Kevät saa selkeästi ajatuksen taas laukkaamaan. On noin vuosi ja kymmenen kuukautta siihen kun täytän 30-vuotta. Olo tuntuu hirvittävän vanhalta. Peilistä takaisin tuijottava kaveri ei ole enää mikään nuori pojan kloppi vaan ihan jotain muuta. Kaduilla lastenrattaita työntelevistä äideistä useat näyttävät silmääni todella nuorilta. Ikäiseni pariskunnat pakkaavat farmariautoihinsa melkein esikouluiässä olevien lastensa lisäksi isoja kauppakasseja. Minä pärjään yleensä yhdellä kassilla. Muutenkin huomaa kuinka oma suhtautuminen lapsiin on muuttunut vuosien saatossa. Ennen ei lapset herättäneet kummempia tunteita kuin korkeintaan ärsytystä häiritessään kanssaihmisiä vaikkapa nyt junassa. Nykyisin pieniä lapsia nähdessäni saan monesti hämmentävän "aawww"-kokemuksen. Olisi hienoa olla isä.
Ei jaksa tehdä asioita. Ei vain jaksa. Elämä tuntuu epätoivoiselta ja millään ei tunnu olevan mitään väliä. Olo on aina hiukan levoton eikä mistään tunnu oikein saavan otetta. Pitkäjänteisyys uupuu kaikesta tekemisestä kokonaan. Aloitan asioita ja ne jäävät kesken. Tiskit on puoleksi koneessa ja puoleksi pöydällä. Pyykkikone täynnä pyykkiä odottamassa pesuainetta. Miten sitä pitää kiinni arkisesta elämästään kun tuntuu vahvasti siltä, että kaikki toivo paremmasta on jo menetetty. Pelkään, että tipahdan pois työelämästäkin yksinäisyyteni ansiosta. Pidän kyllä työstäni ja viihdyn siellä mutta kun nukkumisesta ei välillä meinaa tulla mitään niin on ihan luonnollista, että työ kärsii jatkuvasta väsyneenä töissä olemisesta. Ne yön tunnit on vain kaikista pahimpia. Silloin tuntee itsensä todella yksinäiseksi. Päivällä voi käydä ulkona, katsella televisiota tai vaikkapa pitää radiota päällä taustameluna. Öisin seurana on vain tyhjä sänky, tikittävä kello ja ne samat epätoivoiset ajatukset. Elämässä yksin jääminen pelottaa ja ahdistaa.
Välillä tuntuu, että nämä viimeiset 8 vuotta vilahtivat ohitse silmänräpäyksessä. Tiedättekö sen tunteen kun on ulkona ravintolassa ja huomaa yhtäkkiä kuinka kaikki tutut hävisivät jonnekkin ilmoittamatta mitään kun itse vielä istuu hölmistyneenä pöydän ääressä. Sitten sitä yrittää hiukan katsella ympärilleen näkyykö tuttuja naamoja mutta ei vain näy. Joskus tuntuu juuri tältä. Aika juoksi eteenpäin eikä kukaan varoittanut. Kaikki muuttui ympäriltä ja itse pysyi samana. Eikä tämä ajan juoksu tunnu hidastuvan vaan lähinnä kiihtyvän. Ne ystävät joita oli ovat suurilta osin vakituisessa parisuhteessa, osa alkoholisoituneita työssäkäyviä ja osa muuttanut jonnekkin satojen kilometrien päähän. Perheellisillä ei ole aikaa eikä heitä viitsi vaivata ja nämä alkoholin kanssa läträävät taas ovat nykyisin todella huonoa ja masentavaa seuraa. Kyse kun ei enää ole mistään juhlimisesta vaan lähinnä viikonloppukänneistä jotka vedetään paarinnurkassa tuopin pohjaa katsellen. Ymmärrän heitä kyllä hyvin mutta en vain jaksa sitä ilmapiiriä kun sitä samaa epätoivoa ja apeutta löytyy ihan omastakin takaa.
