Alan olla jo varma, että elämässäni on joku kirous. Kärsimyksiä ja koetuksia tulee yhä uudelleen. En halua kertoa niistä tarkemmin, mutta olen silti todella uupunut. Psykiatrinen hoitokaan ei paljon auta, eivätkä lääkkeet. Pysyvä eläke on tulossa, tiedän sen. Tuskin tästä enää työkuntoiseksi pääsee. Kuntoutustakin olen yrittänyt jo vuosia. Lisäksi olen yksinäinen ja monet inhoavat minua eri syistä. En koskaan olisi halunnut tällaista elämää, mutta elämä vihasi minua lapsesta asti sillä se lapioi paskaa jo silloin. Turha syyttää valittamisesta, kun on siihen aihettakin.
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Niin, itselläni on lapsuudessa kokemus sekä hylätyksi tulemisesta, oli alkoholismia, väkivaltaa tai sillä uhkaamista (ei suoraan minua kohtaan tosin, mutta lapsesta on pahinta, että turvallisinta ja rakkainta ihmistä uhataan), lopulta yhä kaoottisempaa kun alkoholismi sai aikaan psykoottisuutta... Suoraan sanoen monesti karkuun oli lähdettävä kun puukolla uhattiin.
Olen oireillut jossain määrin koko ikäni psyykkisesti. Lapsuus ja kouluaika olivat terveintä aikaa, silloin tavallaan kaikki sujui omalla painollaan. Koulu oli elämän pääsisältö eikä se kodin sekopäisyys ollut kaikki elämässä.
Opiskeluaikana tapahtui romahdus. En ole siitä toipunut sen koommin, mutta olen oppinut tulemaan toimeen itseni kanssa. Tavallaan hyväksynyt sen, että on pelattava näillä korteilla, mitkä on jaettu.
Joskus, kun jokin menee pieleen, tuntuu, että kaikki menee pieleen. Yksi onnettomuus tai moka tuntuu tuovan mukanaan uusia. Varmaan tässä on taustalla, että on kerta kaikkiaan tottunut odottamaan elämältä vastoinkäymisiä. Tuntuu, että kaikki menee pieleen.
Kannattaa miettiä, mikä EI ole tänään päin persettä. Kirjoittaa niitä asioita vaikka päiväkirjaan. Ihan tavallisia juttuja, mitä on tehnyt tai mikä ainakin tuntuu olevan kondiksessa. Näin tulee vähän erilainen näkökulma siihen ainaiseen kielteisyyden kehään.
Kiitos vastauksestasi. Tuo oli hyvä vinkki jonka kirjoitit lopussa, että voi miettiä mitkä asiat ovat ihan hyvin. Kyllä mä yritänkin saada pienistä arkipäivän asioista iloa jne. :)
Sama täällä, alan hiljalleen uskoa tuohon karman lakiin.
Olen varmaan edellisessä elämässäni ollut ylpeä ja kopea kun tämä nykyinen elämä on pelkkää nöyryytystä nöyryytyksen jälkeen, lapsesta saakka.
Saas nähdä millainen onkaan seuraava elämä kun nyt on kärsitty urakalla.
Ei mmitään pahan onnen karmanlakia tarvitse olla. Hyvin harvoin on kysymys todellisesta kirkouksesta.
Kirjoittaminen ja asioiden jälleentyöstämien auttaa. Alitajunnan uummesiita nousee kirjoittaessa uusiakin linkkejä ja itsellle syysuhteita ja näkökulmia. Aikuisena voi järjenin avulla kösitellä noita tunnemuistojaan. Tietää, että vaikka muisto pahaklta tuntuu niin nyt ei kukaan takuulla aja puukolla pimeässä. Ei kannata alistua mihinkään karman lakiin. Kovat koettelemukset lapsuudessa ja joskus jo ennen syntymää riittävät nykyiseen pahaan oloonne. Kuitenkin menneisuuden vangiksi ei tarvitse jäädä. Voi vielä aikuisenakin parantua ja saada tilalle elämän.
Juuri nyt tuntuu, että mullekin alkaisi jo vähitellen riittää. Elämisestä ei yksinkertaisesti vain tule mitään, kun jatkuvasti koen saavani uusia huolia ja ongelmia riesoikseni sitä mukaa kun vanhoista pääsen.
Koko syksy on esimerkiksi ollut taas sellaista rämpimistä, että olen jopa mielessäni nauranut sitä, miten tämä ei varmasti tästä huonommaksi voisi enää mennä. Noh, vielä tällä viikolla ajattelin, että ehkä tämä tästä joulua kohden alkaisi vähitellen helpottaa. Mutta EI. Tänään taas sain uutta paskaa niskaani aivan tahtomattani, enkä tosiaan tiedä, miten ihmeessä tästä taas tulisin selviytymään. Ja onko sillä oikeastaan edes mitään väliä? Taas sain vain muistutuksen siitä, miten ongelmat tuntuvat vain seuraavan toisiaan, enkä kai koskaan pysty saavuttamaan sitä tasapainoa ja onnea elämässäni, jota niin tahtoisin. Tuntuu, että tämä kaikki on tosiaan jotain ylemmän tahon langettamaa kirousta, kuin rangaistusta jostain...
