin, niin alttius ja uusiutuvuus-riski pysyy idioottivarmasti.
Muakin on kuntoutettu, lääkitty, hoidettu, tutkittu ja tehty vaikka mitä. Tulos on tämä: sairasloma tälläkin hetkellä. Siihen vielä päälle kaikenlaisia kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä, niin kysynpä vaan: Miten voisinkaan kuntoutua? En mitenkään.
Silti taistelen vaikka välillä tunnen itseni pohjattoman masentuneeksi, surulliseksi, vihaiseksi ja vaikka miksi. Pitää ajatella niin, että periksi saa antaa sitten vasta kun sydänkäyrä on suora. Itse en kuitenkaan sitä sydänkäyrää suoraksi tee, kuten alussa jo mainitsin etten itsemurhaa voi tehdä. Eri asia sitten jos sekoaa täysin ja ei enää hallitse itseään...
"" Mulle sanoi kerran yks "masennus-veteraani" ihan suoraan, ettei nämä mielen sairaudet parane. Hän myös sanoi, että hoitajatkin tietävät sen, mutta eivät sitä viitsi aina myöntää. :/ Vaikka parantuisikin, niin alttius ja uusiutuvuus-riski pysyy idioottivarmasti. ""
Isolla rahallakaan niitä ei välttämättä voi korjata.
Tietysti onhan täälläkin liikkeellä syvän masennuksen diagoosilla kulkevia ihmisiä. Mutta hyvähän se on jos jotkut heistä parantuvat.
Mutta ei sieltä suosta nouse, jos sinne pohjaan on tallottu 7-vuotiaasta lähtien, ja nöryytys jatkuu kolmeen kymppiin. Ja jos vielä geeneissä on taipumusta sairauteen.
Vıttu se itsetuho on sairaus ja aina putkahtaa sieltä ennen pitkää. 16-halusin kuolla. 26-v sama. 36-vuotiaanakin mietin, uskallanko hypätä.
Propaganda väittää, että masennuksesta voi parantua. Niin varmasti voikin, mutta propaganda ja hoito-ohjeistus ei muista mainita, että jotkut eivät parane.
Totuus on: vaikea masennus on sairaus joka seuraa mukana muodossa tai toisessa. En näe eroa epilepsian kanssa siinä suhteessa. Voidaan lievittää, mutta aina kaatuminen ja kuiluun tippuminen on hyvin hyvin todennäköistä. Kuolevat nuorempana kuin muut.
Se on vıttu sairaus kun tulee putoamisen tunne maahan ja sitten selkäytimestä käsky: HYPPÄÄ HYPPÄÄ!
Kaikki nykyajan lääkkeet ja vanhan ajan lääkkeet ja kalliit vıttu terapiat kokeiltu 20 vuoden ajalta saat4na. Kelan korvauksella ja ilman.
Niin missä se "nykyaika" näkyy? Nykään tiedetään , nykyään hoidetaan, nykyään tunnistettan, blaa blaa blaa. "Nykyaika" oli 1995, se oli 2005, ja sitten 2012. Uutisia: ei ole mitään masennuksen hoidon nykyaikaa.
"" Muakin on kuntoutettu, lääkitty, hoidettu, tutkittu ja tehty vaikka mitä. Tulos on tämä: sairasloma tälläkin hetkellä. Siihen vielä päälle kaikenlaisia kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä, niin kysynpä vaan: Miten voisinkaan kuntoutua? En mitenkään. ""
Mielestäni Suomessa on aivan hullua kun kuntoutumisella tarkoitetaan tulemista joksikin suorittavaksi robotiksi, joka mikrosekunnissa käsittelee informaatiota ryhmätöissä työelämässä.
US Puheenvuorossa oli että Suomi on erikoisuus: sekä läntisessä että itäisessä naapurissa työntekoon suhtaudutaan rennommin.