Miksi en ikinä osannut olla yhdellekkään naiselle muuta kuin ystävä. Kyllähän ne naispuoliset ystävät tulevat aina halaamaan jos jossain nähdään, mutta ikinä en tuota pidemmälle ole päässyt naisen kanssa. No kerran yksi tuntematon nainen kävi kimppuun ja työnsi kielensä kurkkuuni. Hämmentävä tilanne jossa en oikein osannut toimia yhtään millään tavalla. Muuten naissuhteeni ovat aina olleet kaverillisia tai mistä minä tiedän kun en naisia osaa lukea yhtään, mutta kuitenkin olen aina ystävä en mitään muuta. En koskaan osannut ottaa sitä yhtä askelta eteenpäin siitä kaverisuhteesta eikä minulla ole mitään käsitystä miten se tapahtuu. Jotkut miehet saavat sen näyttämään niin helpolta. Muutama hassu minuutti ja jo ollaan suutelemassa. Eniten kuitenkin ihmettelen sitä miten ne miehet jotka eivät koskaan osanneet sanoa sanakaan naisille/tytöille löysivät itselleen kumppanin. Itsellä oli aina ystävinä naisia ja olen tullut aina hyvin juttuun kaikkien naisten kanssa mutta siitä huolimatta yksin on aina tallattu elämän polkua eteenpäin. Ei tämän näin pitänyt mennä.
Tulipas taas tajunnanvirtaa ja teksti poukkoili ajatuksesta toiseen mutta se helpottaa kun saa hiukan purkaa ajatuksiaan. Kiitos sinulle jos jaksoit lukea ja toimia virtuaalisena olkapäänä.
Ei jaksa tehdä asioita. Ei vain jaksa. Elämä tuntuu epätoivoiselta ja millään ei tunnu olevan mitään väliä. Olo on aina hiukan levoton eikä mistään tunnu oikein saavan otetta. Pitkäjänteisyys uupuu kaikesta tekemisestä kokonaan. Aloitan asioita ja ne jäävät kesken. Tiskit on puoleksi koneessa ja puoleksi pöydällä. Pyykkikone täynnä pyykkiä odottamassa pesuainetta. Miten sitä pitää kiinni arkisesta elämästään kun tuntuu vahvasti siltä, että kaikki toivo paremmasta on jo menetetty. Pelkään, että tipahdan pois työelämästäkin yksinäisyyteni ansiosta. Pidän kyllä työstäni ja viihdyn siellä mutta kun nukkumisesta ei välillä meinaa tulla mitään niin on ihan luonnollista, että työ kärsii jatkuvasta väsyneenä töissä olemisesta. Ne yön tunnit on vain kaikista pahimpia. Silloin tuntee itsensä todella yksinäiseksi. Päivällä voi käydä ulkona, katsella televisiota tai vaikkapa pitää radiota päällä taustameluna. Öisin seurana on vain tyhjä sänky, tikittävä kello ja ne samat epätoivoiset ajatukset. Elämässä yksin jääminen pelottaa ja ahdistaa.
Välillä tuntuu, että nämä viimeiset 8 vuotta vilahtivat ohitse silmänräpäyksessä. Tiedättekö sen tunteen kun on ulkona ravintolassa ja huomaa yhtäkkiä kuinka kaikki tutut hävisivät jonnekkin ilmoittamatta mitään kun itse vielä istuu hölmistyneenä pöydän ääressä. Sitten sitä yrittää hiukan katsella ympärilleen näkyykö tuttuja naamoja mutta ei vain näy. Joskus tuntuu juuri tältä. Aika juoksi eteenpäin eikä kukaan varoittanut. Kaikki muuttui ympäriltä ja itse pysyi samana. Eikä tämä ajan juoksu tunnu hidastuvan vaan lähinnä kiihtyvän. Ne ystävät joita oli ovat suurilta osin vakituisessa parisuhteessa, osa alkoholisoituneita työssäkäyviä ja osa muuttanut jonnekkin satojen kilometrien päähän. Perheellisillä ei ole aikaa eikä heitä viitsi vaivata ja nämä alkoholin kanssa läträävät taas ovat nykyisin todella huonoa ja masentavaa seuraa. Kyse kun ei enää ole mistään juhlimisesta vaan lähinnä viikonloppukänneistä jotka vedetään paarinnurkassa tuopin pohjaa katsellen. Ymmärrän heitä kyllä hyvin mutta en vain jaksa sitä ilmapiiriä kun sitä samaa epätoivoa ja apeutta löytyy ihan omastakin takaa.