En vaan jaksa enää tätä, miten olen tuomittu epäonnistumaan kaikessa mitä teen. Miksi juuri minä olen edes sattunut syntymään näin vääränlaiseksi? Onko sekään loppujen lopuksi mitään sattumaa. En nyt niin tiedä, tahtoisinko kuolla, sillä päinvastoin tahtoisin nimenomaan elää - elää hyvää ja onnellista elämää edes joissain asioissa menestyen. Mutta ei, en enää jaksa uskoa, että siitä mitään tulisi. Ehkä olisi parempi vain hyväksyä tosiasiat ja luovuttaa...
Ei ole,ei kirouksia,ei manauksia,ei magiaa.
Älä kärsi. Niin meistä jokainen täällä on..Uupunut.
Ai ei auta..Kumma juttu kun kemikaaleilla ja vieraalla ihmisellä
ei ole paranatavaa vaikutusta, en ymmärrä kuinka joku koskaan
ikinä kuvitteli kummastakaan noista olevan apua?
Noo..malta mielesi voisin sanoa, että et tiedä kättäkään.
Sitä osaa Kelan lääkärit taikoa sairaan terveeksi ihan sormia
napsauttamalla munkin pitäisi jaksaa postia vaikkei mul oo
ees jalkoja..Kyllä ne kelassa osaa.
En usko kans, et pääset..tai pääsemme. Kyllä täällä suuriosa
olisi eläke kunnossa.No joo kuntoutus on mahdollista ainoastaan
edes osin saavuttaa rajulla mentaali harjoitetelulla,
ei mikkään muulla oikein ole edes mahdollisuutta.
Keksin heti muutaman, mutta en heitä ensimmäistä kiveä
kun minuakin vihataan,mutta siinäpähän vihaavat ei
se ole mun ongelma vaan niitten muitten.
Tiedän, että olen laskenut sisäistä sensuuriani hieman,
toiseksi olen yltiö positiivinen tilanteeseeni nähden ja sekös
muita harmittaa =)
Voin vannoa, että uskon suo ja samaan vannomiseen
menee, että en minäkään tai varmasti kukaan muukaan.
Minusta vanhempani olisivat tehneet reilusti jos olisivat pyyhkineet
minut verhoihin alullepanon aikoihin.
Ihan alusta loppuun asti elämä on ollut 99,99% täyttä paskaa,
ei elämä vihaa suo, sinä vihaat itseäsi..Lopeta se.
Eikä elämä lapioi kenelekkään mistään paskaa niskaan...Sen
hoitaa muut ihmiset.
Ei sulla oikeastaan sen enempi oo aihetta kuin muillakaan
valittaa ei se tästä valittamalla parane. Toivon toki, että itse kuin sinäkin pääsisimme äkkiä eläkkeelle,
koska ei tällä tavalla hypyttymällä ja rääkäämällä kyllä mitään
ehjää ihmistä saa aikaiseksi jos muutenkaan, kaikkien paikka
ei vain ole tuolla muiden keskellä.
Veikkaan, että eläke ratkaisisi montakin pulmaa kun ei
kokoajan tarvitsisi miettiä mitä TE-keskus ja muut seuraavaksi keksivät.
Olen jo vanha enkä ole typerys 2,50 € lukee eläkeotteessa eli saan kansaneläkkeen 700 € päälle ton 2,50 €
yhteensä siis 702,50 € siitä kun laskee lääkkeet(krooninen sairaus) ja sen,
että sossuta ei tuu enään mitään, niin tää jatkuu samanlaisena
mitä se nyt on. Mutta eipä kukaan enään hengitä niskaan ...Sitä saattaisi vahingossa päästä jopa elämään taas takaisin, tai ainkin olla hetken onnelinen.
On tää julmaa peliä kun miettii jotain ystäviä..tai no kavereita..No niitä saatanna tuttuja sieltä koulusta,niillä on niiku kaikki. Kaikki kannettiin hopeevadilla
eteen ei tarvinnut kuin käydä koulut ja opiskella, Ajokortit ja autot takas vanhemmat. Meillä ei ollut kamalasti himassa väkivaltaa ja alkoholia
tai oli mutta ei häiritsevästi.
Ainut vaan, että muksuihin ei panostettu ja kyllä tässä
aika helvetinmoinen katkeruus täyttää mielen kun miettii,
että on jo yli 30 ja tää on tätä samaa paskaa ollut aina eikä
se oo rahasta sitä on tälläkin hetkellä..
Mutta sitä saatanana onnelisuutta ei tunnu irtoavan mistään..Ei siis kertakaikkiaan msitään.
Alkaa ikääkin oleen sen verran, että muiden muksut
aloitetelee jo kouluissa =(
Tapaan sanoa, että tää maailma on saatanan paskainen paikka
ja pitäydyn siinä. En mä yksin oo teitä on täällä muitakin ..