Lännessä pääsee mukaan yhteiskuntaan vaikka aivokapasiteetti olisi vain 80% maximista. Suomessa mennään taivaaseen työn ja täydellisyyden kautta.
"" Silti taistelen vaikka välillä tunnen itseni pohjattoman masentuneeksi, surulliseksi, vihaiseksi ja vaikka miksi. ""
Niinpä......
"" Pitää ajatella niin, että periksi saa antaa sitten vasta kun sydänkäyrä on suora. Itse en kuitenkaan sitä sydänkäyrää suoraksi tee, kuten alussa jo mainitsin etten itsemurhaa voi tehdä. ""
Pitää vain jaksaa säilyä hengissä.
"" Eri asia sitten jos sekoaa täysin ja ei enää hallitse itseään... ""
Ei pitäisi ajatella noin.
En välttämättä toivu koskaan, mutta jos päästäisivät edes eläkkeelle, niin sekin jo voisi oloani helpottaa.
KELA pistää kampoihin minkä ehtii.
http://www.masennussattuu.fi/
Itse kun on suurimman osan elämästään tullut eläneeksi "heikot sortuu elon tiellä,
jätkä sen kun porskuttaa" mantrojen seassa vauvasta lähtien, niin ei edes osaa
mielessään hahmotella täältä poistumista oman käden kautta. Ehkä ennemminkin
tiedostamattaan ajautuu esim.alkoholin suurkuluttajaksi, epäterveellisten elämäntapojen orjaksi. Tappaa ikäänkuin pitemmän kaavan kautta kuitenkin
itseään samalla lopputuloksella, seurauksena ennenaikainen lähtö täältä.
Aika näyttää. Näihin mantroihin liittyen, monellakohan meistä on, tai on ollut
semmoinen ympäristö missä lausahdukset "Ite söit ittes läskiksi, turha ruikuttaa
jos sitten vaivojakin kertyy" tai "mee töihin vätys"tai "samanlaista se on täällä
ollut muillekkin, mitäs siinä valitat kestovalittaja", tämmöistä yhen sortin
henkistä väkivaltaa? Pahinta lienee jos kotiolot lapsesta lähtien semmoiset?
Minkälaiset vihantuntemukset niistä jää, jääkö menneisyyden vangiksi?
Ehkä jää itsekkin toistamaan jotakin toisten elämää, jollain tapaa päänuppiin
"ohjelmoitua" mallia, haitallistakin. Tulee eletyksi jossain ihmekuplassa, missä
ei oikeastaan näe muita. Elämä vilistää ohi turbokaistaa oikealta ja vasemmalta,
kunnes sitten alkaa vanhuus häämöttää, jää vain taivastelut että näinkö tässä
kävikin. On meitä paljon täällä, samassa jamassa, itte kukin jatkaa tavallaan.
Koitetaan jaksaa.
"""" Itse kun on suurimman osan elämästään tullut eläneeksi "heikot sortuu elon tiellä, jätkä sen kun porskuttaa" mantrojen seassa vauvasta lähtien, niin ei edes osaa mielessään hahmotella täältä poistumista oman käden kautta. Ehkä ennemminkin
tiedostamattaan ajautuu esim.alkoholin suurkuluttajaksi, epäterveellisten elämäntapojen orjaksi. Tappaa ikäänkuin pitemmän kaavan kautta kuitenkin itseään samalla lopputuloksella, seurauksena ennenaikainen lähtö täältä. """"
Tuossa on jotakin samaa, mitä minäkin olen ajatellut.
Uskon erittäin vahvasti, että alkoholin suurkulutus on yksi tapa paeta sietämätöntä henkistä umpisolmua, jota ei ponnistuksista huolimatta saa auki. Mielenterveys jos on kuralla, ei ehkä millään rahallakaan saa noita umpisolmuja auki. Pikemminkin mieli on niin palasina, ettei solmuja pysty edes paikantamaan.
Itse jostain syystä en ole taipuvainen alkoholin juontiin, mutta tapoja paeta umpikujaa on ehkä kymmeniä.