Miksi en ikinä osannut olla yhdellekkään naiselle muuta kuin ystävä. Kyllähän ne naispuoliset ystävät tulevat aina halaamaan jos jossain nähdään, mutta ikinä en tuota pidemmälle ole päässyt naisen kanssa. No kerran yksi tuntematon nainen kävi kimppuun ja työnsi kielensä kurkkuuni. Hämmentävä tilanne jossa en oikein osannut toimia yhtään millään tavalla. Muuten naissuhteeni ovat aina olleet kaverillisia tai mistä minä tiedän kun en naisia osaa lukea yhtään, mutta kuitenkin olen aina ystävä en mitään muuta. En koskaan osannut ottaa sitä yhtä askelta eteenpäin siitä kaverisuhteesta eikä minulla ole mitään käsitystä miten se tapahtuu. Jotkut miehet saavat sen näyttämään niin helpolta. Muutama hassu minuutti ja jo ollaan suutelemassa. Eniten kuitenkin ihmettelen sitä miten ne miehet jotka eivät koskaan osanneet sanoa sanakaan naisille/tytöille löysivät itselleen kumppanin. Itsellä oli aina ystävinä naisia ja olen tullut aina hyvin juttuun kaikkien naisten kanssa mutta siitä huolimatta yksin on aina tallattu elämän polkua eteenpäin. Ei tämän näin pitänyt mennä.
Tulipas taas tajunnanvirtaa ja teksti poukkoili ajatuksesta toiseen mutta se helpottaa kun saa hiukan purkaa ajatuksiaan. Kiitos sinulle jos jaksoit lukea ja toimia virtuaalisena olkapäänä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Miten olisi *es City ilta tämän kuun viimeisenä perjantaina Helsingin Milliklubilla?
http://www.eurosinkut.net/showTapahtuma.do?id=5573
Mistä päin oot?
Kun yössä yksin vaeltaa...
http://www.youtube.com/watch?v=yAcMG7VKo1M
Olen lukenut erästä kirjaa, jonka mukaan opimme ympäristöltä ns "oikean elämän" jo lapsuudessa. Tämä ajatus elämästä asettuukin mieleemme elämää ohjaavaksi ulkoiseksi voimaksi, ja sen takia oma tahtomme vajoaa tiedottomuuteen. Moni kokee etäisyyden tahtoonsa ahdistavana ja masentavana, mutta koska ei oikein tiedä mistä tuo johtuu, niin eivät myöskään kykene ratkaisemaan ongelmaa, vaan tyytyy toteuttamaan elämää kuten muut.
Tuo ajatusoppi alkoi jo hyvin nuorena, ja siksi myös ulkoisia ajatuksia on tiedottomuudessa vaikuttamassa valintoihin, eli ohjaamassa elämää, joten ratkaistaakseen ongelman kokonaan, myös niistä tulisi päästä.
Lukemastani kirjasta löytyy tietoa jonka varassa oppii tarkastelemaan ajatuksia ja mieltään. Kun ajatus löytyy, siitä on tullut tietoiseksi ja sillon sen voi valita pois. Sitä ennen se siis vaikuttaa valintoihin huomaamatta. Ajatuksia paljastaessa tietoisuus omasta tahdosta kasvaa vähitellen, ja jossakin vaiheessa siitä on täysin tietoinen, jolloin elämä alkaa taas maistumaan. Tuota ei varmaan ole vaikea ymmärtää, sillä jos elämä ei ole oma, niin se on jonkun muun. Kirja on Alkuajatus ja löysin sen sivulta www.alkuajatus.org
Olin menossa masennus-palstalle kun eksyin lukemaan tekstiäsi. Osa tunnoistasi on minulle tuttuja, esim. on tullut perheitä katseltua. He näyttävät niin onnellisilta. Mutta totuus voi olla toinen. Ei sitä tiedä mitä ongelmia heilläkin on. Vauvakuume oli itselläni kipeää aikaa. Nyt jostain syystä vauvahaaveet ovat hävinneet. Liekö ikäkin jo sitä luokkaa että ei enää jaksaisi vauva-arkea. Senkään vuoksi että myös minulla on paha unettomuus ongelma. Viimekin yönä valvoin koko aamuyön ja ahdisti niin. Aamulla nukahdin vielä ja näin unta miten laitoin miehen viereen nukkumaan. Oli lämmintä ja mukavaa nukkua “miehen vieressä”.