Mutta ei täällä kyllä nallekarkit tasan mee =(
Taidat olla se yks tyyppi terapiaryhmästä jolla ei ollut mitään tavoitteita elämässä. Se hemmo oli niin säälittävä ja valitti kaiken aikaa ihan mitättömistä jutuista.
Itse en kai koskaan lakkaa miettimästä sitä, miksi juuri minun on pitänyt syntyä tällaiseksi kuin olen. Olen aivan vääränlainen ja sitä paitsi eräs synnynnäinen, parantumaton, sairaus rajoittaa elämääni huomattavasti. Mulla ei käytännössä ole edes mitään mahdollisuutta yrittää elää hyvää ja mielekästä elämää. Katselen vain sivusta muiden onnea ja menestystä. Ja nyt tuntuu taas siltä, etten jaksaisi enää hetkeäkään...
Olen ainakin huomannut että ne psykiatrit ja terapeutit osaavat pahentaa apuatarvitsevien tilannetta jos haluavat. Se nimittäin tapahtui minulle ja olen todella katkera siitä. Jatkuvaa manipulointia ja vääriä diagnooseja ja lääkkeitä. Onneksi pääsin niistä paskoista eroon ja otin itseä niskasta kiinni. Heti alkoi mennä paremmin kun lopetin itsesäälin ja vanhojen murehtimisen.
Kovin tutulta kuulostaa. Aloittajan viesti oli kuin minun kynästäni. En ole onnistunut missään. Koulu, työelämä kaikki mennyt huonosti. Olen aina joutunut muiden kiusaamaksi ja syrjimäksi. Elämässäni ei ole ollut yhtäkään "kivaa" tai positiivista asiaa. Mietin joka päivä miksi olen edes syntynytkään. Itsekin uskon jonkinlaiseen kohtaloon, tai kiroukseen. Olen yrittänyt muuttaa elämääni, mutta mikään ei ole muuttunut. Kaiken tämän jäljiltä eläkkeellä ennenaikojaan suht nuorena. Yksin masennuksen ja ahdistuksen kanssa vuosikymmeniä. En selviydy tällaisessa maailmassa. Mistä saada elämänhalua?
Kärsi kurja kärsi, sillä kärsimäänhän sinut on tänne luotu.
Tuotahan se täällä. Sitten löytyy siihen aina vielä päälle näitä psykopaatti
irvijöitä.
Jos olisi mahdollista palata ajassa taaksepäin oman elämän alkuun, tietäen
mitä tuleman pitää ja sitten annettaisiin mahdollisuus valita.
Tuletko tänne elämään uudestaan kaiken saman aivan prikulleen vai etkö tule?
Sanoisin hetkeäkään epäröimättä, kiitti mulle riitti, jätän tän lusimiskakun väliin.
Tässä maailmassa on aivan liikaa näitä läpeensä mätöjä eliöitä, mitä
virheellisesti ihmisiksi kutsutaan.
Ei olis intoa enää tulla toista kertaa samaa p'skaa elämään näiden sekaan.
Kaitpa joillekin tämä elämä aukeaa erilailla mielekkäämpänä tapahtumana,
laulujakin tehty on 'en päivääkään vaihtaisi pois'.
Ei oo mun tarina, ennemminkin haaveet kaatuu.
Mutta kun on jäänyt kuitenkin, voiko sanoa tietyllä tapaa pöljähköksi, ettei
osaa luovuttaa, niin on se ilmeisesti sitten kärsittävä läpi tämäkin tarina.
Murphyn laki ainakin kuulostaa pessimististä hyvältä. Kun ottaa pessimistisen asenteen, ei ainakaan tule pettymään ja voi nauraa katkeran kyynisesti: "Olin jälleen kerran valitettavan oikeassa" :'(
Elämä on jatkuvaa selviytymistaistelua, joka päivä saa nitistettyä yhden "demonin", mutta seuraavana päivänä niitä on tullut kaksi tilalle. Uhasta joko selviää tai sitten ei. Kun on itselleen luonut mielessään (kuvitteellisia, mutta realistisia) kannustimia, joilla jaksais tsempata ja motivoida suoriutumaan noista uhista, alkaa usko loppua pitkässä juoksussa, kääntyy optimistista pessimistiksi.
Täällä selviäminen vaatii jatkuvaa itsensä kusettamista. On vain uskoteltava itselleen, että tästä voi selvitä. Kun sitten elämän näkee sarjana näitä peräkkäisiä uhkia, ilman että huipulla olisi viimein se kaivattu onnellisuus, tulee ns järkiin ja alkaa luhistua.
Yhteisöt toimivat kuin pankit, ne perustuvat jäsenien keskinäiseen luottamukseen ja siihen että siitä saa tukea silloin kun sitä tarvitsee, samoin muut jäsenet luottavat tähän, itse kukin. Mutta kun yhteisön jäsenet alkavatkin elää omaa elämäänsä ja luovat omat yhteisöt, he kääntävät selkänsä ja unohtavat. Sitten jäät riutumaan ja kuihtumaan. Elämä on paska keikka, mutta tulipa sekin tehtyä.