Itse asiassa yksi kokenut psykiatri sanoi: "sinne samaan sielun mustaan aukkoon ne menevät kaikki... alkoholi, ylensyönti, pelaaminen, porno... kaikki". Jotenkin tuo on niin harvinaisen totta. Kun kaikki yritykset epäonnistuvat eikä uusia ideoita keksi, on helppo paeta noihin.
Yksi pakotie on muuten sekin, että huutaa kaiken maailman ongelmien olevan alkoholistien, sivarien, älykköjen ja kommunistien syytä.
Siispä kaikki, jotka halveksivat narkkareita yms... saavat elinvoimansa vihaamalla jotakin tiettyä ihmisryhmää. (Toki epäkohdat on syytäkin korjata, esim. rikoksesta on syytäkin rangaista jne jne)
"" Aika näyttää. Näihin mantroihin liittyen, monellakohan meistä on, tai on ollut
semmoinen ympäristö missä lausahdukset "Ite söit ittes läskiksi, turha ruikuttaa
jos sitten vaivojakin kertyy" tai "mee töihin vätys"tai "samanlaista se on täällä
ollut muillekkin, mitäs siinä valitat kestovalittaja", tämmöistä yhen sortin
henkistä väkivaltaa? ""
Minulla ainakin on jotain tuollaista ollut. Mutta tuollaista vastaan kenties voi taistellakin. Kaikkein pirullisinta on taistella sellaista isää vastaan, jolla on terävä kieli, ja joka antaa ymmärtää minun olevan tyhmä ja osaamaton.
Siis vaikka opiskelisi jotain, ruokapöytäkeskustelussa isä antaa ymmärtää minun olevan tyhmä ja osaamaton.
Kolmekymppiseksi asti vain odottaa, että isä ei enää koskaan hymyilisi ivallisesti epäonnistumisille. Mutta aina se pilkan hetki sieltä tulee.
Niinpä siinä sitten lopulta oppii olemaan yrittämättä tosissaan mitään todellista.
Isän, jonka olisi pitänyt kannustaa ja auttaa minua löytämään parhaat lahjakkuuteni, nauraa ja pilkkaa. Kun huudan takaisin... ei se mitään auta. Aina tulee se hetki, jolloin minulla tehdään selväksi, että olen kelvoton.
"" Pahinta lienee jos kotiolot lapsesta lähtien semmoiset?
Minkälaiset vihantuntemukset niistä jää, jääkö menneisyyden vangiksi? ""
Menneisyyden vangiksi jää kyllä. Aika ajoin palautuu mieleen se ivallinen mielisairas nauru ja huuto, jota teininä koin. Saatan soittaa isälleni, ja sitten isä vain sanoo yrittäneensä kasvattaa minua tai väittää minua tottelemattomaksi.
Isällä on kuulemma lääkärin diagnoosi jostain kaksisuuntaisesta.
Naisiin tutustuessa tulee mieleen muistikuva isän pilkallisesta suhtautumisesta nuorten seurusteluun. Noh, enää en ole nuori.
Oikeastaan mitään naisiin tutustumista ei ole, sillä olen vain pelokas ihmisraunio miehen ulkokuoren sisällä. En ole mies. En tiedä kuinka miehen pitää käyttäytyä.
Menneisyyden vangiksi jää, koska satojen tuntien keskustelut päätyvät aina samaan lopputulokseen: isän mielestä minä vastaa kysymyksiin ja en ole tottelevainen. No, minä taas sanon, miksi vastaisin kysymyksiin, kun jokainen vastaus on aina väärin.
"" Ehkä jää itsekkin toistamaan jotakin toisten elämää, jollain tapaa päänuppiin
"ohjelmoitua" mallia, haitallistakin. Tulee eletyksi jossain ihmekuplassa, missä
ei oikeastaan näe muita. ""
Tämä on niin totta! Se on s44t4nan pirullista, kun aavistaa elävänsä kuplassa, muttei voi oikein hahmottaa, missä se kuplan ja ulkomaailman raja kulkee.