Mulla kärsii myös arki todella paljon väsymyksestä. Monet asiat vaan odottaa tekemistään.
Minulla on pitkä suhde takana(se on rankka tarina se, ei se ollut oikea parisuhde). Nuorempana (20 vuotta sitten) löysin helposti miehiä, alkoholin vaikutuksen avittamana. Nyt, 6 vuotta eron jälkeen, olen kerran yrittänyt nettitreffailua, mutta se on aivan liian ahdistavaa! Yritin vielä viikonloppuna taas tauon jälkeen laittaa ilmoituksen, mutta otin se pois kun alkoi ahdistamaan. En ymmärrä miten joillekin parimuodostus on niin helppoa. Itse en uskalla lähestyä miehiä, enkä päästää lähelleni.
Minä en tavallaan ole yksinäinen. Minulla olisi seuraa ystävistäni aina kun haluaisin, minun ystäväni ovat enempi sinkkuja tai eronneita kuin perheellisiä. Mutta olen viime aikoina hieman erakoitunut, mikään ei oikein jaksa kiinnostaa.
Oikeastaan minulla on kaikki hyvin. Tosiaan perheenperustamishaaveista olen luopunut, enkä miestäkään aina kaipaa. Olen joutunut sellaisen kohtelun kohteeksi miesten taholta että olen kiitollinen jokaisesta päivästä kun ei tarvitse enää sellaista kohdata.
Et sinä vielä kovin vanha ole. Lohdutukseksi voin kertoa että tuttavaperheeni mies oli reilusti yli 3-kymppinen kun alkoi ensimmäiseen parisuhteeseensa. Nyt heillä on useampi lapsi.
Moi,
Ensinnäkin tosi rohkea avaus ja täytyy vaan ihailla miten avoimesti ja hyvin kuvasit tota sun tilannetta. Samastuin tohon ravintola- juttuun, miten surullista se on ku kaikki muuttuu.. Itel takana mielenterveysongelmia vaikka kuinka paljon ja se sattuu kun tajuaa mitä on elämässä menettäny niiden takia, mainitsemattakaan tota yksinäisyyttä. Mut kyl kaikki paranee.
Sä vaikutat tosi vahvalta ja hyvältä tyypiltä. Kyl kaikki järjestyy! Pidä pää pystyssä ja usko ittees. Kaikille on tarkotettu joku kumppani täs elämässä. Kyl se sieltä löytyy!
Aloittajan kirje on hyvä kuvaus. Se eli minulle. Olen nainen ja jo 59 v, silti koin sinussa samaa kuin omassa elämässäni on ollut. Oon edelleen pariutumaton ja näinhän tämä mennee maallisen vaellukseni tappiin asti.
Lainasin Aloittajan lauseen "Aika juoksi eteenpäin eikä kukaan varoittanut". Niinpä. Minäkin täällä äimän käkenä.
Semmostakin tulee mieleen, että mielellään vaikka ns. huonokin elämäntoveri elon matkassa, kuin että täydellinen tyhjyys siinä kohdin. Pelkkää sumplimista ollut koko ikä, on hyviäkin vuoskymmeniä ollut... Mutta tässä nyt kyllä tajuaa sen toisen ihmisen ikipuutteen. Liittymisen puutteen ja miten se luonnollisesti on meihin koodattu, että niin se pitäisi olla, elää kumppanina yhden tai useamman kanssa läheisesti.
Täällä meitä istuu kaupunkien yksinäisissä kammareissa satoja tuhansia ja me kaikki ihmetellään samaa asiaa. Eihh, länsimainen elämäntyyli on sairasta. Tiedätte, kehitysmaissa ihmiset eivät oikeasti saa olla koskaan yksinään; lähisukua ja muita lähi-ihmisiä on aina kaikkialla, nämä muka-kehittyvät ihmiset elävät just oikein ja viisaasti, tiiviisti yhdessä ja pitävät tarvittaessa huolta toisistaan.
Huh huokaus. Mitäs tehtäis tän eteen. Haukotus. Rauhallista unta kaikille.