Usein tuntuu ettei tästä hulluudesta pääse millän terapialla ja lääkkeellä. Sitten tulee halu hypätä jonnekin kuolemaan ja melkein ryntää kotiovesta ulos. Sitten säikähtää ja huojentuu. Aina uusi yritys. Kuin eläin häkissä.
18-vuotiaana halusin kuolla.
36-vuotaana haluan kuolla.
Siinä välissä olen yrittänyt toteuttaa jotakin miehen roolia. Epätoivoisesti olen yrittänyt miettiä, kuinka miehen tulee käyttäytyä. Miten miehen kuuluu toimia? Miten ollaan oma itsensä?
18-vuotiaana minulle sanottiin: parantumisennuste on hyvä, elämä edesssä. Miksi hoitokoneisto antaa ennusteita? Miksei hoitokoneisto vain sano "koita jaksella". Olisi rehellistä.
Aina olen halunnut parantua, mutten osaa kuvitella, mitä se parempi elämä on.
"" Elämä vilistää ohi turbokaistaa oikealta ja vasemmalta,
kunnes sitten alkaa vanhuus häämöttää, jää vain taivastelut että näinkö tässä
kävikin. ""
Hätä on aivan suunnaton, kun tämän tajuaa.
"" Elämä vilistää ohi turbokaistaa oikealta ja vasemmalta,
kunnes sitten alkaa vanhuus häämöttää, jää vain taivastelut että näinkö tässä
kävikin. ""
Tuosta piti vielä jotain jatkaa........
Ajatus turbokaistasta on h€lv€tillinen: 18, 19, 20, 21, 22...... 34, 35, 36, 37, 38, 39, 40, 41!
Niin kutsutussa normaalissa elämässä on merkityksiä paljonkin kuten esim. ammatillinen kehittyminen ja pariutuminen.
On vain siedettävä se, että on jotenkin yhteiskunnan ulkopuolella, vaika toistaiseksi raha riittää ihan hyvin kunnolliseen ruokaan ja bussilippuun ja satunnaiseen pizzaan/kahviin. Vuokra on aivan saatanan korkea, muttei ole oikeastaan ketään aikuistakaan, joka neuvoisi talousasioissa. En vaan jaksa opetella kaikkia asioita kirjoista, netistä ja radiosta. Viime viikkoina en ole päässyt kotoa liikkeelle. On hirveä läjä juttuja, jotka pitäisi jaksaa taas opetella ja hoitaa yksin.
Vıttu! Kaikki kaverit ovat nyt perheenisiä ja elämä tasaista.
Työelämää ei tietenkään ole. Pitää vain hyväksyä yhteiskunnnan kirjoittamattomat säännöt, joiden mukaan työelämä on ryhmätyötaitoisille määrätietoisille nuorille terveille virheettömille ihmisille.
Itse en ole koskaan ollut nuori ja virheetön. Alle 30-vuotiaana:
- leikkauspöydälle puukotettavaksi pariin kertaan
- lääkkeitä ja pöpilää 4 kuukautta
- rajuja paniikkikohtauksia
- toisia lääkkeitä, vääriä lääkkeitä, ei mitään lääkkeitä
- hoitokoneiston ja psykoterapioiden sietämistä
------>>>> täydellinen miehisen kunnian menettäminen.
Lisäksi olen 7-vuotiaasta lähtien saanut isän suusta kuulla olevani tyhmä ja osaamaton. Mihinkään itsenäisen elämän alkuun en ole edes päässyt, kun lähisuku on suunnitellut elämäni minun puolestani!
Pikkuveli on nykyään lääkäri. Kun olin lukiossa, neuvoin hänelle muutaman fysiikan laskun ja matemaattisen tempun. Nyt hän on ensiapulääkäri ja aivovammojen spesialisti.
Minulle taas tehtiin hyvin selväksi, etten osaa matematiikka enkä fysiikkaa enkä ole muutenkaan kunnon ihminen. Minusta ei kuulemma ollut sotilaaksi eikä urheilijaksi.
Minä en olen mitään. Olen pelkkää sairaalajätetttä ja täysi ihmissaasta vailla miehisyyttä.
Vıtuttaa olla sosiaalitanttojen halveksunnan kohteena vaikka olen fyysisesti terve 36-mies. Todennäköisesti sairastun pian stressin vuoksi, jolloin voin sanoa goodbyet nuoruudelle ja ruumiinterveydelle.
Taloudellinen riippuvuus Kelasta ja lähisuvusta turhauttaa. Tämä on niin nöyryyttävää, etten oikeasti tiedä hyppäänkö sinne junan alle vaiko en.
Kaikenmaailman pillereistä tai pillerittömyyksistä huolimatta en osaa ottaa rennosti ihmisten seurassa. Vıttu tämä ei lopu koskaan s44t4na.
Mutta todellakaan työelämään ei ole mitään asiaa vaikka tutkinnot olisikin hankittu, ellei työkokemusta ja näyttöä jostakin erikoistaidoista. Aivan s44t4n4 sama.
En keksi elämälle muuta tarkoitusta kuin harrastella jotain ilmaista tai halpaa. Minkään erikoisalan mestari en ole, joten työelämääkään ei ole.
ON se h€lv€tti kun tietää mitä loppuelämä tuo tullessaan: joutuu katsomaan kun yhä nuoremmat ja nuoremmat menevät turbokaistalla ohi niissä asioissa, joihin teininä minulla oli orastavia lahjoja. Nyt olen vain jokin s44t4nan kasvi joka juuri ja juuri jaksaa hengittää.
Ei se ole niiden nuorempien syy. Joillakin on vain kohtalona periä mielisairaus vanhemmilta... kirsikkana kakussa ja pisteenä iin päällä ankara henkinen eristys ja nöyryytys. Aivot ohjelmoituvat tulkitsemaan muiden eleet uhkaksi, pilkaksi ja huudoksi. Vaikka toinen puoli tajunnasta tietää, ettei minua kukaan oikeasti halua tappaa.
En tiedä onko tällaista muualla kuin Suomessa. Ihmiset elävät mökeissään ja kerrostaloissaan eristyksistä. Suuri osa ihmisistä kasvaa kieroon. Sitten se vielä perityy.
Onneksi en tule koskaan lisääntymään. Teen palveluksen ihmiskunnalle pysymällä erossa naisista. En halua levittää tätä pahaa oloa eteen päin. Kuka tahansa huumeveikkokin on parempi seurustelukumppani tai isäkandidaatti kuin minä.
Jaahas, joku muu on sitten varannut nimimerkin "tapsavaan". No ihan sama. Ei ole enää mitään mainetta menetettävänä. Terveisiä kotikaupunkiin tai sitten pilaijoille.
Eiköhän ole aika häipyä tässä vaiheessa suomi24:stä lopullisesti.
Minäkin olin jo ihan luovuttanut. Masennusta on jatkunut (vaikeaa) jo yli kymmenen vuotta, sen lisäksi on muitakin ongelmia (persoonallisuushäiriöitä jne). Ikää 24v ja elämä tuntuu jo ihan eletyltä. Psykologilla ramppasin vuosia harvaan tahtiin (minua ei siis otettu ikinä tosissaan kun psykologiaikojakin sain noin kerran kuussa). Terapiaa kokeilin, mutta se jäi kesken. Nyt olen ollut melkein vuoden osastolla ja kokeillut erilaisia lääkkeitä ja osallistunut eri toimintamahdollisuuksiin täällä, keskustelua omahoitajan kanssa on päivittäin ja tietysti muidenkin hoitajien kanssa saa jutella.
Olen saanut itsevarmuutta täällä, ja nyt olen saanut ajatuksen, että voisin lähteä opiskelemaan lisää. Aiemmin sanoin jatko-opiskeluille ehdottoman ein. Samoin työnteolle. Tuntui, etten jaksa yhtään mitään.
Masennnus on vieläkin vaikeana, mutta tämä tulevaisuuden suunnittelu piristää. Ehkä lääkkeilläkin on vaikutusta tähän, että pystyn taas unelmoimaan, eikä tulevaisuus näytä toivottomalta umpikujalta.
Olin todellakin jo luovuttanut ja hautonut itsemurhaakin, mutta nyt yllättäen koen opiskelun tai työnteon houkuttelevana. Vielä se ei ihan onnistu, mutta syksyllä ehkä. Nyt on jotain mitä odottaa.
Voi tietysti olla, että mielialani ailahtaa taas hurjasti miinuksen puolelle ja nämä unelmat hautautuvat, mutta olen päättänyt etten luovuta, sillä elämällä on varmasti vielä jotain annettavaa minullekin.
Toivottavasti muutkin luovuttaneet muuttavat mieltään luovutuksen suhteen ja löytävät elämäänsä ilon aiheita.
"Olin todellakin jo luovuttanut ja hautonut itsemurhaakin, mutta nyt yllättäen koen opiskelun tai työnteon houkuttelevana. Vielä se ei ihan onnistu, mutta syksyllä ehkä. Nyt on jotain mitä odottaa.
Voi tietysti olla, että mielialani ailahtaa taas hurjasti miinuksen puolelle ja nämä unelmat hautautuvat, mutta olen päättänyt etten luovuta, sillä elämällä on varmasti vielä jotain annettavaa minullekin."
En voi edes uskoa, että Minä kirjoitin tuon. Tätä vuoristorataa... Nyt olen taas vuorostaan sitä mieltä, että on aika luovuttaa. Pakko kohdata totuus silmästä silmään. Minusta ei ole mihinkään. En vain jaksa opiskella, en keskittyä. Töistä tulisi paljon poissaoloja ja saisin aina potkut. Onko loppuelämä karenssia kunnes kuolen asunnottomana nälkään? Vihaan näitä hetkiä kun mieli rymisee alas...
Ja haluan perua tuonkin kirjoituksen, että koulu ja opiskelu olisi jotain ilonaiheita elämässä! ("......Ja löytävät elämäänsä ILON AIHEITA".) Töistä ja koulusta en niitä saa. Työpaikkakiusausta, koulukiusausta... *huoh* Tänään taitaa olla taas pessimismipäivä.
Olkoon väärä asenne. En jaksa nyt välittää.
Pariutumisesta, perheestä, lapsista - lapsista pitäisi pystyä huolehtimaan, jaksaa
ja välittää, kyetä jotenkin elämään niin ettei ainakaan omilla toimillaan aiheuta
elämänaluille muuta kuin kurjuutta ja kärsimystä tulevassa elämässä. Pitkälle
eteenpäin. Pelkäänpä, että itse olisin nykykunnossani jälkimmäistä osastoa.
Jätän väliin. Äsch, p*skat mitä mää täälä mitään vaahtoamaan. Olen itse tottunut
jo tämän maailman p*skaan, mitä osaksi on tullut ja tulee varmasti jatkossakin
tulemaan. Täytyy koettaa luovia seassa. Tää suoli24 on todellakin semmoinen
paikka missä kohta joku anonyymi alkaa työntää moloa suoleen mutkan takaa. Eivät tuu koskaan omalla nimellään ja osoitteillaan aukomaan naamaansa, tekevät sen anonyymisti, kuitenkin varsin hyvin perillä henk. koht. asioista ollen. Vissiin haittaohjelmia hyväksikäyttäen, millä sitten seuraavat ja onkivat tietoja. Huvinsa kullakin.
Ylläoleville kirjoittajille, jos tosi tapauksia ootte, ehkä meidänlaisten kannattaisi
pitää yhtä, vaihtaa kokemiamme tarinoita, ehkä kokea jonkisortin yhteenkuuluvuuden tunnetta, jos siitä ois vaikka apua. Itse en pysty enää
kokemaan vastaavaa turbokaistaa ohimenneiden kans, ei vaan ole enää mitään
yhteistä, heidän todellisuudellaan ei vaan ole enää mitään tekemistä oman
todellisuuteni kanssa. En vaan enää tiedä onko tää suoli24 oikea paikka ja tämä
yhteydenpitotapa sovelias. Täällä tulee todellakin moloa mutkantakaa piilosta
suoleen. Toimintatapa viittaa teiniräkäläjiin.
Kuule, ala juomaan pakuriteetä ja syömään valkosipulia. Lisäksi laita jugurttiin kolme tippaa eteeristä teepuuöljyä ja 5 tippaa timjamiöljyä ja sekoita. Ennen nukkumaanmenoa mahtavasti auttaa! Ei tapa, vaan parantaa, lievittää kipuja.
En ole mikään nojatuolisaarnaaja mutta vaikeaan masennukseen ei auta kuin Jumalan löytäminen. SSRI:t ja MAO-estäjät ovat vain turrukkeita joilla yritetään saada ihmisestä kiltti ja helppo koneiston osanen. Eivät ne mitään paranna. Tai keskustelut terapeuttien kanssa. Sydämen haavat voi parantaa vain Jumala. Ja jos ei ole mitään hävittävää (niin kuin joistain ed. kirjoituksista voi päätellä) niin miksei sitten kokeilisi tätä?
Itse sairastan edelleen masennusta (jatkunut yli 10 vuotta) mutta iso J on auttanut enkä halua enää tappaa itseäni.
Ikävä kuulla, ettet ole saanut tarpeeksi tehokasta apua, mutta toisaalta ei se ole luovuttamista, jos tunnustaa tosiasiat. Ei kukaan ole vain terve tai vain sairas, ei masennus ole koko olemassaolo, et sinäkään ole vain luovuttaja tai itsetuhoinen. Ihmiset haikailevat jotain mielenterveyttä aivan kuin se olisi lottovoitto, joka joko on tai ei ole ja josta alkaisi jokin todellinen elämä...
Myös masennuspotilaan elämänlaatu voi kohentua, tai voi ainakin olla jaksoja tai päiviä, jolloin elämä on (niissä rajoissa jotka itselle ovat mahdollisia) aivan siedettävää. Tiedän, että masennusoireet voivat olla sietämättömiäkin (ne tuovat automattisesti itsemurhan mieleen, ei siksi että haluaisi kuolla, vaan siksi, että haluaa säästyä kärsimykseltä), ja olen kiitollinen jokaisesta harmaasta päivästä, jolloin tällaista ei ole.
Itse olen syönyt kohta yli neljännesvuosisadan lääkkeitä, terapiat ovat auttaneet oikean (järki-)asenteen löytämisessä tähän sairauteen, mutta vaikutus oireisiin - se on joskus ollut ratkaisevan suuri, mutta mennyt menojaan. Toisin sanoen joskus terapiasta lähtiessäni olen ollut vailla huolen häivää, mutta aina masennus on palannut ja ilman lääkkeitä mennyt mahdottomaksi sietää. Olen myös nuorempana saanut kuurin sähköshokkeja, joiden vaikutus oli mullistava, aivan kuin olisin syntynyt uudelleen. (Suosittelen vakavasti masentuneille.).
En tiedä ikääsi, mutta omalta kohdaltani voin sanoa pahimman masennuksen hellittävän kun ikää kertyy. Ei ole ikään kuin paineita olla jotain muuta kuin on, yltää johonkin elämässä, saada siitä kiinni ja löytää paikkansa, kuten nuorempana.
Niin, että parantumaton olen minäkin, mutta en koskaan pelkästään sairas! Minä olen minä.